RiEKONPYYTÄJÄ

RiEKONPYYTÄJÄ

Lunta ripsi hiljalleen, utukkaa leijaili harvakseen. Pirteä savu liuhusi viltosti piisin päästä lounaaseen. Jäämereltä puhalsi kevyttä vakituulta, melko tasaisesti, silleen somimoilleen ettei vastaankaan kehtaa panna.

Tuollaisen ottaa inimisotus vastaan ihan vain sovinnolla. Vaikkei ole kovakaan puhallus, niin eipä vastaanhangottelukaan juuri auta. Sen oli Huikkimajoen autiotuvan asukki huomannut pitkän elonsa aikana. Ja myöntänyt.

Autiotupa ei ollutkaan siis autio tupa. Siellä oli asukki, wanha riekonpyytäjä, saamamies, joka oli valinnut sen vuosikymmenten kokemusten perusteella hyvästienjättöpaikaksi pyyntitouhulle.

Ikää oli jo päälle 76 - ukuli eleli ikään kuin laina-ajalla. Jostakin läystäkkeestä oli ansastajalle osunut silmään, että miehen puuhastelut olisi Suomessa saatava loppuun jossakin 75 vuoden ja 8 kuukauden tienoilla. Tilastokeskuksen mukaan.

Käsitti ukko, että siinä oli hienovarainen vihjaus jättää kustannusten kertyminen silleen ja häipyä vähin äänin nuorempien tieltä.
Sen lopun 1½ kuuta, mikä tuosta vielä yli jää, sen voisi hellittää ja vaikka veistää kirstun itselleen viimeisinä töinään.

Mutta kun oli persetti viekköön tämä riekon pyynti herrojen toimesta pantu loppumaan vasta maaliskuun lopulla, niin wäkisinhän tässä maitohapoille mennään tuon iän suhteen. Ei auta vaikka olisi kuka presidenttinä. Omalla luvalla, henkipattona sitten, täällä selkosissa nyt ollaan. Laina-ajalla.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Näin aatteli Ermei Hovatta kun kurkisteli ulos, ootellessaan aamiaisen valmistumista liedellä. Kello saattoi olla puoli viiden tienoilla aurinkoaikaa, tahi sitten ei. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Aika oli Ermein elämässä menettänyt merkityksensä jo aikaa sitten.

Hän oli siirtynyt siihen kastiin inimisotuksia joilla ajalle oli vain suurpiirteisiä määreitä. Ei minuutteja, tunteja, tai vuorokausia. Vain aamuja, puolipäiviä, iltoja, öitä, viikkoja, ja vuodenaikoja. Niillä päti hyvin, yhdestäkään pippalosta ei ollut myöhästynyt vuosikymmeniin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jos ei tämän kummemmin ala valaa natturaa niin huomiseen mennessä on kaikki rihmat käyty pois ja peli on sitten minun kohdaltani tässä elämässä selvä kuin pläkki. Tuumi Ermei tähystäessään vaaran kallasta.

Kapsahti kantapäillään ja siirtyi valupannulle, nykäisi tikkurin hihaa kämmenen suojaksi ja nosti pannun pöydälle ja alkoi lappamaan siivutettua siankylkeä, ruispalasia ja kananjälkeisiä käkättimeensä.

Yksinkertaisessa elämässä yksinkertaiset eineet, ei tarvinnut kuunnella kenekään neuvoja terveellisestä elämästä, kykenisivät vain itse samaan, oli Ermein vankkumaton kanta. Tulkoot perässä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Syödessään muisteli kuinka kerran oli ollut järki pettää. Joku sänkitukkainen akan motlake oli terveyskeskusreissulla huomauttanut hienoisesta vatsakummusta. Oli määrännyt listan mitä saa syödä ja mitä ei.

Naama kalveten oli sitten kaupassa tähynnyt listaa. Kevyttä, kevyttä, kevyttä ja aina vaan kevyttä, vihaksi oli alkanut pistää, siankyljestä ei sanakaan, ainokaisesta joka tiellä pitää jänkiä rymytessä.

Ryttäsi listan. Ja kun joku paksu nuori akka kännykkään höpöttäen pukkasi kirkuvaa penikkaansa kärrillä, nakkasi rytyn sinne kevyt-purnukoiden sekaan ikään kuin varmistamaan eukon motivaatiota.

Asteli lihatiskiin ja valitsi kolmekiloisen palvatun siankyljen, siirtyi palveluun, käski kuoria muovit hänen palastaan vaikka hevon hiiteen, määräsi hääräävän typykän käärimään sen voipaperiin ja sillä siisti. Selvitti muut ostokset ja lähti.

Risteyksessä rattijuoppo kaahari ajoi mummon yli suojatiellä. Se vain vahvisti Ermein käsitystä elämän nautinnoista. Jos alkaisi elää nälkäkurkena ja sitten heti joku juoppo ajaisi ylitse, siinä menisi säästyneet sianpalvit kyllä saman tien ihan hukkaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Palasi kuluvaan aikaan juuri sopivasti muisteluistaan. Kaavitsi pannun puhtaaksi viimeisillä leivän paloilla. Nosti sen kumolleen aviisin päälle. Asetteli kuksan oikeaan asentoon ja sokerit, sitten valutti kahvin mustakylkisestä kolhiintuneesta pannusta. Alkoi suunnitella päivänsä yksityiskohtia vaikkei niissä sen kummempaa ollutkaan. Tavallista rihmamiehen hommaa, senhän nyt jokainen osaa.
Joka osaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Nautittuaan kahvensa nousi sitten varttamaan itsensä ja katseli vielä tupaan silmäyksen, pukkasi uksen auki ja harppasi ulos.

Lastasi peltipailakan asianmukaisesti, tempasi Lynxinsä pörpöttämään ja kun hieman lämpesi, puristi kahvaa ja oiusti Rávduláddun suuntaan jälki pölisten.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Puolenpäivän jälkeen Huikkimajoen autiotuvalle kaarteli pari ukkoa, metsävaltion erävalvoja ja joku muu. Asettuivat einehtimään vielä aamun jäljiltä lämpimään tupaan. Jompi kumpi kaivoi pullon paloviinaa ja sitä alkoivat ryypiskelemään joutessaan, kun oli sopiva ja siihen hyvin sopuisa hetki.

Illan hämärissä jolkkasi yksinäinen luostakka, nimiloppu, Isonkivennokan suunnalta tupaa kohti, pysähteli ja nulkkasi. Tuli vähitellen tuvan liki, näki Lynxit ja ahkiot ranteella. Kuuli remakkaa naurua sisältä.
Tunnisti äänen.

Poatsu puisteli niskojaan, harppasi ahkion yli ja jäi jalat kahta puolten harottamaan. Sitten laski kusen, pitkän ja hartaan, höyryävän kusen ahkion päälle ja kun sai homman tehtyä, ponkaisi ja lähti nulkkaamaan Ruossavárrin suuntaan.

Kyllä sitä äkkinäinen olisi saattanut pitää piettiönä, joka makseli joitakin vanhoja saataviaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne