KiRKAiSU

KiRKAiSU

Onea tuuli huuhtelee virran poikki lipuvaa sorsaperhettä.
Harmahtavaan kalvoon kuvastuvat emo ja pojat;
aika-ajoin äityy wihuri,
pyyhkii pinnan kreppipaperiksi,
kyllästyy ja loikkaa pian uuteen immenkalvoon,
jättää entisen siloittumaan vesilasiksi.

Autereen orpoja harsuriekaleita,
karanneina höykäsen pölähdyksinä etsimässä suuntaa.

Epämääräisessä jonossa seuraa yksinäinen untuva,
katkennut korren pätkä, sätkivä perho,
harhautuneiden roskien kerho.
Koko lysti matkalla alas.

Jos oikein tarkkaan kuuntelee, oikein tarkkaan,
saattaa aisteillaan tavoittaa syksyn ensimmäiset,
surumieleiset sävelet.
Joku Ahtolan tyttäristä on noussut vesikivelle
puhaltamaan oboeensa;
vaikka silmät kertovat vielä aivan muuta.

Nyt on kesä,
sitten kurkiemon kirkaisu pojalleen
palauttaa todentunnun.

Lähestyvän sateenhunnun sihinä, vedenpinnan kihinä
Esirippu kastelee ja näytös päättyy.
Taputan mustan kanan kylkeä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!