KUiSTA JULMiN
Hävitön tuuli riuhtoo hupun,
tarttuu kuulimista - se tahtoo korvani ja karvani,
meri tuoksuu jalkain alta nousevasta ilmavirrasta.
Ei usko lempohinen epuutani,
tarraa kiusalla hiuksiin, säkkäröittää latvat,
sekoittaa koko koreuden,
pieksää leteillä kasvojen ryppyistä, ahavaista hipiää.
Se ei tykkää vastaanpanijoista.
Kalliopahtaan reunalla pari sataa vuotta wanhat
kyyristyneet käkkärät kertovat omaa tarinaansa:
Jos ei ole taipunut tahdon tieltä
lähes maata myöten suikertelevaksi nöyräksi,
on tempaistu juuriltaan;
repäisty väkivalloin irti maaemon voimasta.
Vain ahavan kuivaama jaarikka jäljellä
kertomassa vastaanpanijasta.
Sellainen on merenrantaan pysähtynyt tovi,
ote alkukevään raa'asta hetkestä;
satunnaisia leijailevia siipiniekkoja siellä täällä,
kailottavia mustia valkeita.
Heleä vihreä on kaukana viime kesän muistoissa,
lumilaikkujen sekä kellertävän,
tuiverruksen rypistämän rannan sannan alla.
