RYTiRYTEiKKÖ

RYTiRYTEiKKÖ

Tuulessa kahiseva seinä,
heinä - puoltatoista syliä yli,
nousee sakeana viidakkona rannan vedestä,
itseni edestä.

Olen ihastuksesta mykkä,
tykkään vehreästä äänivallista,
halu harpata vihreän sisään kiskoo kintereitäni.

Lykkään intoa, vedän henkeä,
niin lempeä näky on aamunkoissa
että suljen tuokioksi silmäni
ja valveunessa olen erottavani ryppyisen Panin
ruokopillin sulosoinnut ryteiköstä.

Kun avaan silmäni,
ei katseeni tavoitakkaan pientä kaksisarvista jumalaa.

Se ääni joka palauttaa takaisin todellisuuteen,
kuuluu rytikerttuselle:
Tri-tri-tri-tre-tre-tre-tsert-tser-tsert!

Saattaapa tuo olla ruokokerttunenkin
kun ei viitsi rontti käyttäytyä ja näyttäytyä.

Huiskautan kädellä ilmaan - hui-hai,
väliä hällä vaikkei ruskea alaperä vilahdakkaan.
Kerttunen kuin kerttunen. Ryti eli ruoko.
Kaikki käy.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!