TiLiTANTTi PUTOAA OKSALTA

TiLiTANTTi PUTOAA OKSALTA

Ensimmäinen tippa tai pisara,
lukijasta riippuen harmi tai piristys,
osui nokilasini sankaan.
Pirskautti osiksi hajonneet pikku helmet
kasvoilleni virkistäväksi kylyksi.
Tirskahdin riemusta.

Keväinen lempeä lounas leyhäytti hiuksia,
kutitti tukolla nokkaa säteen kera kilvan.
Sai sen aivastamaan, pärskähtämään järkyttävästi.

Munaskuita myöten - tiedätte tunteen:
Sietämättömän hivelevä, hellän kiehtova pehmeä tunne,
joka järkähtävän päättäväisesti yltyy,
kuin volume-nupia kiertäen kyltymättömäksi kutinaksi
Aram Hatšaturjanin Spartacuksen tapaan;
tyynestä levollisesta huilun ja oboen harmoniasta
pauhaavien pasuunoiden ja patarumpujen
kakofoniseksi myrskyksi.

Ahnaita sisäänhengityksiä, holtitonta käden hapuilua,
kyynelöintiä ilman iloa, surua, puutetta tai kurjuutta.
Tulevasta purskahduksesta pidättäytymistä
taitavan lempijän tavoin ja sitten,
kuin teinipojan tai kokemattoman sulhon ruiskaus,
karkuutus, waltava pärskähdys,
lasit loikkivat rantteelle, hattu tuiskahtaa hangelle,
pieru vapautuu myllertävästä sielusta.

Aktin päätteeksi mahtava räkätanko á la Juha Mieto
roikkuu nokasta ylettyen leuan yli rinnuksille.
Liimautuu salamannopeasti juuri pestyyn villapaitaan,
sen jokaiseen hapsottavaan karvan kärkeen.

Tilitantti putoaa oksalta,
nielaisee koirunkarvatupon silkasta säikähdyksestä;
sen ehdin vilkasta,
juuri kun se ennen maata levähyttää siipispankkonsa
ja pelastuu hukkumasta nuoskaan.
Metsä jatkaa laimeaa tuhinaansa,
puikot kasvavat kaikessa rauhassa pitkin pituuttaan.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!