LOTNiKKA

LOTNiKKA

Jossain kaukana Pielisjärven salomailla Havukan takana, sanoivat Hiijessä, asusteli wanhaa kotipihaansa muudan Lotnikka. Oli hällä oikea nimikin, vain ei tule mieleen.

Lotnikaksihan sanottiin muinoin hautamestaria, jota kutsuttiin myös nimillä hautahamari, hautalonki, pykyri, siira ja tervakuningas. Lienee noita vielä muitakin ollut, tervanpolttajalla, vaan eivät korviini ylettyneet.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Metsänmies oli viimeisen päälle, pärekorin- ja vasun taitaja. jonkin sortin puuseppä siis, lotniekka, lotnikka.

Hiukkasen liemiin mieltynyt. Ei pahasti yhteiskuntarauhan kannalta. Otti palowiinaa miesten tapaan, mutta tuskinpa kankkusesta mainitsi, eikä iltapäivästä enää tunnustanutkaan moista.

Ehoton oli metsän päälle käymään ja tiesi kyllä mihin aikaan mitäkin otusta oli helpoiten saatavilla ja kätevintä pyytää. Wähimmin vaivoin. Kuten vaikkapa metsoa.

Lotnikan mielestä ukkometso oli myös suurimmallaan soitimensa aikana taikka paremminkin hänen sanansa mukaan jymäkimmillään eli painavimmillaan.

Sanoi moneen otteeseen punnineensa saaliita ja aina luvalliseen aikaan, syksyllä siis, ammutut ukot olivat noin 3,5 kilosta reiluun 4 kilon painoon, mutta että soitimelta ammutut vankkoja kuin savusaunan kiuas, painot 5-6 kilon luokkaa ja paras hänelle jäänyt pihkanokka oli painanut:
"Kuus killoo ja seittemänsatookakskytäkaks rammia ja osia vielä piällehhi."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kertoi sorahtavalla ääneellään että parasta oli keväällä kun aamulla nurkan taakse tarpeille mennessään sattui kuulemaan tyvenessä metson napsauttelun vaarasta.

Sitä niiltä sijoiltaan, jo siinä vaiheessa hiipien oijustaa pirttiin ja kiskoo sarkaset ylleen ja kumiterät koipiin, nappaa vaarnasta Valmetin Oravan (salonkikivääri) ja lipastonlaatikosta vajaan kourallisen panoksia ja suksii menemään, joskus suksittakin kun hyvin käy.

Suunta selviää kuuntelemalla ja paikkakin on tietty ja vakio vaikka aihan se pitää ottaa huomioon kun sitä lähestyy eri kulmasta.

Alkuun voi mennä normaalisti kävellen, kun vain ei ryi eikä kolistele ja puuskuta. Eikä muutenkaan metelöi.

Sitten kun näppäily alkaa erottumaan, kannattaa alkaa varomaan mihin takajalkansa laskee. Silloin on otus jo herkässä. On tähysteltävä mahdollista pasteerauspaikkaa ja kun hoksaa sen, on silloin syytä vetää kuti piippuun ja loksauttaa varmistin pois päältä. Ja hiljaa, hipihiljaa on oltava. Sehän selvä.

Kun alkaa hiomaan, silloin on harpottava eteenpäin, mutta harkiten, silloin ei kuule, eikä näe. Mutta - kun hionta loppuu, silloin on pysähdyttävä, liikkumattomaksi, jähmetyttävä suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo.

Vaikka koipi jäisi ilmaan, se on siinä asennossa oltava sen aika kuni taas alkaa hiomaan, muuten on peli menetetty ja saalis pakenee hiiteen.

Niin selitti meille raukoille, onnettomille, meille tietämättömille tervasnuotiolla ja mehän ihaillen niitä kuunneltiin ja yöllä unissamme Ukko-Metsoja kaadettiin kuin miehet.

Sitten, lopuksi, kuin Harmakeettonin wiimeisessä taistelussa ikään. Kun huuma ja kiihko oli korkeimmillaan, antoi ukko kallisarvoisimman winkin:
"Vuan jos niitä onnii par tahi usseempikkii siinä kekottamassa ja siiplöillään viuhtomassa, niin elekkee possauttako sitä joka hijjoo, semmonen valihtekkoo joka muata kuapii tahi muu. Sehän ei - sehän ei kuule se hioja mittään. Muistooten!

Ei se huommoo jotta siltä kilpaveikko töksäyttää nokkasa sammalikkoon. Monasti käyp silleen jotta suap ammuttua pariki siltä samalta kiimapaikalta."

Ja mehän kuunneltiin ihmeissämme noita viisauksia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne