HiLLASUOLLA
Liikkumaton keho kääntyneenä tulojotoksen suuntaan. Pronssinväristen, päivän paahtamien, ahavoituneiden ja säänpuremien kasvojen kivettynyt katse. Korkeiden poskipäiden ja otsan välissä siristävät silmät. Kurittomat, osin harmaantuneet hiukset valtoimenaan kahtapuolta päätä.
Vain rintakehän tarkempi tarkastelu olisi paljastanut tämän selkostenkulkijan hieman hengästyneen. Se kohoili vielä normaalia tiiviimpään tahtiin. Muusta ei olisi äkkinäinen voinut päätellä, että hän oli tehtävässä jossa perässähiihtäjiä ei kaivata.
Maassa, aihkipetäjän kylkeä vasten oli pullakka 80 litrainen maastokuvioinen rinkka. Kelosta taitettu, käytetyn oloinen matkasauva nojasi rinkkaan ja vähäläntään oksaan ripustettuna killui biisoninnahkainen niestalaukku kera juomaleilin. Sulassa sovussa.
Wähitellen kulkija rentoutui, ketään ei näyttänyt olevan perässä - ei ainakaan niin tökerösti että olisi suoraan vereksellä jäljellä lampsinut. Ja jos olikin, niin oli sen verta taitava että osasi välttää ilmitulon.
Katseli siitä jäkälästä hyvän paikan josta oli näkymä jäljelle, pyllähti istumaan ja hamusi niestasäkin syliinsä. Näpräsi sen auki ja nosteli eineet eteensä: parinaulaisen siprun savustettua sikaa, tuohisen voiropeen ja Rukta-Aletan paistaman rukiisen leivänpuolikkaan.
Kaivoi niibin vyöltä ja leikkasi leivästä aimo lohkareen, koppasi terännokalla köntän voita ropeesta ja levitteli leivän kylkeen. Sitten viilsi siankyljestä puolen tuuman wahvuisen viipaleen kyytipojaksi ja alkoi tukkimaan koko laitosta käkättimeen.
Jo ensimmäisen haukun jälkeen löysäsi ilme kun sokerit kai asettuivat oikealle tolalleen. Lämpimässä päivässä notkeaksi käynyt voi ja liukas, rasvainen siankylki antoivat oman osansa suun lähiympäristön ilmeeseen.
Tuiskahti syöjän mieleen, että vaikka siinä lähes jäneksen selässä oltiinkin ja vauhdissa, niin silti ei raavas mies kulkenut mittaamattomia selkosia jänesten ruuilla.
Päin vastoin - pykälien ja asetusten mukaisilla eineillä koko homma olisi jäänyt tekemättä tyystin. Niin se vain on tuumi yksinäinen kulkija, nyt jo hymynkarettakin hieman suupielessään. Haukkaili tuhtia annostaan ja pähkäili samalla elämän tähellisintä puolta, syömistä.
Kyllä se vain on niin, että kunnon eines on ainoa konsti pitää posetiivinen mieli yllä ja henkinen tasapaino reilassa. Ei siitä mihinkään pääse.
Kitkeräksi se tekee kenen tahansa jos päivät pitkät kuluu vain sitä ja tätä vältellessä ja tuoteselostuksia tavatessa. Ei semmoset kuikelot jaksa leikkiä ymmärtää missään olosuhteissa, iänikuista kitinää ja sitruunvittuilua päivät pääkseen. Siinäkö se on elämäntehtävä ja autuus? Kyllä sitä voisi iniminen valita paremminkin kohtansa.
Leukojen jauhettua leipäannoksen ääntä kohden, tuumaaja ottaa tilanteen kokonaan haltuun. Kurkistaa jäljilleen ja kun mitään havaintoja ei liikkeestä ole, niin oikasee itsensä aihkin kylkeen nojalleen, laskee luomet ja keskittyy aistimaan hiljaisuuden sinfoniaa unen ja valveen rajatilassa, ádjagaksessa, kuten täkäläiset sitä tapaavat sanovat.
Havahtuu jonkun hetken päästä kaarneiden kronkuntaan, katsahtaa ensimmäisenä tottuneesti tulosuuntaansa. Korpit kaartelevat siellä, tievan kupeen yllä.
Päähän luikahtaa heti ajatus, josko vain Lempo soikoon joku olisi sittenkin tälle perälle osautumassa, vaikkei tästä kyllä kukaan kyläläisistä ainakaan ole hiiskahtanutkaan.
Pronssikasvoinen, jäntevä kulkumies kerää vähäiset kimpsunsa ja kampsunsa, nakkaa rinkan pykälään ja lähtee lasettamaan vilttoa kuolpunaa koillisen suuntaan reippaanoloisesti. Pian häviää rinkka vitelikön ja tunturikoivujen sekaan. Jäkälät alkavat kohota verkalleen persuksen painamina takaisin asennolleen.
Parin tunnin vaudikkaan taivaltamisen jälkeen kulkija hidastaa, pounikkoa alkaa olla jängässä sen verran että kohta ollaan siellä missä pitääkin. Punaisia muuraimia on jalkain juuressa niin tiheässä ettei oikein sijaa siinä. Ei vissi iniminen siihen raaskisi koipeaan laskea.
Oikea on juuri paikka. Silmänkantamattomiin leviää joka suuntaan valtava hillasuo muuraimista punertavana mattona. Odottaa siinä kaikessa rauhassa ja kauneudessaan vain muutaman päivän päästä saapuvia poimijoitaan, sikäli mikäli helteet jatkuvat tällä kurin eikä halla käy yöllä atimassa.
Ammattilainen katselee mahdollisia uhan suuntia. Kyllä - ainoa varottava suunta on siellä tulojäljiltä päin jos kerta niin on ollakseen.
Pronssikasvoinen lähtee tulojälkiään taapäin ja pienen tievan päällä, ehken neljännes porokusemaa marjikosta, katsoo paikan sopivaksi. Laskee rensselit maahan. Taiteilee rinkan selästään ja avaa sen. Nostelee mesikämmenen puvun, aitonahkaisen, rinkan uumenista ja avaa sen viikkauksestaan sammalikkoon. Wiimeksi kaivaa kouvon irvistäväksi laitetun pään.
Asettuu sitten persielleen ja alkaa vetää taminetta ylleen. Riisuttuaan ensin tietty omat vermeet yltään ja pakattuaan ne rinkkaan.
Lopuksi ottaa kouvon pään oksan hangasta ja nostaa sen harteilleen, asettelee asianmukaisesti ja siirtyy hiljalleen tievan päälle asemiin.
Kyläyhdistyksen palkkaama virkaheitto turkismetsästäjä Jeromei Lutto alkaa ansaitsemaan palkkaansa.
Otuksen hartiat hytkyvät enemmän kuin kontioilla normaalisesti. Jeromein päähän on juuri pälkähtänyt että tulisipa nyt verokarhu kysymään ennakkoperintärekisteriä tai muuta sille sopivaa asiaa.
Mutta sitten vakavoituu ja käy hommiin. Jokaisen on itse palkkansa ansaittava.
Liikkumaton keho kääntyneenä tulojotoksen suuntaan. Pronssinväristen, päivän paahtamien, ahavoituneiden ja säänpuremien kasvojen kivettynyt katse. Korkeiden poskipäiden ja otsan välissä siristävät silmät. Kurittomat, osin harmaantuneet hiukset valtoimenaan kahtapuolta päätä.
Vain rintakehän tarkempi tarkastelu olisi paljastanut tämän selkostenkulkijan hieman hengästyneen. Se kohoili vielä normaalia tiiviimpään tahtiin. Muusta ei olisi äkkinäinen voinut päätellä, että hän oli tehtävässä jossa perässähiihtäjiä ei kaivata.
Maassa, aihkipetäjän kylkeä vasten oli pullakka 80 litrainen maastokuvioinen rinkka. Kelosta taitettu, käytetyn oloinen matkasauva nojasi rinkkaan ja vähäläntään oksaan ripustettuna killui biisoninnahkainen niestalaukku kera juomaleilin. Sulassa sovussa.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Wähitellen kulkija rentoutui, ketään ei näyttänyt olevan perässä - ei ainakaan niin tökerösti että olisi suoraan vereksellä jäljellä lampsinut. Ja jos olikin, niin oli sen verta taitava että osasi välttää ilmitulon.
Katseli siitä jäkälästä hyvän paikan josta oli näkymä jäljelle, pyllähti istumaan ja hamusi niestasäkin syliinsä. Näpräsi sen auki ja nosteli eineet eteensä: parinaulaisen siprun savustettua sikaa, tuohisen voiropeen ja Rukta-Aletan paistaman rukiisen leivänpuolikkaan.
Kaivoi niibin vyöltä ja leikkasi leivästä aimo lohkareen, koppasi terännokalla köntän voita ropeesta ja levitteli leivän kylkeen. Sitten viilsi siankyljestä puolen tuuman wahvuisen viipaleen kyytipojaksi ja alkoi tukkimaan koko laitosta käkättimeen.
Jo ensimmäisen haukun jälkeen löysäsi ilme kun sokerit kai asettuivat oikealle tolalleen. Lämpimässä päivässä notkeaksi käynyt voi ja liukas, rasvainen siankylki antoivat oman osansa suun lähiympäristön ilmeeseen.
Tuiskahti syöjän mieleen, että vaikka siinä lähes jäneksen selässä oltiinkin ja vauhdissa, niin silti ei raavas mies kulkenut mittaamattomia selkosia jänesten ruuilla.
Päin vastoin - pykälien ja asetusten mukaisilla eineillä koko homma olisi jäänyt tekemättä tyystin. Niin se vain on tuumi yksinäinen kulkija, nyt jo hymynkarettakin hieman suupielessään. Haukkaili tuhtia annostaan ja pähkäili samalla elämän tähellisintä puolta, syömistä.
Kyllä se vain on niin, että kunnon eines on ainoa konsti pitää posetiivinen mieli yllä ja henkinen tasapaino reilassa. Ei siitä mihinkään pääse.
Kitkeräksi se tekee kenen tahansa jos päivät pitkät kuluu vain sitä ja tätä vältellessä ja tuoteselostuksia tavatessa. Ei semmoset kuikelot jaksa leikkiä ymmärtää missään olosuhteissa, iänikuista kitinää ja sitruunvittuilua päivät pääkseen. Siinäkö se on elämäntehtävä ja autuus? Kyllä sitä voisi iniminen valita paremminkin kohtansa.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Leukojen jauhettua leipäannoksen ääntä kohden, tuumaaja ottaa tilanteen kokonaan haltuun. Kurkistaa jäljilleen ja kun mitään havaintoja ei liikkeestä ole, niin oikasee itsensä aihkin kylkeen nojalleen, laskee luomet ja keskittyy aistimaan hiljaisuuden sinfoniaa unen ja valveen rajatilassa, ádjagaksessa, kuten täkäläiset sitä tapaavat sanovat.
Havahtuu jonkun hetken päästä kaarneiden kronkuntaan, katsahtaa ensimmäisenä tottuneesti tulosuuntaansa. Korpit kaartelevat siellä, tievan kupeen yllä.
Päähän luikahtaa heti ajatus, josko vain Lempo soikoon joku olisi sittenkin tälle perälle osautumassa, vaikkei tästä kyllä kukaan kyläläisistä ainakaan ole hiiskahtanutkaan.
Pronssikasvoinen, jäntevä kulkumies kerää vähäiset kimpsunsa ja kampsunsa, nakkaa rinkan pykälään ja lähtee lasettamaan vilttoa kuolpunaa koillisen suuntaan reippaanoloisesti. Pian häviää rinkka vitelikön ja tunturikoivujen sekaan. Jäkälät alkavat kohota verkalleen persuksen painamina takaisin asennolleen.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Parin tunnin vaudikkaan taivaltamisen jälkeen kulkija hidastaa, pounikkoa alkaa olla jängässä sen verran että kohta ollaan siellä missä pitääkin. Punaisia muuraimia on jalkain juuressa niin tiheässä ettei oikein sijaa siinä. Ei vissi iniminen siihen raaskisi koipeaan laskea.
Oikea on juuri paikka. Silmänkantamattomiin leviää joka suuntaan valtava hillasuo muuraimista punertavana mattona. Odottaa siinä kaikessa rauhassa ja kauneudessaan vain muutaman päivän päästä saapuvia poimijoitaan, sikäli mikäli helteet jatkuvat tällä kurin eikä halla käy yöllä atimassa.
Ammattilainen katselee mahdollisia uhan suuntia. Kyllä - ainoa varottava suunta on siellä tulojäljiltä päin jos kerta niin on ollakseen.
Pronssikasvoinen lähtee tulojälkiään taapäin ja pienen tievan päällä, ehken neljännes porokusemaa marjikosta, katsoo paikan sopivaksi. Laskee rensselit maahan. Taiteilee rinkan selästään ja avaa sen. Nostelee mesikämmenen puvun, aitonahkaisen, rinkan uumenista ja avaa sen viikkauksestaan sammalikkoon. Wiimeksi kaivaa kouvon irvistäväksi laitetun pään.
Asettuu sitten persielleen ja alkaa vetää taminetta ylleen. Riisuttuaan ensin tietty omat vermeet yltään ja pakattuaan ne rinkkaan.
Lopuksi ottaa kouvon pään oksan hangasta ja nostaa sen harteilleen, asettelee asianmukaisesti ja siirtyy hiljalleen tievan päälle asemiin.
Kyläyhdistyksen palkkaama virkaheitto turkismetsästäjä Jeromei Lutto alkaa ansaitsemaan palkkaansa.
Otuksen hartiat hytkyvät enemmän kuin kontioilla normaalisesti. Jeromein päähän on juuri pälkähtänyt että tulisipa nyt verokarhu kysymään ennakkoperintärekisteriä tai muuta sille sopivaa asiaa.
Mutta sitten vakavoituu ja käy hommiin. Jokaisen on itse palkkansa ansaittava.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Näin se menee:)))
VastaaPoistaTarttis tännekin muutaman kontion eksyä. Täkäläiset kun veivät ne vähät hillat suolta jo kukkasina, kypsyttelevät sitten kotosalla.
Hejokolle:
VastaaPoistaMeillä alkaa pikkuhiljaa olla ukkoja, kuin myös akkoja kontionnahkan täytteeksi, jos ei ala tämä lama kohta pohjia rytistellä.