LASKEUTUMiNEN MAAHAN
Olin juuri laskeutunut alas tunturista pitkin poikin mutkittelevaa kurunpohjaa, sik-sakkia ja istahdin huo'ahtamaan pienen lompolon äärelle, kiven nurkalle jonka päälle olin laskenut taitellun öljykangastakkini.
Pyyhkäisin otsaani, kouraisin lompolosta raikasta vettä, kastelin kasvoni ja kuivasin käteni housunpuntteihin ja mietin Lapin kesää. Oli Hövelöläisen Armas Einar (Eino) Leopold Lönnbohm'n 131. syntymäpäivä.
Hänellähän ei tietenkään itsellään henkilökohtaisesti ollut missään määrin mitään osuutta tuohon mainittuun tapahtumaan, pelkkä statistin rooli.
Kyllä minusta kaikki kunnia täytyy antaa kaiken nykytietämyksen mukaan hänen vanhemmilleen, Anders'lle ja Anna Emilielle (os. Kyrenius) jotka olivat syksyllä, vuoden 1877 lokakuisessa pimeydessä harrastaneet avioliittoon asianmukaisesti kuuluvia iloja ja saloja, siementä todistettavasti vuodattaen, nyttemmin todettuna onnistuneesti. Sikälikkin tai mikäli kun sen toimen olivat saaneet järjestettyä 9-lapsisen penikkalauman hälistessä ympäriinsä - tätä em. kuopusta siis tehtäessä.
On oikeastaan kummallista logiikan mukaan että jollekkin oiwalliselle neropatille annetaan kunnianpäivä juuri syntymäpäiväksensä, vaikkei hän silloin ole ehtinyt juuri mitään muuta wielä tehdä, kuin kiljua: "ENNIÄ!-enniä!-enniä!"
Ja sittemmin tissin saatuaan kitaansa lutkuttanut sitä, röyhtäissyt ja syönnin päälle paskonut lopputulemana vaippoihin.
Luulenpa että jos näiltä edellä kuvatunlaisilta sankareilta menisi Manalaan galluppia tekemään niin yksikään ei kovin mielellään muistelisi moista episodia, pikemminkin tälläisi paikalle kuolemansa päivää, merkkipaalua jossa kaikki maalliset puuhat ja toimet on saatettu loppuun tahi lähes loppuun. Hyvin tai huonosti - mutta kuitenkin.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Siinä istuin ja huilasin, rauhoittelin kiihtynyttä mieltäni, pyyhkäisin kielelläni ylähuuleni päältä suolaisen hikipisaran tai pari. Annoin henkityksen tasaantua. Vähitellen kuohunta rinnassa asettui ja pystyin taas ajattelemaan selkeästi.
Ulotin kättä vyölleni ja tartuin vyölaukkuun, napostelin sen auki ja tongin näppituntumalta sieltä pari folioon käärittyä metwurstipalaa jotka osoitin käkätintä kohti ja aloin mutustelemaan.
Tasasin verkalleen verensokeria ja samalla palautin mieleen niitä tunnelmia, tuntemuksia joita olin ylhäällä koko päivän vietettyäni ammentanut ympärilläni kieppuvista pilven hattaroista. Niiden kosteista sipaisuista kasvoillani.
Väliin näkymistä joita aukeni pilvenlonkien välistä alas olevaiseen maailmaan.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Autius - mikä tunne! Yhdellä katsannolla muutama tuhat nelikilometriä maata, ei yhtään asumusta, ei yhtään savua, ei tietä, ei muuta ääntä kuin kihujen kirut tai kapustarinnan piip-piip. Lisäksi korkeintaan tuulen kohina-tohinaa jossakin pahtaan kollossa.
Kyllä siinä iniminen tuntee itsensä pieneksi ja vaatimattomaksi. Ei meikäläiselle juolahda mieleenkään alkaa kasata jonnekkin tunturin huipulle kivikasaa merkiksi käynnistään, niin kuin monella näyttää olevan tapana.
Jotenkin vaikuttaa kuin osa inimiskuntaa ihan tosissaan kuvittelee olevansa luomakunnan herra ja -valtias. Hui-hai, se on harhaa jonka luonto tulee maksattamaan takaisin vielä moneen kertaan. Siltä se alkaa vaikuttamaan. Mutta olkoon, en ala inimiskunnan rappiota tässä pohtimaan koska olen siinä itsekin mukana. Tavalla tai toisella osallinen. Halusinpa tai en.
Jätän paska-asian paikoilleen, parasta kun en sitä tämän enempää hämmennä ja tongi nyt, alkaa haisemaan. Sitä varten on kirjoitettava erikseen. Eri juttu.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Palautan mieleni lompolon istuinkivelle ja pohdiskelen itsekseni hymähdellen; väliin ääneenkin: Käviköhän Armas Einar koskaan Tunturi-Lapissa? Ultima Thulessa tuntoja hakemassa, tunnistamassa? Vaiko vain wäkevän mielikuvituksensa voimin säkeitä sorhasi? Onnistui tuo epeli joka tapauksessa erinomaisesti, senhän myöntää lähes koko kansakunta.
"Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset..."
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Susirumpu, valonleikit ja hukka kokkaa. On sinulla sisäaaltoilua. Vai jonkun Einon 131 vuotis syntymäpäivää juhlistit katselemalla kairaa ja muistelemalla. Itse olin 2 viikkois-synttäreillä, elämänalkua katsomassa, unenomaista. Nimenantotilaisuudessa Kaapolle.
VastaaPoistaHyvä kun joku muistaa vielä yli 100 vuotta syntymän jälkeenkin. Ajatteles miten elämämme ja kokemuksemme katoavat historiaan. Miten on, me emme kuitenkaan, vaiko?
Tuo runomaakari on kyä sanonut jotain somia säkeitä.
VastaaPoistaMarjaisalle:
VastaaPoista* Aaltoilua on, ei pääse puuduttamaan. Ja Eikka juhlansa ansaitsee jo sanojensa perusteella.
* Mihinkäs me katoaisimma, muutamme vain molekyylitason asetelmaa.!
Isopeikolle:
On sanonu joitaki ja sen päällekkin vielä joitaki.
Molekyylitason asetelmaa, mielenkiintoisesti sanottu! Mihinkähän välitilaan sitten päädymme vaiko rinnakkaistodellisuuteen aivan.
VastaaPoistaVanhan ystäväni kuoleman jälkeen näin hänet supermarketissa kaupungin keskustassa. Siinä hän kaiveli laukkuaan vain. En sanonut mitään vaikka seisahduin viereen. Ehkä ei nähnyt minua. Siinä hän seisoi siinä kuin muutkin.
Marjaisalle:
VastaaPoista* Ulottuvuuksista on listattu vasta neljä. Eiköhän se ala selvitä hetimmiten kun muuntautuminen alkaa, että mihinkä hiippakuntaan sitä tahi kinkerpiiriin seuraavaksi tukitaan nokkaamme...
* Luulen että tutut ottavat kyllä yhteyttä jos on tähellistä asiaa.