KAJASTUS
Ohut valoviiru koin puolella taivaanpiiriä, syvänsinisen avaruuden alla. Huomenen ensimmäinen haave, lupaus joka antaa toivoa ja voimaa aloittaa uusi päivä.
Kalpea heijastus, aamuruskoksi vahvistuva, kun pilvet harsuuntuvat ja nousevat yläkerroksiin kultaisen kehrän ylivertaisesta voimasta, lieventää päivänalun odotusta.
Kummallinen, mystillinen on se kajasteen voima kun sitä istuu odottamassa kerrankin tyvenessä, äänettömässä tunturin kallaassa.
Ympärilleen pälyillen, kuin anteeksi pyydellen, sitä kaivaa leipälaukustaan aamiaisen, voipaperiin kääräistyt pari näkkileipää kinkku- ja juustolisukkeineen.
Virhevalintoja molemmat. Kääre sekä leipä. Kaikki tyynni.
Tässä hiljaisuudessa jonka kuulee korvilla, hiljaisuudessa jossa käärepaperin rapistelu kuulostaa peltikatolla kävelyltä hollannikkaat jalassa. Jossa jokainen näkkileivän rouskaisu vastaa suurin piirtein, osapuilleen sitä kuin lapiollisen sepeliä nakkaisi kottikärryyn.
Ja kuin karmeimmaksi huipennukseksi, hermoja villtäväksi, nolostuttavaksi, suorastastaan häpeälliseksi, koituu se ääni, joka syntyy siitä kun leipä muhentuu leukaperien toimesta massaksi ja aloittaa tiensä takaisin kohti Äiti-maata, hiljalleen, tarkassa järjestyksessä.
Ajallansa etenevät ne leivän muuntumisprosessit, melkein kuin kello, ei minuutilleen, mutta vääjäämättömästi kuin aika vyöryy.
Vääjäämättömästi kuin auringon nousu - vaikkei sitä jokaisessa uudessa huomenessa havaitsisikaan.
Sen verran on inimisen älli kehittynyt šamaanien ajoista, että uskoo jo, uskoo että aurinko nousee jokaisena aamuna vaikka ei näyttäytyisikään, nousee vaikka koi ei taivaanpiirissä erikseen siitä ilmoittaisi.
Kummallinen on se kajeen voima, se hohto joka panee inimisen humeettiveden loiskuamaan kaikenlaisia oikkujen ja aatosten kiemuroita ja sekamelskaa kun siihen pääsee, siis kajoon, paneutumaan yksin, ei yksinäisyydessä, vain yksin ja sitten kaikessa rauhassa paloittelemaan taivaan ilmiön pienen pieniin osasiin ensin, sitten kokoamaan sen takaisin uudeksi hienoksi järjestelmäksi.
Sellaiseksi täydelliseksi, ettei sitä hömpsäkkä kiireinen työhönkiiruhtaja huomaa lainkaan.
Ei tämä jo mainittu onneton reppana äkkää ollenkaan että sitä muotoa on käsitelty, palaset riivitty taivaalta pehmeälle porontaljalle kallaaseen ja siitä joinain aamuina pitkän harkinnan päälle aseteltu ihan sattumanvaraisesti, suorastaan huiskimalla takaisin.
Toisinaan kovin säntillisesti, hyvinkin runsaasti aikaa ja harkintaa käyttäen vain muutamien tiettyjen palasten paikkaa vaihtaen.
Ja saattaapa sitä joskus luojaansa miellyttääkseen ja siltä mieliharmin säästääkseen, asetella aamutaivaan palaset kiltisti tarkalleen samoille paikoilleen mistä ne kiskonut vierelleen.
Monesti sitä tointa ei itselleen rakennetussa kiireessä huomaa, ei huomaa tunturin suomaa kaunista näkymää, huomentaivaan kajastetta, hohdetta kuin kangastusta tulevasta, unelmaa, utopiaa tasapainosta, mielenrauhasta ja levollisuudesta.
Kulttuurin rappiossa kiire ja huiske, suorittaminen sokeuttaa wiimeisetkin kauneutta etsivät silmät ja tilalle tunkee maaninen, alistunut ahdistus. Kipinä hiipuu, valo sammuu ja inimisestä tule järjestelmän tahdoton osa jonka koko elämän järjestelee joku epäinhimillinen, säälimätön ja tunteeton, kasvoton koneisto.
Niin mielelläni kun minä kajastuksen jok'ikiselle soisin, niin kuitenkin samalla ymmärrän, että siitä ei kannata alkaa saarnaamaan, eikä lähetystyötä tekemään.
Kyse on valinnoista ja ne valinnat tekee jokainen itse.
Toiset pakosta, toiset oivaltaen asian ja alkaen suunnitella pakoa Kurjuudenlaaksosta.
Kalpea heijastus, aamuruskoksi vahvistuva, kun pilvet harsuuntuvat ja nousevat yläkerroksiin kultaisen kehrän ylivertaisesta voimasta, lieventää päivänalun odotusta.
Kummallinen, mystillinen on se kajasteen voima kun sitä istuu odottamassa kerrankin tyvenessä, äänettömässä tunturin kallaassa.
Ympärilleen pälyillen, kuin anteeksi pyydellen, sitä kaivaa leipälaukustaan aamiaisen, voipaperiin kääräistyt pari näkkileipää kinkku- ja juustolisukkeineen.
Virhevalintoja molemmat. Kääre sekä leipä. Kaikki tyynni.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Tässä hiljaisuudessa jonka kuulee korvilla, hiljaisuudessa jossa käärepaperin rapistelu kuulostaa peltikatolla kävelyltä hollannikkaat jalassa. Jossa jokainen näkkileivän rouskaisu vastaa suurin piirtein, osapuilleen sitä kuin lapiollisen sepeliä nakkaisi kottikärryyn.
Ja kuin karmeimmaksi huipennukseksi, hermoja villtäväksi, nolostuttavaksi, suorastastaan häpeälliseksi, koituu se ääni, joka syntyy siitä kun leipä muhentuu leukaperien toimesta massaksi ja aloittaa tiensä takaisin kohti Äiti-maata, hiljalleen, tarkassa järjestyksessä.
Ajallansa etenevät ne leivän muuntumisprosessit, melkein kuin kello, ei minuutilleen, mutta vääjäämättömästi kuin aika vyöryy.
Vääjäämättömästi kuin auringon nousu - vaikkei sitä jokaisessa uudessa huomenessa havaitsisikaan.
Sen verran on inimisen älli kehittynyt šamaanien ajoista, että uskoo jo, uskoo että aurinko nousee jokaisena aamuna vaikka ei näyttäytyisikään, nousee vaikka koi ei taivaanpiirissä erikseen siitä ilmoittaisi.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Kummallinen on se kajeen voima, se hohto joka panee inimisen humeettiveden loiskuamaan kaikenlaisia oikkujen ja aatosten kiemuroita ja sekamelskaa kun siihen pääsee, siis kajoon, paneutumaan yksin, ei yksinäisyydessä, vain yksin ja sitten kaikessa rauhassa paloittelemaan taivaan ilmiön pienen pieniin osasiin ensin, sitten kokoamaan sen takaisin uudeksi hienoksi järjestelmäksi.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Sellaiseksi täydelliseksi, ettei sitä hömpsäkkä kiireinen työhönkiiruhtaja huomaa lainkaan.
Ei tämä jo mainittu onneton reppana äkkää ollenkaan että sitä muotoa on käsitelty, palaset riivitty taivaalta pehmeälle porontaljalle kallaaseen ja siitä joinain aamuina pitkän harkinnan päälle aseteltu ihan sattumanvaraisesti, suorastaan huiskimalla takaisin.
Toisinaan kovin säntillisesti, hyvinkin runsaasti aikaa ja harkintaa käyttäen vain muutamien tiettyjen palasten paikkaa vaihtaen.
Ja saattaapa sitä joskus luojaansa miellyttääkseen ja siltä mieliharmin säästääkseen, asetella aamutaivaan palaset kiltisti tarkalleen samoille paikoilleen mistä ne kiskonut vierelleen.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Monesti sitä tointa ei itselleen rakennetussa kiireessä huomaa, ei huomaa tunturin suomaa kaunista näkymää, huomentaivaan kajastetta, hohdetta kuin kangastusta tulevasta, unelmaa, utopiaa tasapainosta, mielenrauhasta ja levollisuudesta.
Kulttuurin rappiossa kiire ja huiske, suorittaminen sokeuttaa wiimeisetkin kauneutta etsivät silmät ja tilalle tunkee maaninen, alistunut ahdistus. Kipinä hiipuu, valo sammuu ja inimisestä tule järjestelmän tahdoton osa jonka koko elämän järjestelee joku epäinhimillinen, säälimätön ja tunteeton, kasvoton koneisto.
Niin mielelläni kun minä kajastuksen jok'ikiselle soisin, niin kuitenkin samalla ymmärrän, että siitä ei kannata alkaa saarnaamaan, eikä lähetystyötä tekemään.
Kyse on valinnoista ja ne valinnat tekee jokainen itse.
Toiset pakosta, toiset oivaltaen asian ja alkaen suunnitella pakoa Kurjuudenlaaksosta.
Ilmeikkäästi kirjoitat. Lukija tempatuu aatoksiisi mukaan ja jää itsekin ajattelemaan. Tälläinen etelänmies tuskittelee kiireensä kanssa ja ihmettelee mihin on muka kiire. Jess!
VastaaPoistaKaunista!
VastaaPoistaAlastomalle:
VastaaPoistaKehuista kiitän ja aatoksiini juuttuminen on minusta hyvä asia, ehkä joskus on aika ja teet valintoja. Ja muutkin.
Obeesialle:
Pitkästä aikaa kuuluu sinusta! Minä kiitän. Valo lisääntyy joka päivä 2 kuun päästä menemme jo teistä ohi.
Älä unohdu sinne hiljaisuuteen liiaksi, ettet vaan pääse kuihtumaan:)
VastaaPoistaHiljaisuus aamunkajossa! Hienoa ja hienosti kuvaat. Kauniisti koottu, näkyy tänne asti!
VastaaPoistaJatkuva suorittamisen pakko vie kyllä maun muustakin kuin maisemasta.
VastaaPoistaMitään ei saa mukaan ja silti pakko haalia, kokoajan katse tulevassa, siihen väliin on hyvä kuoleman tulla, hukkaan meni koko elämä. Noh, ehkä seuraava sukupolvi sitten...
Hevoinen
Hejokolle:
VastaaPoistaEn-en. Aion tulla pois wiimeistään 8. Huhtikuuta 2030. Olen tuolloin 74 vuotta ja 4 kuukautta ja Tilastokeskuksen mukaan ilmikuollut. Eihän sitä sovi valtion suunnitelmia sotkea. niiltähän loppuu elakerahakin tuohon päivämäärään.
Uunalle:
Sellainen on tarkoitus. Että näkyy ja tuntuu.
Hevoiselle:
Näyttää että ei tästä taida tulla tolkkua, tästä inimisten sössimisestä.
8.4. 2030???
VastaaPoistaVoi vietävä, silloin jo rahat loppu!!!
Täytyy lopettaa eläkemaksujen maksaminen, enhän minä kerkiä saamaan mitään takaisin:(
Kiire on paljolti ihmisen omaa luomaa, jos oravan pyörään on joutunut, eikä uskalla tai halua hypätä siitä pois, niin voi, voi. Niitä on paljon.
VastaaPoistaAuringonkajon ilmestymistä taivaanrantaan. Se on hienoa, On saatu uusi päivä. Hyvin kuvailit tuntojasi kauniissa hetkessä.
Aimariille:
VastaaPoistaOn ehkä uskalluksestakin kiinni, mutta, eniten, niin luulen, se vaatii taitoa, samaa taitoa kuin millä siihen on liuennutkin.
Hejokolle:
VastaaPoistaJaa, että sitäkö ollaan vielä tytön hupakko? No eihän sitä sillon. Ja kun vielä naarailla on kuolinaikakin viitisen wuotta kauempana.
Tytön-Hupakoksi olet minua ennenkin kutsunut, mutta tuo raihnainen eläkeläinen, joka asuu kanssani, on näemmä kanssasi saman ikäinen. Jos nyt et kauhian suurta laskuvirhettä tehnyt :P
VastaaPoistaHejokolle:
VastaaPoistaTytön-Hupakko on hieno sana, tunnustus raikkaista ajatuksista ja se raihnainen eläkeläinen, joka asuu teillä, saattaa hyinki olla liki saman ikäinen.
Rikkumaton hiljaisuus ja luonnon kauneus, sen voi särkeä paperin kahina ja hampaiden narskutus.
VastaaPoistaKoskaan ei kyllästytä tämä kauneuden kajastus.
Arleenalle:
VastaaPoistaNiin se menee. Hiljaisuus ja luonnon kauneus.
Ei koskaan kyllästytä.