KUURO

KUURO

Yksi sade ropisee ropisemalla kattoon,
toinen sihisee sihisemällä nurmimattoon.
Veden pinta kihisee tihkussa.

Kolmas tipahtelee yksin pisaroin,
lehdeltä lehdelle, lehdelle, lehdelle,
tirskahtaa oksaan osuessaan sadaksi pikku tirskaksi.
Aloittaa uuden vesiterapian kootakseen itsensä.

Sekaan saattaa tulla osia muistakin,
hosuessaan eeskahtaalle hajonneista vesihelmistä,
mutta yhtyessään ja uudelleensyntyessään jälleen,
ne aloittavat riemukkaan tippumisen lehdeltä lehdelle.
Jatkaen kuni pilvi on tyhjä - haihtunut taivaan tuuliin.

Elämän vesi. Kuuro.
En osaa määritellä tunteen tolaa
jonka sateen ääni antaa
tunkiessaan aistinten kautta humeettiin.

On kylmää likomärkää, mutta sisällä lämmin kuiva.
Lätäkössä uiva korsi liikkuu virissä.
Takertuu keulastaan ja on sitten siinä.

Peippokuoro on lakossa pakosta,
vetisten olosuhteiden takia - ei laulata märkäpuvussa.
Joka nuotilla tulee sangollinen vettä suuhun.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!