ELÄMÄN HALLiNTAA

ELÄMÄN HALLiNTAA

Siinäpä sitten - jonakin aamuna, joulun jälkeen. Äijä mökissään tiettömässä kairassa, naaraansa kera. Mahtoiko tuo olla päivää tahi kahta ennen virallista uutta vuotta? Kenties, sama se sille.

Olihan oikea uusi vuosi jo alkanut aikaa sitten, 21. joulukuuta niille jotka ihka aidosti luonnonkierrossa elelivät. Niin kuin nämäkin.

Mutta eihän se semmoinen tavalliselle nykyinimiselle mitenkään sovi, luonnollinen asioiden käsittely, toiminnot ja eleleminen verkkaassa myötäpäiväisessä ajan virrassa. Ei-ei!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Otetaanpa alusta:
Siinä sitten - jonakin aamuna, joulun jälkeen, kaamoksen rippeitä lopetellessa. On kapsahtanut joku aika sitten hereille ja asettautunut kykylle akkiloimaan tähdellistä, mieleen pulpahtanutta asiaa, jo aiemmin mainittu äiji.

Ukko raottaa ritsillä loikovan kevyesti pukeneen, puoliunessa torkkuvan naaran yltä porontaljaa. Panee silmät sirrilleen ja silmäilee viekottelevia, uhkeita muotoja. Palahuttaa mielensä tunturien kauniisiin kaariin, niiden myötä kuruissa pilkottaviin tummiin metsäisiin kolmiohin.

Sivullisesta, jos sellainen olisi paikalla - näyttää että olo on kyllä taivaallisen hyvä, raukea, ja epäilemättä molemmilla, olosuhteet huomioon ottaen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tökkää sormella hellästi torkkuvaa kupeeseen ja kun huomaa tämän kurkottavan vähitellen otteen elämän ihanasta keveydestä, tokaisee leikkisään sävyyn:
"Minäpä taidan ottaa sinusta akan itselleni."

Niin sanoo tuo, koruton, jäyheä miehenpuoli. Ryittää kyllä, viranpuolesta, tässä vakavassa asiassa, kun siinä on vain kaksi puolta ja ne molemmat hyviä.

Nainen tirskahtaa ja hymyilee, silmät siirillään, venyttelee naisten ikiaikaiseen tapaan, kiusaa, pelaa harkinta-aikaa sanoilleen.

Ripistelee perhana, tämä somanen otus, pitkistä ripsistään unihiekat Hiiteen. Katsoo ukkoa siniharmailla silmillään ja toteaa:
"Eipä hassumpi ajatus ukkoseni, vain pitäisikö sitä vielä ennen kun minut otat, sitä ottamista minultakin kysyä?

Minä tätä kyllä jo parina iltana olen päässäni miettinyt ja oikeastaan jo odottanutkin, että älyätkö sinä hyvän päälle mitään vai etkö sinä.

Ja milloinka sitä hoksaat kysyä. Olethan sinä jo förskottiakin siinä asiassa ehättänyt ottamaan. Etten sanoisi. Vai?

Ja kerran sinä minut akaksesi haluat ottaa, niin kävisikö se päinsä että minä samalla sinut ukokseni otan?

Laitamma hynttyyt yhteen ja kokoamme yhteisen lyhteen ja puimme sovussa onnemme viljaa."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ja siitäpä kapsahtaa naaras kaulaan ja ne pussaavat ihan julkisesti kerta kukaan ei ole näkemässä.

Mies nousee ja kiskoo paksusta flanellista tehdyn polvi- pitoisen harsimalla paikatun yöpaidan tapasen roppinsa ylle ynnä astuu postuaan. Avaa konttorin ja päästää naulasta poron reiden, palaa tupaan.

"Tämän juhlan tiimoilta me ei soitellakaan lampaanviululla lampaan polskaa, hoitakoon sitä virkaa poron reisi. Vuolen paistista kunnon käristyslihat, tiriskööt paassa aikansa, lohkasen siihen kuuta.
Ripsautan sitten ajallaan veen ja suolan sekaan."

Ruoka tirisee hällalla rattoisasti, yksinkertaiset lisukkeet ennättävät kyytiin ja haljenneen lieden raoista putkahtelee savun tuoksua sopivasti hajuaistia kutkuttamaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Napansa täyteen ahdettuaan katsovat raukeina toisiaan silmiin, niin kuin hyvissä kodeissa tapana vain on.
Onnen tyyssijoissa.

Nainen huulet raollaan, salaperäisesti hymyten Mona Liisin tapaan, ehdottaa josko olisi hetkeksi hyvä kellistyä ritsille ja ruokalevolle käydä tämä ihanan aterian jälkeen ja etenkin kun tämä sopimus olisi ratifioitava samaten ennen voimaanastumista.

Kun kummallakaan ei siitä mitään erimielisyyttä synny ja miksipä niin, makuuksille mennään lemmekkäitä silmäyksiä toisiinsa luoden.

Pienen herkullisen episodin jälkeen, jonka tapahtumat kerrotaan joskus muistelmissa, torkahtavat toistensa syliin. Onnelliset. Kiihkonsa päälle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Rantteelle osunut tuntematon kuljeskelija, satunnainen, olisi kenties ehkä saattanut kummastella jossakin määrin pirtistä kuuluvia kiljahduksia ja volahduksia. Ehkäpä olisi ehättäytynyt akkunan nurkasta tirkistämään mitä pirua siellä pirtissä oikein puuhastellaan.

Se nyt on selvää että kyse oli kaiken kaikkiaan kovin yksinkertaisesta ja luonnollisesta asiasta.

Eii! Lukijan ei pidä nyt ajatella, että siellä mitään suuria vonkaleita olisi ollut esillä, kalansaaliita tai vastaavaa. Sellaisia joihin ei sylen mitta piisaa eikä vaaksa silmien väliä osoittamaan. Tahi muutakaan luonnotonta.

Ei-ei, siellä oli aivan toisenlaisista töistä kysymys. Miesten ja naisten töistä... niitä vain tehtiin yhteistyössä. Mitä parhaimmassa ja antaumuksella.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tätä sietämätöntä onnen pippalointia ja elämisen ihanaa keveyttä seuraili vaivihkaa wanha korppipari joka oli ollut passissa pirtin liepeillä aina siitä saakka kun nuorikko näytti asettautuvan pirttihin taloksi.

Olivat muutaman viikon nyt seuranneet entistä tiivimmin tupalaisten edesottamuksia. Korppia ei turhaan sanota viisaaksi ja nokkelaksi.

Korpeilla - jumalansa armosta, niin kuin se yleisesti tiedossa on, kyty verisuonissa alkaa jo hyvin warhan talvella kiehumaan. Keski talvella oikeastaan jo.

Niinpä vaan muuanna ehtoona, hämärän jo himmennyttyä säälliselle tasolle, kun korppipari oli erottavinaan akkunasta, siihen tihrusteltuaan, juuri sitä epämääräisen vihjailevaa toimeliaisuutta visseihin asioihin. Sitä juuri joka panee ajattelemaan näkijän omassa päässäkin levottomia...




...eipä mennyt kotvaa kauempaa kun korppiherra jo kihnutti itsensä kelon oksalla rouvansa kylkikylkeen liki ja kähäytti korvaan yltiöpäiseen hurmaan vivahtavalla aksentilla:
"Eiköhän mekin kulta, yhyyyyym, hieman, mmmmm, kun kerta nuokin tuolla - duupi-duu? Kohtahan se olisi aika meillä muutenkin meillä lintueläimillä tähän toimeen ryhtyä."

Korppirouva, näkemästään kiihtyneenä, ehkä kuule- mastaankin, parmas kohoillen, mutta siveänä rouvaslintuna, painaa olkansa ukon olkaa vasten. Kujertaa käheällä, kuin synnynnäisen jazz-laulajan äänellä:
"No onhan se käynyt mielessä, kieltämättä, joten eiköhän se ala jo aika semmoseenkin olla. Pojatkin on Lagganporoaidalla paskoja kyttäilemässä omin nokkinensa joten saamme kahdestaan rauhassa.

Et kuitenkin viitsisi ihan minun mielikseni ukko hyvä käydä muutamat piruetit ilmassa kiepsahtamassa, jotenkin se saa minut heti kuumemmaksi ikään kuin."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tievaa pitkin vitkutteleva kettu havahtuu, repolainen, jolla vainukin on jo sitä luokkaa, että monesta pälkähästä se sillä välttyy ja monelta satimelta jää saalis nappaamatta yliherkän aavistuksen takia.

Sijoillensa pysähtyy. Herkkä nokka on erottavinaan, että piisinpäästä tulvivaan lämpösen ilman tulvaan on sekoittunut jotain erityisen kiehtovaa tuoksua.

Mutta tarkkavainuiselle otukselle sekin riittää, sensorit poimivat tarkalleen oikeat molekyylit ja syöksevät vihjeen humeettiin toimenpiteitä ja ratkaisuja varten.

Se pyörtää päänsä, tekaisee varmuuden vuoksi ketunlenkin tahi pari ja lähtee oijustamaan jängän yli yhden tutun kettutyttösen tanhuville.
Niiltä jalansijoiltaan.

Kusaisee vaivaiskoivupuskaan tiedotusluonteisesti, että hoitelen asioita. Ja haihtuu hämärän syliin.

Vain mutkitteleva jälkien helminauha juoruaa, että suunnitelmiin tuli äkkiseltään mikkoselle muutos.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jo kenties hamasta aikojen alusta on tiedossa, että kun uros vilpittömästi, kokosydämensä pohjasta puuhaa lapsen teossa mielitiettynsä kera, juurta jaksain yösyömmiä myötä, niin eipähän siinä kyllä runollisille luritteluille juurikaan jää aikaa, kun kaikki liikenevä aika menee ylipäänsä sipistessä ja supistessa tuntemuksia oman rakkainpansa korvaan.

Ja ehkä muuallekkin, mutta jotta sitä ei häveliäisyyssyistä vaan kerrota. Sen saa arvata, kenellä on siihen sopivat suonissa viuhtovat veret. Muut pysyköön vaiti.
Satumaassa, onnen valtakunnassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Koko Lumottu maa - novelli tässä.