YÖViERAS

YÖViERAS

Pitkä päivä on ehtymässä ehtooseen,
yö yhtymässä yöttömään yöhön,
ryhtymässä yön pimeään työhön.
Yli kaksi kuuta kestänyt päivä saa yön vieraakseen,
laskee itsensä tuokioksi yön syliin.

Päivät pääksytysten, yötä ootellen, kapioita kooten,
luomakunta on varustanut lavitsaa yölle.

Kesä on hehkeimmillään, pesät jo tyhjinä,
luonto vehreimmillään,
kukat uhkeimmillaan,
puhkeamisillaan wiimeiseen ponnistukseen
onnistuakseen jatkamaan sukunsa elämää.

Pilvien varjot vaeltelevat vitkaan veden peilissä
eilistä päivää haaveillen häilyvinä aaveina.
Alavan maan halla hunnuttaa morsion suden hetkellä;
niin yö astuu olemattoman hämärän keskeltä,
avaa sylinsä ja ottaa kultaisen kehrän omakseen,
kyltyy hetkessä.

Pian jo kurra puuntaa varhaisen poutapilven helmassa.
värjää maailman vaaleanpunaiseksi unelmaksi.
Elämä pärjää annoksella seuraavaan,
rahtusen pitempään yöhön
ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SAAMEN MERi

SAAMEN MERi

Keskikesän levollisuudessa siintää valtaisa järvenselkä,
lähes pilvettömän taivaankaaren huomassa.
Rauhallinen, pysähtynyt maisema ilman liikettä;
sinisävyinen näkymä melutta ja hälyttä.
Synnyinmaan kiihkoton tyyssija.

Ei katkeamattomia autojonoja, ei ruuhkia,
ei hikeä, kiehuvaa pikeä, pystyyn nostettuja sormia.
Erinomainen, suorastaan loistava paikka lorvia.
Tärvelemätön järvi, virneessä koko lärvi kun sitä katsoo.

Tunturin laki, saavutus - josta ajatukset voi laskea irti,
vapaasti kierimään vilttoja kallaita pitkin
ja jäädä itse puuskuttamaan.

Poukkoilemaan kivistä ja pahtaista sinne tänne;
kaukaa katsoen holtittomasti,
vapauttajastaan tasaisen varmasti eteenpäin.
Ensimmäinen näkemysero heti siis siinä,
kaavanko mukaan vai wapaasti.

Kyllä ihminen sijansa äkisti äkkää
kun tunturin päälle yksin kamuaa väistämään räkkää
ja repustaan tuulensuojaa yllensä hamuaa.
Ei sitä muilta ole ottaa.

Sitä on silloin ratkaisujen, ennakkoratkaisujen äärellä.
Muistuu kerkeästi mieleen:
Ensin pitää ajatella ja vasta sitten kiivetä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViiSSATANEN (runo No: 500)

ViiSSATANEN (runo No: 500)

Viisi sataa kertaa olen havahtunut,
pysähtynyt unessani,
avannut luomeni huomeneen.

Par'aikaa, kesken makeimman kohtauksen
olen keskeyttänyt kiihkeän, huikentelevaisenkin menon.
Sysännyt haihatukset syrjään, wällyn lykännyt sivuun
ja pyyhkäissyt sormen mutkalla unihiekan silmistäni.

Melkoinenpa olisi keko
vaan en sitä ole hokannut talteen ottaa.
En.

Noussut vain warhan - uuteen aamuun ylös,
laskeutunut nöyrästi miettimään rahilleni alas
kynnet kerkeästi näppäimille
ja tässä on tulos.

Olen puolivälissä. Pyöreästi. Lähes.
Puolikkaita ei lasketa.
Eikä vajaita.

Enää viisi sataa ja yksi.
Sitten on kaikki se kasassa
jonka ajattelinkin vihkooni merkitä merkittäväksi.
Tarvitseeko sitä ihminen enempää kuin minkä viitsii.
Jotkut eivät viitsi sitä ensimmäistäkään.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RYTiRYTEiKKÖ

RYTiRYTEiKKÖ

Tuulessa kahiseva seinä,
heinä - puoltatoista syliä yli,
nousee sakeana viidakkona rannan vedestä,
itseni edestä.

Olen ihastuksesta mykkä,
tykkään vehreästä äänivallista,
halu harpata vihreän sisään kiskoo kintereitäni.

Lykkään intoa, vedän henkeä,
niin lempeä näky on aamunkoissa
että suljen tuokioksi silmäni
ja valveunessa olen erottavani ryppyisen Panin
ruokopillin sulosoinnut ryteiköstä.

Kun avaan silmäni,
ei katseeni tavoitakkaan pientä kaksisarvista jumalaa.

Se ääni joka palauttaa takaisin todellisuuteen,
kuuluu rytikerttuselle:
Tri-tri-tri-tre-tre-tre-tsert-tser-tsert!

Saattaapa tuo olla ruokokerttunenkin
kun ei viitsi rontti käyttäytyä ja näyttäytyä.

Huiskautan kädellä ilmaan - hui-hai,
väliä hällä vaikkei ruskea alaperä vilahdakkaan.
Kerttunen kuin kerttunen. Ryti eli ruoko.
Kaikki käy.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MiELENi NURiN KUMOSi

MiELENi NURiN KUMOSi

Tulilinnun kiitävän näin,
liitävän etelään päin yli pääni;
luokse varmaan wanhoin ystäväin menossa.

Kaunis oli ääni
kuin lauluin ja runoin punottu tulinen paula,
kuin loihdittu loitsujen suloisin loitsu,
taikaa täynnä ja noiduttu.

Juoksevaa aikaa vuolasta
jostain ammoisten aikain luolasta,
muinaisten äänien maasta.

Niin ihana, niin eho että sen teho lumosi hämmensi,
mieleni nurin kumosi, houkutti koukutti,
istumaan kedolle saattoi;
äkin ja ylläittäin.
Yksinäin.

Minä siivetön sijoilleni jäin.

Pian sisällä mielessäin
loitsusta runoni punoin,
heti ääneen luin - säkeitä ajussa puin,
muutamaan sanaan kompastuin,
mutta yhäti innostuin;
wiimein runoksi puin.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SYLi

SYLi

Yön pehmyt, samettinen syli lähestyy hitaasti;
pitkä arktinen päivä on päättymässä.

Lukemattomien runojen, laulujen, taulujen
ja tarinoiden lähde vaipuu ehken hieman epäröivin askelin
epämääräisen hämärän helmaan.
Kiihkeä pohjoisen luonnon elämänrytmi
saa ensimmäisen kerran vetää henkeä.
On wiimeistelyn, loppusilauksen aika.

Jo wiikon kuluttua kaksi siimestä ensin kättelee,
pian suutelee, sitten syleilee toisiaan huuruissa.
Illan ruskot syntyvät - ävär saa kasteen.

Ajast'aikaa, päivä päivältä,
yö wyöryy yhä wäkevämmin esiin.
Punoo pauloihinsa,
kutoo monipolvisiin runollisiin seitteihinsä
niin hopeisiin kuunsiltoihin tuijottavat romantikot,
kuin hiljaisuuteen laskeutuvat haaveilijat
ja hämärissä vapaaseen lentoon päästetyt mielikuvitukset
Sallii tulla syliinsä tykö.

Elokuun alussa alkaa ensimmäisen kerran
erottua pimeä hetki
joka pitenee tasaiseen verkkaiseen,
kunnes yö lopulta, syksyn ja marraksen jo ehdyttyä,
saa täyden vallan hetkeksi ja sulkee kohtunsa onsin.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HELLE

HELLE

Rikkumaton veden pinta.
Huokuu viidan siimeksessä pakahtuva rinta.
Helteinen nyt on ja liika kuuma,
päällä hehkuu paikallensa asettunut,
porottava keskikesän huuma.

On pintanahka nihkee,
jahka kun vain joku tulee liki.
Tukanrajas' pakoon juoksee hiki,
kiehuu vallantiessä piki.
Ruoho kuivuuttansa kaatuu lakoon,
hiljallensa aloillensa maatuu.
Pääsee sade kuivin jaloin tällä erää pälkähästä.

Helle,
ei kelpaa kelle tahansa,
vaikka joku kaikki rahansa sille hukkaa,
pakkaa sukkaa, liivii, kenkää laukkuun,
sitten lentää, ulkomaille entää.

Haukkuu - kotimaata hyiseks' morkkaa,
panee kaiken likoon että pääsee pakoon vilua ja horkkaa,
hiekkarannan huomaan, varjon alle pakkaselta suojaan.

Toinen nurkkaa hakee, varjoo varjon päälle,
menis' maate vaikka jäälle jos vain kuuman
saisi päätä ahdistavan pois.

Pois tuon tuuman - pakkomielteisen ja kielteisen.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PiHKAA TiHKUVAT TYVET

PiHKAA TiHKUVAT TYVET

Monet ovat kahden tulen välissä.
Tai kahden pahan.

Minä olen kahden puun välissä.
Miehen rintaa paksumpien järeiden näreiden välissä,
näreiden joiden latvat huikentelevat
kaksikymmentä syltä korkealla - ylikin.
Piirtävät hitaasti huojuen vapaalla kädellä taivaankantta.

Molempien latvassa istuu vitimusta kaarne,
kultaraha nokassa säihkyvänä.
Minun rahani. Minun kultani.

Kierrän käteni pihkaa tihkuvien tyvien ympäri
ja vavisutan runkoja samalla kun katselen maailmaa
maahan saakka ulottuvien, jämerien,
monimetristen tiheiden vihreiden oksien läpi siilaten.

Korpit yrittävät pysyä paikoillaan
mutta joutuvat tämän tästä hypähtämään ilmaan
ja räpiköimään,
kunnes taas saavat jalansijaa tutisevista latvoistaan.

Epämukava on sellainen maailma
joka huojuu koko ajan jalkain alla.
Ei toivottava.

Lopulta luovuttavat ja raottavat nokkansa.
Avaan kukkaroni ja kulta löytää sijansa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HiSSiKYYTi RUOKA-APAJiLLE

HiSSiKYYTi RUOKA-APAJiLLE

Loiton takaa jostakin,
maailman toiselta puolen,
navan yli,
taivaanrannan alta,
saapuu kaukainen tuuli
pannen tuuliviirit oitis järjestykseen.

Nuoleskelee valtaisaa jäälakeutta pitkin matkaa,
jäähdyttää tunteensa,
hyytäviksi hyydyttää jo ennen kun saavuttaa sulan.

Puhaltaa sen yllä tovin
kuni singahtaa vastaan piirtyvän rannan jyrkänteet
kohdatessaan pystysuoraan ylös,
antaen miljoonille kirkuville linnuille ilmaisen
hissikyydin ruoka-apajille merelle.

Kun sosiaalinen työ on tehty,
se enemmän tai vähemmän puuskittain,
kuin hetken mielijohteesta, ailahtelevasti,
willikon tapaan puhaltaa oneana yli Ultima Thulen,
pannen wilukissat penkomaan willaisia esille
Alle ja ylle. Päälle ja väliin.

Hylkää onnettomat värjöttelemään
ja jatkaa hohottaen matkaansa sivistyksen pariin
aiheuttaen hämminkiä tilastoissa.
Yksi tuuli.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOUKEROiSiA SANOJA VARPAALLA

KOUKEROiSiA SANOJA VARPAALLA

Kävelen yksin meren tuulista, willin karua rantaa,
mitätöntä kaistaletta - palaa määrätöntä äärtä,
josta osan haluan tallentaa muistikuvana
humeettini sopukoihin mielikuvitukseni ravinnoksi.

Unelmani luotin aistillisen yön jäljiltä uinumaan
varhaisen sarastuksen autuaaseen huomaan.
Huovan lämpöiseen syliin kietoutuneena.

Paljastan säärtä,
huuhtelen nilkkoja suolaisessa vedessä,
kirun kirkuville lokeille piruettien sekaan.

Suljen silmäni kuullakseni,
avaan korvani aistiakseni näkemäni,
haistelen, maistelen ruovikon kahinaa jokaisella solulla,
lehtien salaperäistä kuiskintaa;
tuulen aiheuttamia tahallisia kahahduksia.

Kostein jaloin astun kuivaa santaa,
hiekka tömähtää iholleni,
alkaa varista kun kirjoitan aamu-unisia,
koukeroisia sanoja varpaalla,
tuulen siloittamaan koskemattomaan hiekkaan:
Olet minun runoni, uneni ja onneni.

Ihana Annani.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TULEE JA MENEE

TULEE JA MENEE

Aika vierii, kesä sen mukana - pysäyttämätöntä kulkuaan,
kenenkään estämättä, tasaisesti, kiiruhtamatta.

Ehtien täsmällisesti siihen kohtaan
missä sen edellytetään olevan tiettyyn aikaan.
Ei aikaisemmin, ei myöhemmin.

Sillä on valta,
eikä siihen saa otetta vaikka tahtoisikin.
Jokaista hetkeä seuraa toinen,
tovia tovi - tuokiota tuokio, tiimaa tiima ja kotvaa kotva.

Silmäilen levollista kymiä - tyven pintaista,
sen vesimassojen valumista vakaasti, ajan kuvaan.
Vain muutama vesikiven aiheuttama häränsilmä
tyystin peililasin tapaan sileässä kalvossa.

Katseeni osuu kai tuulen puhaltamaan untuvaan
joka kieppuu ja liekkuu loputtomiin.

Herkkiä liikkeitä kuin tanssi,
äkin pyörähdyksiä, viivytteleviä pitkiä kaarteita,
kuin jo vapautuen kurimuksen otteesta,
mutta sitten takaisin pyörteen keskelle.

Uusi yritys, tuulen lehahdus.
Ja vapaus koittaa.
Untuvan matka tuntemattomaan jatkuu.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MUUTEN KASTUU JA TULEE MÄRÄKSi

MUUTEN KASTUU JA TULEE MÄRÄKSi

Kaikella on kiirunsa.
Sateen uhatessa kirjoitan runoa hopulla,
etten kastu - tipahda virtaan kuin lastu
ja lähde lipumaan merelle;
monien polvien, pudasten ja vuopajien kautta.

Juvat, könkäät, kurkkiot, nivat ja kosket,
putouksetkin meinavat unehtua läpikotaisin
tässä anhittomassa hopussa.

Rannan kivellä istuminen on uhkarohkeaa, jopa yltiöpäistä.
Vihko sylissä ja kynä hampaissa.
Paraskin Aleksis. Kivellä.
Joku suorasanainen prosaisti sanoisi.

Kääntäisi selkänsä ja nauraisi päin törmää,
vain hytkyvät hartiat paljastaisivat sisäisen onean ilon
ja sitä seuraavan onsin onnentunteen.

Nyt jo pisaroi - kuksan kokoisillako se läimäyttelee?
Waimon paituliin, pitkin koko selkäpiitä

Kärpässienen kokoisia märkiä länttejä kasvaa
selkään vieriviereen, toistensa tykö.

Jalan vieressä itseasiassa sataa jo.
On lähdettävä sisään,
muuten kastuu ja tulee märäksi.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOHAUTAN MÄRKiÄ OLKiA

KOHAUTAN MÄRKiÄ OLKiA

Tasaisen harmaa maisema tasaisen harmaassa säässä,
tasaisen harmaana tasaisena päivänä.

Pisarat roikkuvat näkymättömistä langoista pilvestä
odottamassa vuoroaan,
vartoomassa säätiedotuksen lupaa tulla alas.

Vaikka kuin yrittäisi pujahtaa välistä,
hartiat kastuvat, polvet, kengänkärjet,
kasvot, koko liikkuja - kaikki tyynni.
Vaikkei sada.

Harmaatakilla on asiaa.
Kohautan märkiä olkia. Ei kannata. En kuuntele.
Astun ja kastun.

Apeaa tallustella kapeaa palasta alas joen törmää,
väistäen syrjään viime hetkellä,
etten törmää, horjahda norjaan,
polun ylle kaartuvaan sorjaan koivuun.

Kohtauksen ohimentyä
valun vapa kourassa myötäleeseen
houraillen suuresta saaliista maalissa,
suvannon tyynessä kuvastimessa.

Pisarat saavat Ilmatieteen laitoksen suostumuksen.
Saaliista ei näy ei kuulu, ei päätä ei häntää.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TULi VESi

TULi VESi

Jonkun kalastajan värjöttelytuli loimuaa ahteella.
Tulen liki ja lasken rannankivelle tulen liki toviksi,
alan mittaamaan myötäleeseen sojuvaa laiskaa enoa.

Puolessa tunnissa päästän helposti kelpo järven ohitseni.
Toista sataa metriä leveän ja kilometriä pitkän.

Hullu ajatus, nooooo, se ei ole kovinkaan harvinaista,
puikahtaa päähän - onhan tässä mitattu taivastakin.
Päiväkausia tunturin kallaassa.

Aprikoin, setvin, kuinkahan monta litraa ihminen
mahtaa juoda elinaikanaan vettä?

Päässälaskien alle parisataa kuutioita - satavuotias.
Ei siis kummonenkaan lompolo;
neljätoista kertaa neljätoista,
jonkun vöyrään äveriään takapihan uima-altaallinen.
Lopetan. Patterit loppuu.

Tuijotan tuleen ja ajattelen uudelleen vettä,
uudesta vinkkelistä;
nyt purjeveneen peräaaltoa joka jatkuu katkeamattomana,
taivaanrannan taa, horisontin taakse,
ilman taukoa, jos vain laitamyötänen pitää.

Hymähdän.
Jos vain laitamyötänen pitää, elämä on tasapainossa.
Jatkuu katkeamattomana taivaanrannan taa,
horisontin taakse. Ilman taukoa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUURO

KUURO

Yksi sade ropisee ropisemalla kattoon,
toinen sihisee sihisemällä nurmimattoon.
Veden pinta kihisee tihkussa.

Kolmas tipahtelee yksin pisaroin,
lehdeltä lehdelle, lehdelle, lehdelle,
tirskahtaa oksaan osuessaan sadaksi pikku tirskaksi.
Aloittaa uuden vesiterapian kootakseen itsensä.

Sekaan saattaa tulla osia muistakin,
hosuessaan eeskahtaalle hajonneista vesihelmistä,
mutta yhtyessään ja uudelleensyntyessään jälleen,
ne aloittavat riemukkaan tippumisen lehdeltä lehdelle.
Jatkaen kuni pilvi on tyhjä - haihtunut taivaan tuuliin.

Elämän vesi. Kuuro.
En osaa määritellä tunteen tolaa
jonka sateen ääni antaa
tunkiessaan aistinten kautta humeettiin.

On kylmää likomärkää, mutta sisällä lämmin kuiva.
Lätäkössä uiva korsi liikkuu virissä.
Takertuu keulastaan ja on sitten siinä.

Peippokuoro on lakossa pakosta,
vetisten olosuhteiden takia - ei laulata märkäpuvussa.
Joka nuotilla tulee sangollinen vettä suuhun.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

WiLLIMANSiKOiTA

WiLLIMANSiKOiTA

Vitkaan poutapilven alla liikun;
kuulen kukkuvaisen käen.

Sitä seuraan niin kuin metsästäjä peuraa;
on lämmin yht'aikaisesti - sekä kuuma,
sen liikkuissani aistin kedon yllä.

Ajuun vyöryy kukkameren tuoksun huuma.

Niitun halki johtaa jälki hento selkään mäen.
Sinne suuntaan, ylös tievaa kiikun,
mis' takaa uhkaa synkkä korpi
ja pilvet latvain taitse puuntaa.
Näen päältä heinätöissä huhkivaisen väen.

Tuulen soiton vienon kuulen hienon erottuvan korviin
kun sallin kuulon terottuvan sille.

Huhuun omaa lempimääni, kuuluu vastausääni.
Käännän pääni, raidan takaa käsi ilkikurisesti vilkkuu.
Paidan tunnistan, rynnistän ja loppumatkan juoksen.

Riihiaidan, harmaantuneen, maahan kaatuneen,
osittain jo maatuneen, ma yli astun, hiestä kastun;
hoppu on ja kiire armahaisen luokse oman soman.

Ja hällä heinänkorsi täynnä willimansikoita sekä
suudelmainen suu jo oottamassa toista suuta.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

CiTRUUNAKAKKURUNOT

CiTRUUNAKAKKURUNOT

Tanssiaskelin astelen palasta ja hyräilen.
Kepeät evääni olen käärinyt onnelliseen hymyyn,
sälyttänyt selkäreppuun jota kantaa lempeä tuuli.

Hirityttää jo nyt kun aattelen kuinka sitten pysähdyn,
valitsen säyseän, harmaantuneen kelokannon,
istahdan alas - tietysti vasta luvan saatuani;
kurotan tuulesta niestasäkkini
ja avaan eineeni luppometsän ihailtavaksi.

Huokaillen, raotetuin huulin, luomia siristäin,
silmäilen kanelitomulla kuorutettuja citruunakakkurunoja,
niitä joiden välistä pursuu heleää mansikkahilloa.

En tietenkään malta olla maistamatta salaa,
heti kun puiden silmät välttää.
Sellainen olen, tykkään herkutella herkuilla.

Havahdun onnellisen uneksijan mietteistäni,
alan läimimään kun ehätän kehäajatuksen kuolokohdassa
huomaamattani pienen vehreän viidan huomaan,
käkkyräkoivujen suomaan varjoon;
hyttyset äityvät käymään päälle kuin oppositio

Hautajaisiin tulee miljoona mäkärää,
koko täkäläinen räkkä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KESÄKUUN WiiMEiNEN

KESÄKUUN WiiMEiNEN

Kokka karahtaa hopeiseen rantahiekkaan,
unien venho Höyhensaarilta - ajussa unelmien tenho;
taas kerran yksi mystinen matka saatettu loppuun.

Virotan itseni, silmäni terotan,
kodan savuaukosta näkyy sininen taivaankansi - erotan.
Sääri on paljas, talja valahtanut maahan
aamun viileys saanut otteen, pörhistää ihokarvoja,
halaa ihon kanalihalle.

Kultaisen kehrän säde osuu nilkkaan,
kipuaa hyväillen hetkessä säären ääreen,
pörhötys laantuu, kanaliha silottuu ihmisen lihaksi.

Aamu-uninen pottuvarvas hamuaa palipalia - löytää,
pujahtaa ensimmäisenä, hilaten perässään muut.

Puhallus hiillokseen saa tuhkahiutaleet levottomiksi,
mutta kipene, pienenpieni hento vihje lämmöstä
paljastaa itsensä hengityksen wiimassa,
käsi hamuaa tuohen siprua, esittää sen tulen lapselle,
joka punastuu riemusta ja ryntää suinpäin.

Uusi huomen on syntynyt!
Savujuova pujahtaa aukosta maailmalle.

Varpaat osuvat aamukasteiseen odelmaan.
Onnen kiljahdus karkottaa ruokailevan sotkaparin.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PAUSSi

PAUSSi

Lintujen laulun tauottua toviksi
outametsä vastaa siihen lomaan omalla hiljaisuudella.

Hiljaisuudella jossa on jotain mystisen kaunista,
jotain salaperäistä riittiä vuosituhanten takaa.

Alkukantaisten vaistojen taisto;
ajamassa levottomia ajatuksia mieleen,
uusia sanoja kieleen - sellaisia joita ei voi nähdä,
ne täytyy elää, vain elää ja elää.

Säikympi ryntää pakoon - arka parka.
Tunne on outo kun sen voi kuulla,
luulla ettei kuulu mitään.

Toinen vaientuu,
asettuu rannan punaiselle pulterille,
parhaalle paikalle varhain,
sudenhetkellä ja katsoo raukeiden luomiensa raoista.

Aistii hiljaisuuden,
on hiljaa ja kuuntelee
kun hiljaisuus vierii kymin pintaa alas ääneti.

Se on sellainen hetki,
tuokio jossa itku ja nauru sekoittuvat rinnassa,
uskaltamatta tulla julki,
peläten rikkovansa tyvenen pinnan tunteen kuohulla.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

AiSTiEN HUUMA

AiSTiEN HUUMA

Haiku etsii tietään,
vaikka suunta on selvä;
kiemurrellen ylös, kaarrellen ulos;
vapauteen, maailmalle, muiden tuulien joukkoon.

Se hipaisee poskea, sipaisee leukaa,
kutittaa nokkaa.
Koskettaa sieluun - luo hengen.

Ajatukset karkaavat väkisin levottomiin sfääreihin.

Ensimmäinen kipinä ottaa heti tulesta vaarin
lehahtaa ahnaasti tuohen kimppuun,
savuttaa, käpristää,
luo tunnelman kotaan kuin istuisi kotona
ja kotihan se on.

Samalla, samalla kiehtovalla tulella voi kiehauttaa
nokisessa pannussa porokahvit,
kenties käryyttää muutaman makkaran kylkiä,
mieltymyksensä mukaan värinsä valiten.
Toiset tykkäävät tummista,
toiset vaaleista.

Harva sentään haaleista - Sussiunakkoon!
Vaan elävätpä nekin yhäti.
Liki viluisten makkaroidensa kera.
Kyllä tämä tästä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!