KONSTA-SETÄ

KONSTA-SETÄ

Aurinkoinen on laskenut hyvän aikaa sitten,
huomenissa siitä tulee jo viikko;
tuskin muistan enää minkä värinen se rietas on.

Jos tuleva yö kuulastuu sille mallille,
siis poutiintuu ja selkenee,
pääsen kenties vihdoin toteuttamaan erästä muuatta;
hui-hailapsuuden haavetta - suoritusta,
kirjokannen pisteiden laskemista
kun se kerran taas nyt takausi mieleen.

Se se olisi onnen täyttymys,
niin monien vuosikymmenien jälkeen.

Toki mokomasta haihattelusta varoitteli muinoin
jo Pylkkäsen Kosta-setä;
sanoi että homma olisi ehdottomasti
vähintäänkin yhtä työlästä ja vastuullista
kuin taivaanpiirin mittaaminen.

Eikä siihen jokahista räkänokkaa kelpuutettaisi,
eikä etenkään tulosta hevin hyväksyttäisi,
ilman että rohvessori-tason lajitoveri sen
jäljempänä tarkistaisi,
tietysti sikäli mikäli mokomalle edes tarvetta olisi.

Oli miten oli - esirippu on repeämässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYYPiÖ

HYYPiÖ

Ajan laulu soljuu viipyellen,
kuhnustelee rääseikköjen sinisissä siimeksissä,
takertuu kaikkeen mikä vaikuttaa hiljaisuudelta
ja tahtoo jäädä,
valmistaa tyyssijansa juuri sille tienoolle.

Vain laiskasti etenevä elämän tuoksina
pitää henkeä yllä,
siitä syystä ikuisuus on aina paria askelta edellä,
tavoittamattomissa
ja kuitenkin melki liki kurkottavan kouran.

Sormien lomat pursuavat tahtoja,
haluja molemmat pivot pullollaan,
humeetti niskan nivelestä taapäin kääntyneenä,
vahtaamassa tuntemattomaan tulevaisuuteen
kun pitäisi elää ja oppia.

Hyypiö ilmestyy kuoston latvaan äänettömyydestä,
lehahtaa tyhjästä,
asettuu lakkapäälle perikuvaksi,
suorittamaan muinaisten asettamaa virkaa;
enimmäkseen katsoo eteenpäin - menneisyyteen.

Silläkin on vielä opittavaa,
vaikka ihmistä pitemmän prosessin kautta
on virkaansa päätynyt.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ARKAAiNEN

ARKAAiNEN

Huomen on herännyt jo aikaa sitten,
paikat hahmottuvat pikkuhiljaa sinisen hälventyessä,
outametsän läpi siivilöityvä valo tasaa kaiken.

Siniharmaa puuro -
muutamaa pankaoksan selkään kynsinhampain
takertunutta lumihattaraa lukuunottamatta -,
valuu pysähtyneeseen mieleen.

Rauhoittaa,
saa ujohkon eetoksen ulkoilemaan lenseään säähän,
pyrähtämään kuoston oksalle aivoittelemaan;
muistelemaan sulan maan viimeisiä satoja.

Ah - lompoloon pakkautuneiden kuhpakkien vimmaa;
hurjaa vastaanpanemista
kun niitä kiskotaan vapauden syövereistä vangiksi,
tuliselle ritilälle tirisemään.
Rinnan röyhistys - kukapa ei vastaan panisi.

Nuotion loimotus ehtyvässä päivässä,
tervaksen pursuva savu - kuin siveltimellä viilletty -,
liukenevana mustana tummenevaan sineen.

Niestaksi kypsyvistä tammukoista erkaneva,
veden kielelle herauttava arkaainen tuoksu;
ihmisiksi elämisen sietämätön autuus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ANKARA WiMMA

ANKARA WiMMA

Mahtava tähyspaikka,
erityisen oivallinen maailmanparannuksiin,
uudestisyntymisiin ynnä jonniijoutaviin haihatteluihin.

Herran rauha - sielun räytämätön onneus;
kuka onneton lähtisi kamuamaan tälle kiirelle,
sellaista pirunpeltoa ja nilkat taittavaa louhikkoa,
jos vaisto ei osaa lukea turvallista polkua.

Ei tänne hullukaan lähde,
tahi kyllin hullu sen kyllä olla pitää - senkin -, jos.
Ei tänne anhiton - semmosella mitään asiaa.

Viisimetrinen aallokko iskee ankaralla wimmalla,
niemen nokan jatkos - repaleinen kalliokari ärjyy;
hyisen suolaiset pärskeet ponkaisevat tuplasti ylös,
sitten vaakasuorina ryöppyinä maan kamaraan.

Ruoskivat mustana kollottavaa rintausta
jossa jokusen räytyneen sammalrievun raato riutuu;
ei juuri muuta kasvustoa lain - siloista kiveä.

Mutta se sielun sfääreihin innostava pauhu,
miljoonien vesitonnien raivoisa rytmikäs hakkaaminen,
sehän se innostaa - saa williin -, mielen liikkumaan,
huutamaan kilvan Haavruuan kera;
pelkästä silkasta hurmasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RYTEiKKÖ

RYTEiKKÖ

Umpuilmaa,
maisema on sormella sutattu lyijykynäpiirros,
katsoi minne katsoi.

Alavaa harmaata,
pystysuoraa harmaata;
hieman mihin suuntaan sattuu vilaisemaan,
niska kenottaen ihka samaa harmaata taivaissa
kuin sitä pitkin purjehtivissa lampaissa.

Tähän arkiseen laheaan mattaan saa valoa,
hengen valoa,
vain lähtemällä ajelehtimaan santarantoja
mielikuvituksensa oikkuja seuraten.

Ajatus laukkaa - ehättää edelle ja huitoo;
tänne-tänne!
Läpitunkematon ryteikkö ylpeän ryhdikkäänä,
taipumattona - jääkanteen vangittuna,
polvilleen sen panee vasta keskitalven ankara viima.

Sillä siunatulla hetkellä ruskea,
läpikuultamaton ruokometsä,
pari kertaa persjalkaista korkeampi -
siinä vierustalla seisten -, on juhlava näky.

Pyhä paikka - hiljentymisen arvoinen kohtaus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LORAUS

LORAUS

Sieluton aika,
pielukset houkuttelevat satumaan auvoisaan rauhaan
oitis puolisen jälkeen;
silmäluomet tiineinä unihiekasta.

Maan vetovoima kiskoo niitä väkevästi mukaansa;
tuikitavallisten asioiden tärkeysjärjestyksiin
tulee muutoksia sellaisella hopulla,
ettei urbastanilainen älli ehätä perässä.

Aamu muuttuu puoliseksi,
puolinen iltapäiväksi - iltapäivä ehtooksi,
jolloin ei kannata enää alkaa millekkään tänään.
Uusi arpa huomenna.

Päivällinen sentään vielä;
froua lisää kyökissä läskisoossiin kermaa,
ihan vaan hyvää sydäntään - norjikkeeksi.

Ylenpalttinen loraus,
että sujahtaa eliksiiri liukkaammin alas,
kera ankaran tuppipottukuorman,
vahvistamaan yökynttilän sydäntä,
unta isommin häiritsemättä.

Sieluton aika - likimmäisen yhdessäolon tyyssija,
kalastus jää pikkuhiljaa taustalle kummittelemaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAiMENKUU Runo № 2200

TAiMENKUU Runo № 2200

Matikan tappajat ovat kaikonneet tyyten,
ulajava jää saanut valkoisen vuorauksen;
murisee ja rytyy - paukauttelee vaimeasti peiton alla.
Tyytyy kalseaan osaansa.

Wanha koiru vilkaisee varmuudeksi karvoihinsa,
kelaa elämänkokemuksensa läpi tukevalla maalla,
kuni vihdoin rohkaistuu astumaan aavalle.

Taimenen kuu - otollisin hetki.
Hopeakylkisiä jötiköitä häämatkan jälkeen
rantain tuntumassa einehtimässä.

Hiljaista tietoa,
siirtynyt vuosisatojen ajan kirjoittamattomana
sukupolvelta toiselle.

Juomus kasaantuu onkaavan syöverin poskelle,
kohmeiset sormet lappavat hyistä riepua;
ankara riipaisu saa myrkyn erittymään suoniin,
kourat lämpenevät hetkessä,
humeetti selkenee oitis arvioimaan vaihtoehtoja.

Kuukkelipariskunta lehahtaa avannolle,
asettuu vähäiselle risulle odottamaan veroaan;
juoruilevat vartoessaan ties mitä hävyttömyyksiä
wanhan miehen kankean hitaasta touhuilusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RiENAUS

RiENAUS

Huurteet varisevat ritvoilta hopeapölynä,
leijuvaa keijujauhetta ilma täynnäns',
vuodenkiertoon tyypillinen koillinen ojentaa vesakkoa,
puolisella kollottaa jo mustana sinervää vasten.

Pilvenlongasta karkuulle livahtanut säde
piristää varisevia hituja iloksi mielelle.
Onko aikuiselle ihanampaa hetkeä olemassakaan;
lapsuuden aurinkoaivastus parahultaisesti tarjolla?

Heh - lähes jokainen tähän näkyyn törmäävä
osaa kuvitella rienauspölyn kutittavan haistinta
niin kauan että kutina sielussa voittaa hillinnän.
Aina upean sietämättömään aivastukseen saakka.

Röörit turskahtavat auki,
syöksevät varhais-, vakio- ja jälkipuberteetin
aikana putkistoon kertyneen töhkän näytille;
kiiltävät - juhamietomaiset vihreänharmaat tapit
ulottuvat nokanjuuresta leuankärkeen.

Jo tuo on upeaa,
mutta aktiksi riettaus muuttuu vasta
kun se perkeleellinen sielua hivelevä kutina
saa otteen selkäpiin hermoradoista,
kouristaa tuhannen voltin sätkyllä koivet kyykkyyn;
ottaa haltuunsa näköyhteyden ulkomaailmaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KAAMOSNAURU

KAAMOSNAURU

Pakkanen yltyy yöllä sellaiseen kiimaan,
niin riettaaseen,
että paikallisen järven jäätä alkaa ahdistamaan.
Ihan sitä tehen.

Parkaisee volahtaen.
Kaamosnauru pujottautuu aihkipuiden lomasta,
pelmahtaa jängän kautta aavalle
ja levittäytyy arktiseen hysteriaan,
ottaa Ultima Thulen haltuunsa kokonaisvaltaisesti;
paikallisten lotkauttamatta korvaansa.

Siinä vaiheessa torkkotulilla istuva,
niestaa nauttiva tyristi lakkaa olemasta sivistynyt;
ahmii loput eineestään kaksin käsin,
paremmiston tavoista piittaamatta
ja muuttuu tilapäisesti kulttuurin ihmiseksi.

Naurun lakattua alkaa hämmentynyt paluu entiseen,
katse jäätyy uudelleen nokan varteen,
kaikki on taas outoa;
savu haisee, viluttaa,
eksoottinen on liian eksoottista.

Seuraava nauru pistää vilkuilemaan rääseikköön,
josko sieltä itse herra Munck ilmestyisi suteineen
ja penseleineen huuto kainalossa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiMMEÄÄ SiNiSTÄ

HiMMEÄÄ SiNiSTÄ

Sinisen pehmeät kahmaisut lähestyvät,
käyvät hipomaan kahtapuolta samaa hämärää,
auringon pian sanoessa toistaiseksi viimeisen sanansa;
Báze dearvan.

Siihen kauaa mene - tulevana sunnuntaina;
aika istahtaa,
kyykähtää niille sijoilleen,
hätistää varjot maan taa.

Sieluton aika - kaamoksen taika,
pimeää ilman pimeää,
himmeää sinistä kaikissa mahdollisissa sävyissä,
loputtomiin, niin kauas kuin näkimet kantaa.

Sininen laheus salvaa äänen,
imee itsensä,
ruunaa lievät riemun hirnahdukset rantteella
kenenkään noteerattomiksi vähäisiksi pihahduksiksi.

Metallin kalahdus toista vasten ei kuulu,
se pitää katsoa ollakseen varma ettei ollut huti
kun kopauttaa tieran pois peltipailakan alustasta.

Hoputtoman menon sietämätön raukeus;
furor arcticus tekee pesän untuvaiseen pielukseen,
kaivautuu lammaswällyn alle ja vain on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiLVEN RYKÄiSY

PiLVEN RYKÄiSY

Sielu loikkaa tulen taikapiiristä aukiolle,
tanssii väkevän lumitanssin talven synnylle
ja eikös yhen äkin taivaissa aukaista säkki;
kaikki talven lumitarvike varistetaan tulemaan.

Sihahtelee tuli kuin kiuas pyryä niellessään,
mutta kun tervaisesta torkosta voimansa saa,
niin eläväisen henkensä säilyttää.

Saunamainen olo,
lauteina täysin palvellut kelon raato,
seininä kilpikaarnaiset aihkit kokkokansan pesälatvoin,
kattona martaisen kuun harmaa taivas.

Sulassa sovussa sieltä vintiltä valuu ehtymättömänä
viti, nattura ja höyty,
utukka, hauhto, hiere, siukale sekä hiutale,
kuin myös liude, huove, rääpäkkä, ypyli että höttö;
ynnä kaupantekijäisinä räntäle.

Sen verta naurattaa tuo pilven rykäisy,
vaikkei ketään ole kuulemassa,
ehken luojaa lukuunottamatta,
että lakkapäissä ei lumi pysy vaan ripisee mannulle,
tasoittuu huovaksi kontiaisten maailman ylle.

Kyllä passaa tälle kuksaa kohottaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TOiSiNTOJA

TOiSiNTOJA

Urbanistaniin on niin kiva lähteä,
koulutettu jättää uhoten maalaispaskan haisemaan;
hiljainen kansa ansaitkoon lemunsa.

Harvemmin tulee mietittyä mahtuuko sitä takaisin,
jos höynäytettynä lähtee soitellen löytöretkelle,
harrastajapohjalta - vapauden kaihoa viheltäin,
rintamus pullistuneena omasta typeryydestä,
synnyinsijaansa häveten.

Itku siinä pakkaa tulemaan - loppupeleissä,
sitten kun selkä ja niska on valmiina taipumaan;
nöyrtymään tosiasioiden edessä.
Sitten kun päälaki on hellä seinään takomisesta.

Mutta mennä kertomaan Urbanistanissa sellaista;
ääneen - kun kaikki muutkin ovat vain -,
toisintoja ulkokuoreltaan menestyjistä.

Uivat valtavirrassa krokotiileina,
nämät suvaitsevaiset heikompaa ainesta ahmien;
ja hyvin menee niin kauan kuin kymmentä typerystä
jaksaa muuttovirtana eteen jostain siunautua.

Urbanistanilainen onni kestää yhdenteentoista;
hiljainen kansa muuttuu punaista vihreämmäksi
ja vihreä punaista punaisemmaksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TEMPPELi

TEMPPELi

Satu urkenee näkimien ihailtavaksi mutkasta,
rääseikön vastavaloon kaartuneet lumiset oksat
norjina kumartamassa kulkijalle.

NAPS!
Koneen pörinä lopahtaa,
lumi nielaisee vaimean loppuparahduksen;
episodista syntyy lumoava hiljaisuuden temppeli
joka ulottuu eetoksen äärettömiin sfääreihin.

Mykkä tuokio,
ihastuksen tukahdettu rykäisy imeytyy,
sulautuu myös pois tyyten.

Pysähtymisen suuri juhlallinen hetki,
vain taatti puuttuu
kun oivallus yhen äkin yhyttää ällin;
sen - juhlapuvun -,
korvatkoon maahan ulottuva nykyajan kinnipeski.

Tiaisen hennon hereä ti,
jostain pöheikön sydämestä viestii elämästä
tämän kauneuden ytimessä.

Sanat jäävät hautumaan sisälle;
kertakaikkiaan - tällaisessa tolassa ihmisen on
parasta olla sanomatta mitään ääneen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HALOLLA PÄÄHÄN

HALOLLA PÄÄHÄN

Enimmän osan aikaa vuodenkierrosta sitä
tämmönen tavallinen ihminen toimii kuin luonnostaan,
olosuhteista johtuen, ihan viherpiipertäjien tapaan.

Suurinpiirtein viikossa sitä jo
saa saman verran vihreätä töpinää aikaiseksi,
mitä koko Viherkiimasten pulju vaalikauden aikana.

Mutta sitten kun jängälle tupsahtaa
kertarysäyksellä parikymmentä senttiä vitiä
ja peltipailakan sarvet kirkuvat ottamaan hantaakista,
niin silloinpa kaikkoaa oitis vihreys,
haihtuu sappi ynnä tekopyhyys humeetista
ja tilalle astuu musta synti.

Sydänkohtauksen uhallakin sitä kiskoo
itsensä henkihieveriin Linksiä henkiin.
Kun sitten pörähtää - kiitokset sadatellaan kaikille
tähän mennessä keksityille epä- sekä aitojumalille.

Ensikiiman lauhduttamiseksi kaarrellaan jängällä
vaaka-immelmannia, -ässää ja -kasia
ihan vaan silkasta synnin tekemisen himosta

Halolla päähän niitä typeriä Tuomaita
jotka vielä rohkenevat epäillä
riettaan synnin virkistävää voimaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LUONNOS

LUONNOS

Perkeleellistä haipakkata kiiruhtaa taas tuuli,
ulajaa hormissa,
ravistaa ankarasti salvettuja nurkkia.

Jääneulaset kiitävät viidellä bofortilla vaa'assa,
kattopelti kihisee kiehumaisillaan,
kuudes aisti sovittelee ylleen turkkia.

Vilulle arin nahka ämpyilee,
pörhistää karvojaan - kiihottaa vastarintaan,
vaatii tikkureita barrikaadeille vanttuiden tueksi.

Korvissa huohottaa pohjoisen rietas laulu.
Mielen kuvitus luonnostelee jäätynyttä helvettiä
merenpuolen akkunaan vapaalla kädellä.
Väkevä sää riehaannuttaa,
sekoittaa humeetin - sielu vinkuu myrskyn sekaan.

Hakaneuloin persuuksiin,
on syytä liittää pässinpökkimät,
jos ulos meinaa laittautua yltiöinen mieli;
päätä huuhtomaan tai muuta jotain yhtä outoa.

Mut' muutoin kyllä - ilman tuota tointa,
pysymistä lestissään on syytä harkita,
pyrkimyksen ulkoilmaan lakata
ja puuta tulipesään pakata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUMMO

MUMMO

Harmaa esirippu on revennyt kahtia,
pilvipussit pursuvat lumiuntuvaa,
natturaa tursuaa sakianaan;
koko maailma purkua ilman täydeltä.

Tanssivat tullessaan Ievan polkkaa - loitomalaisittain,
routineeseen maahan leijuva hiutalekuoro;
koittain voittaa painovoiman.

Tyhjän saa pyytämättäkin.
Ennen pitkää mannun peittää valkoinen armeija,
kattaa wällynä kaiken minkä silmä voi keksiä;
tukkiipa itsensä keksimättömiinkin.
Se tullaan huomaamaan myöhemmin.

Harvinainen talonmies raastaa hiuksiaan,
hyppii karvareuhkansa päälle - kiroilee niin ankarasti,
että paikallinen turkkilainen tekee konkurssin,
mutta ei lannistu,
vaan alkaa opiskella sadattelua kansanopistossa.

Kolmijalkainen mummo köpöttelee pihansa poikki,
hyräilee Särkyneiden toiveiden katua;
nilkkoihin ulottuva - vasta satanut lumi ei tee kiusaa,
hän hymyilee kuin lapsi
kun latoo pinosta heittokuution käsivarrelleen
ja on kohta jo paarustamassa vihellellen pirttiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PUUTAiVAS

PUUTAiVAS

Taivaallisen rauhan aukion hiljaisuus palaa sijoilleen;
perkeleellinen sahan ulina päättyi rytinään,
tyssäsi siihen
ja kaksi hiljaisuutta suutelee nyt toisiaan.

Tai ei aivan;
honkapölkky toisensa perään saa äkeän tällin,
hajoaa kahta yleensä kertalaakista.

Muutama isänmaallinen sinnikko sentäs joukossa;
janhus vanhus panee kampoihin,
vaatii toista iskua tuskaansa - saa sen,
muttei henno luovuttaa.
Anoo kolmatta.

Tulee - sillä lähtee henki,
pääsee onnellisena jonottamaan pinossa
lähellä räiskyvään puiden taivaaseen.

Ruokahetki on juhlallinen toimitus,
synnittömia, korottomia puita ahmii ahnas liekkimeri,
polttaa tuhkaksi - se on siinä -, puun kuolema,
ympärillä orastava arktinen hysteria parhaimmillaan.

Melankolian upeat,
tervalle tuoksuvat sävyt kipuavat mustina viiruina,
tanssivat mennessään - houkuttavat mukaansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NARU

NARU

Musta potta yläkertaan,
hartiaan sivaltava kiskaisu narusta sielunsa pohjasta;
pörinää ja röykytystä puolisen tuntia
kuni asettuu sitten siloisella jääaavalla menoksi.

Näkimet saikkaavat eeskahtaalle;
tunturikoivun mutkikasta mustaa vartta hakevat,
näillä main pitäisi olla valkeudesta törröttämässä.

Osuuhan se lopulta,
sukset kaartavat harrastuspaikalle;
henki pois ilvekseltä kättä läppäämällä.

Taivaallinen hiljaisuus lähtee vyörymään yht'aikaa,
kahta puolta pitkän soukkaa veden kantta tulee;
kohtaus tarkalleen pysähtyneisyyden kohdalla.

Osautuu paljastuneiden kuulimien aukkoihin,
ujuttautuu vasaroihin ja kilauttaa äänettömästi.
On niin hieno olo,
että hymyilyttää vaikkei ketään ole näkemässäkään.

Akateeminen vartti hujahtaa vajaassa minuutissa;
ripeästi syö tuura,
pujahtaa jään läpi syöverin kitaan,
sormet hamuavat hyyhmästä narun - jytisee saatana!
Naurattaa vaikkei ketään ole kuulemassakaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAUTi

TAUTi

Älä puhu,
älä sano mitään;
ota jalat allesi ja kävele yksinäisyyteen.

Talsi niin pitkälle,
Timbuktun taakse - vaikka pippurille saakka -,
että tunnustat hiljaisuuden.
Se tulee - liimautuu sinuun;
kosminen voima.

Tunnistat sen mystisen kiehtovan hengityksen,
tunteen joka tunkee sisällesi,
älä pidättele,
sen sijaan sitä vastoin avaa lyyssisi ja liivisi,
riivi tikkurisi
ja anna mykkyyden suudella nännejäsi,
hyväillä kehosi kumpuja ja kaaria.

Haista se sisällesi.
Siitä vasta hyvä tulee,
väkevöityy sielusi - läikkyessään sytyttää liekin,
niin eläväisen, niin ilmiin,
että tartuttaa muitakin.

Tuota tautia on mukava levittää,
siitä kärsiköön vaikka kokonainen heimo ja kansa,
on se sen ansainnut sanojaan pidättämällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYViN LÄHTEE

HYViN LÄHTEE

Ennen kuin on ehättänyt kissaa sanoa,
sielu jo mennä viuhottaa omilla teillään;
enää erottuu höykäsen pölähdys tunturin kiirellä,
siellä se painelee tukka putkella - wanhahippi sielu.
henkistä kotia kohti näyttää liihottavan.

On oppinut karkailemaan pentele,
enää ei tarvitse kaivella tuska otsalla
sisimmistä syövereistä,
kouraista vastaanhangoittelevaa pivoonsa
ja nakata sitten lentoon.

Hyvin lähtee - säyseän innokkaana -,
rakastaa ankaria merenrannan louhikoita,
riettaasti ärjyviä tyrskyjä - riehuntaa ja roiskeita,
jotka liimautuvat kallioihin lasiksi hyytävässä,
raivossa huutavassa tuulessa.

Sellaisesta pitää missä ei omaa nimeä erota,
väkevien tunteiden värisyttämisestä,
kantapäillä kiikkumisesta,
tuulesta huojuttamassa eeskahtaalle
olevaisen ja olemattoman välillä.

Kun tuosta täyttyy - tulee - palaa nöyränä;
kahahtaa olkapäälle,
odottaa itseään sukien että päästän sen sisälleni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!