keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

ONEA TUURA


ONEA TUURA

Epävakaan ja huikentelevaisen huhtikuun
häilyvän haihattelevat Januksen kasvot
muuttuvat hetkessä lempeästä aurinkoisesta
tuhkanharmaaksi apeudeksi joka roikkuu ilmassa
ja kastelee poloiset tyystin läpikotaisin.

Joko märkinä läsähtävinä tiskirätteinä,
tahi likomärkinä vesipisaroina - vaahdottaen lunta,
niin että se lyyhistyy paikalleen ja kuolee pois.

Elä siinä sitten ajassa ja hetkessä riemuiten
kun aamu on ehtoota tenhompi;
lupaa tuhat ja yksi hyvää,
jotka viimeistään iltaan mennessä,
ennen asettumista levolle on kaikki käyty läpi.

Ja taas wanhan lumen päällä lepää sen kuolema,
valkoisena kosteana vaippana.

Kun katsoo autiolle järven jäälle,
näkee onean yksinäisen tuuran jököttävän
hankeen pistettynä pystyssä,
mutta jo valmiiksi viltossa asennossa,
kuin odottaen kaatumiselle lupaa;
unohtumista lohkareiden väliin
ja vajoamista pohjamudan syleilyyn
jään kärsivällisyyden pettäessä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 6. huhtikuuta 2010

ViRKAHEiTTO TUULiViiRi


ViRKAHEiTTO TUULiViiRi

Heleä rusotus aukeavan taivaan raoissa,
virkaheitto tuuliviiri nuokkuu pihapiirin kulmassa,
kuvastuen aamunkoita vasten joutilaana ei minään.

Elämä kuolpunassa on vironnut jo aikaa sitten
hämäränhenkien haihtuessa autereen mukana.

Voi sitä hormoonitoiminnan äkillisestä
kiihdytyksestä aiheutuvaa meteliä!
Se on elämän riemua syömmen pohjasta.

Vilpittömästi, vain yksi taka-ajatus ylinnä, kirkkaimpana.
Seesteisempänä kuin mikään muu,
elämän palo, täyttymättömän janon piina - kiima.

Kinkerpiirin ensimmäiset moottorikelkatkin ovat
kavahtanet yöpuultaan, pukeneet sateen-, tuulen-
ja luodinkestävän nahkan yllens'
sekä haalineet selkäänsä unihiekkaisen aikuisen lapsen.

Ja nyt köhivät, ulvahtelevat,
kuopivat sohjoista rähmää siljolla,
odotellessaan levottomina niestasäkkejä
kahtapuolta satulaa.

Lähtevät pian tuota tuonnemmaksi, kauas pois,
palatakseen takaisin kaikesta tyhjentyneinä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 5. huhtikuuta 2010

MOLSKiHOUSUiSSA


MOLSKiHOUSUiSSA
 

Tarinat syntyvät hyvin usein aivan pienistä lyhyistä episodeista joilla sinällään ei näyttäisi olevan olevan mitään tekemistä originaalin tapahtuman kera, mutta kun se clou erottuu kuulijalle tai lukijalle, onkin anekdootti valmis vaihtamaan omistajaa.
Usein hieman rehevämmässä, paisutellussa muodossa, toisinaan taas valjumpana, kalpeampana versiona, riippuen kertojan humeetin aineksista.

Joka tapauksessa kertomuksessa täytyy olla draamaa. Kaikkihan me tykkäämme draamasta vaikka emme soisikaan sen osuvan aina omalle kohdalle. Siksi sellaiset tarinat joiden kokokohtana on huumori tai yleinen paheksunta, inhokki tms. menestyvät parhaiten.
Sen sijaan tasapaksu unettava jorina ei saa ketään hymyilemään, pikemminkin kiehnäämään paikallaan rauhattomana tai sitten suorastaan kuorsaamaan, jopa  haukottelemaan. Mikä ei ole kovin mairittelevaa taritsijalle.

~~~~~~~~~~~~

Näin pääsiäisen aikoihin puhetta ja tarinaa syntyy joka puolla valtakuntaa aktuellisti munista, jäneksistä, tipuista ja lampaista ym.ym. 

Kaikenlaista tarinaa - jos nyt faabelimaisesti aloittaisi.
 

Muistan kuinka satavuotta sitten ukkilassa pääsiäisen aikoihin syntyi  usein karitsoita. Ei toki siinä mielessä että ne olisivat siltäänsä notkuviin einespöytiin päätyneet, vaan siksi että uuhet nyt vaan olivat sopivasti tiineinä talven yli ja pyöräyttivät vuonat keväällä.
 

Tuolloin jo tiedettiin että uuhet tiinehtyvät parhaiten syksyllä ja kun Pässinbäätä pidettiin omassa taiteilijaresidenssissaan aina joulukuun alkuun saakka ennen kuin se päästettiin miehen töille lammaskarsinaan, niin selväähän se oli että vuoniminen tapahtui suunnilleen pääsiäisen seutuun. Tiineys kun uuhella kestää rahtusen alle 5 kuukautta.

No mehän ruokittiin vuonia heti kun se vain oli sallittua, sillä me tykättiin luulla hyvin runsaasti, että kun niitä ruokkii kunnolla, niin ne syksyllä jo kutovat meille lämpimiä sukkia, vantuksia ja pipoja. Kenties saamme komiat villattikkuritkin ynnä pässinpökkimät hyisen talven varalle.

Niin oli sävyisää 5-6 vuotiasiden vunukoiden näkemys lampaisiin ja villaan ja villatuotteisiin.

~~~~~~~~~~~~

Ukkilassa oli poroja, lampaita ja kyyttöjä, pari hevoista ja sika taikka kaksi. Siis kaikki vakikapineet mitä maataloudesta elämiseen oli tarvis ja loput hankittiin Liimatan kaupasta tai maalikylästä.
Sekä renki joka ajoi vettä hetteestä, teki puita ja muitakin maatalon hommia. 

Kerran se oli Ukonjuhlan tietämillä niittämässä ävärtä viitakkeella ja minä pikkunen vunukka saran laidalla katsomassa ja ihmettelemässä sitä uusissa molskihousuissa joita renki ei kuitenkaan näyttänyt hokaavan.

Kun se sitten jätti niittämättä yhden kohdan. Sellasen ympyrän - parimetrisen, niin sainpa minä pienessä humeetissani oiwalluksen mennä rengiltä kysymään asiasta (jospa se huomais uudet molskini).

Vaahtosammuttajan kokoisena taapersin jalan mittaisessa, hieman ylikin,  odelmassa rengin tykö ja kysyin:
"Miksi se setä jättää niittämättä tästä tämmösen pläntin?"

Renki-Lempinen katsoi kaihoisasti minuun, kaiveli sarkahousun taskusta Sikarinleike-tötsän ja väänsi tykötarpeista sätkän. Sytytti sen, puhalsi savut taivaan tuuliin nokan rei'istä kadehdittavan upeasti. 

Huokasi, puhalsi  ja virkkoi sitten lempeällä äänellä sävyisästi:
"No se on minulle oikeastaan pyhä paikka. Itse asiassa minä sain sillä paikkaa elämäni ensimmäisen kerran. Siksi jätän sen niittämättä yhä pyhäisin."

Minä joka en ollut juurikaan muusta saamisesta isommalti perillä kuin että ruoka-aikaan sai ruokaa jos meni pöytään kutsuttaissa nököttämään, vastasin rengille hyvin asiantuntevasti:

"Vai niin!"

No renkihän jatkoi keskeytykseni jälkeen odelman niittämistä minun jäädessä kaivelemaan nokkaani niitokselle. Jonkun ajan kuluttua huomasin sen taas jättävän pienen pläntin niittämättä. Kummallista ajattelin ja kipitin oitis rengin luo kysymään:
"Kuules Lempinen, saitkos sinä tässäkin jotain vai miksi sinä tämän?"

Renki-Lempinen nojasi viitakkeeseen, raapi leukaansa ja muiskisteli:
"No eiiiii! Jätän tämän kohdan niittämättä kun sen äiti katseli tältä paikalta meitä silloin."

Kun en vieläkään oikein älynnyt mistäpäin tuuli kävi, jatkoin yhä sekä tiedustelin tyhmänä ja viattomana:
"Ettäkö äiti? Jaa että katseli! No mitä se sitten sano - semmosesta?"

Mikko-renki otti viitakkeen, alkoi niittämään niittua ja totesi olkansa yli:
"Bää-ä-ä, bää-ä-ä!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Ultima Thule e poi muori!

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

KONTiAiSEN SUHUPiERU


KONTiAiSEN SUHUPiERU

Metsässä ei liikahda lehtikään,
niiden aika ei vielä ole;
eikä mikään muukaan - paitsi pöllönpää.

On niin pysähtynyt tyven että,
tarkkakorvainen oppuu kuulee kontiaisen suhupierun.
Istuu tutulla paikallaan kuostossa,
pää kiertyen kaksi neljännestä yli;
mikä on kyllä liioittelua, mutta sopii aamun henkeen.

Muut kuulevat unisina - tahi luulevat kuulevansa,
tirpusten vitskutuksen makasiinin räystäällä
ja yöjalasta palaavien taviokuurnien ylistyksen
onnistuneista riiuuyöaikeistaan
aina kaksinkertaisten wällyjen alle saakka,
yksinkertaisen lasin läpi.
Ja kyhäävät yhä nukkua kääntämällä kylkeä.

Minä luovutan ja lähden juomukselle.

Huomaan, herätyksen ovat saaneet jo pajun silmut,
ne joita kultainen kehrä eilisen hyväili ahteella,
ne joita utuinen, leijuva terhen kostutti ja hoivasi.

Taivutan versoa ja silitän yhtä.
Kuulen kuinka se alkaa kehräämään.
Ummistan silmät ja korvissa soi pajulinnun laulu.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 3. huhtikuuta 2010

CUOŊOMÁNNU


CUOŊOMÁNNU

Leutoni;
jo kolmas päivä kun lounas käy.
Leppeän lahea rintaus hyväilee hellästi kasvoja,
kuin Mansikin kieli.
Enää puuttuu rahtunen sadetta,
sellaista samettista - hieman auerta sakeampaa.

Sitä ennen on tietenkin riitti:
Hatunreuhkoista käännetään korvakset,
otsa paljastetaan auringon suudeltavaksi,
kraiveleita löystetään parahultaisesti.
Ei ole niin kireä olo läheskään.

Kevään tuoksu, veden hilpeä juoksu.
Lintujen leikit puiden oksilla, taitolento ja kisailu.
Ei siihen tuomaria tarvita,
hävinnyt jää ilman mielitiettyä.

Viemäriä tarvitaan taikka juomaria,
sillä sade tulee ja viistää kinokset, niittää nietokset;
luonto alkaa hetkessä pulputa ja norua, tippua, räiskyä,
tihkua, vuotaa, valua, virrata,
solista, liristä ja lorista.

Se kohottaa aatokset kesään
ja alkaa odotus,
että räystäät tippuvat huhtikuussa pois.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 2. huhtikuuta 2010

TULVii


TULVii

Vuosisatojen saatossa ajatteleva iniminen on tottunut niin oman hölmöytensä aikaansaamiin suoritteisiin, että lopputuleman ollessa epäilmeinen asialla aletaan pallottelemaan ääneen. 

Kyse ja puheenaihe on tietenkin taas iänikuisista kevättulvista. Vakioksi on muuttunut niiden suhteen poikkeuksellinen ja epätavalliseksi se ikivanha normaali.

Vakio on nykyisin se, että tulvii ja epänormaalia taas jos ei tulvi. Niin asiat kääntyvät hullunkurisesti päälaelleen. Toki molemmat kiinnostavat mediaa, saahan siitä draamaa josta kaikki pitävät, mutta johon kaikki eivät halua itse osallistua.

Se nyt vain on iänkaikkisen varmaa ollut jo iät ja ajat, että keväällä tulvii. Se on fakta. Vedet liikkuvat lumivaipan alla sekä maaston uomissa aina viettävään myötäleeseen ja aina meriin sakka. 
Tuon tosiasian ei pitäisi enää nykyisin yllättää ketään.
 
Valuma-alueetkin on nykyisin jo niin tarkkaan kartoitettu että yllätyksiä sen suhteen ei varmasti tule siitä että mihin suuntaan vedet kussakin pitäjässä "juoksevat".

Kuitenkin muutamat luonnonolosuhteet kuten esim. jo varhemmin, pakkaskauden aikana kehittyvä paanne saattaa äityessään tuottaa erinäisiä yllätyksiä muillekin kuin tielläkulkijoille.
 
Paannetta saattaa kertyä huomattavia määriä myös laaksojen, notkelmien ja alhojen suille, jolloin sulaa vettä alkaa kerääntyä paanteen (jäätammi) yläpuolelle ja se tuottaa sitten yllätyksen jossakin tapauksessa hyvinkin oudossa paikassa kun lämpökausi koittaa. Paanne sulaa hopulla ja pettää. Ja vedet rynnistävät äkkirysäyksellä alamäkeen.

Suppojää eli hyyde on samanlainen yllätystekijä, pelkästään luonnonoikku säätiloista johtuen. Sitäkin on ilmennyt vuosituhansien ajan, jo paljon-paljon ennen ilmastoinninmuutos-höpötyksiä. 

Nämä kaksi yllä mainittua ihka oikeaa yllätystekijää lisättynä ja yhdistettynä inimisten aikaansaamiin toilailuihin tuottavat niitä draamauutisia.
 
~~~~~~~~~~~~

Mutta pahimpia tulvehtimisen suhteen ovat kuitenkin juuri inimisen suuressa wiisaudessaan aikaan saamat muutokset luonnonosuhteissa. Ojitus, etupäässä soiden ojitus latvavesillä on suurin syy tulviin. Sen tunnustaa jo nykyisin länsimainen tiedemieskin.
 
Suot, aavat, jängät, letot, nevat, rämeet ja rimmit - nuo luonnon omat "imupaperit", "pesusienet" ovat niin suurelta osin ojitettu että niiden luontainen vedenpidätyskyky ei toimi, vaan kaikki sulamisvesi valuu sen siliän tien puroihin ja jokiin jotka sitten tietenkin tulvivat kerta höläyksellä kun vesi ei yksinkertaisesti mahdu kulkemaan jokien uomissa.

~~~~~~~~~~~~

Mutta tulvii Absurdistanissa nyt muutenkin. Marja Tiuran päässä tuntuu tulvivan oikein lujaa. Kaikki vedet on yht'aikaa liikkeellä. 

Mitä hommasta paljastuneekaan sitten lopulta, ura sankarittarena taitaa olla uhattuna. Loppupelit käytäneen vasta vaalien alla. Arvelen Tiuran jakaneet hätäpäissään kortit ennen varsinaisen pelin alkua. Tai sitten ei.

Maahanmuutossa tulvii, asemia hakee nyt jokainen putiikki, kuka mihinkin sepustukseensa nojaten. Pakko on kuitenkin päästä persujen niskaan hengittämään, se on selviö ja homma-foorumia kengittämään, etteivät saa liian suurta etumatkaa.

 ~~~~~~~~~~~~

Oikeastaan voi sanoa että koko talven on tulvinut, aina syksystä saakka. Sikalentsulla aloitettiin, sitten ilmastoinninmuutoshömppää päälle ja joka väliin poliittista korruptiota. 
Tämä korruptio se vasta   suorastaan tulvimalla tulvii, vaikka kuinka yrittäisivät silmäätekevät vuotavaa pärevasua tilkitä.
 
Polittiinen korruptio näyttää olevan kuin se vanhan kansan "kirppurasia": 
Kun kerran päästät kirput rasiasta karkuun, niin mahdoton niitä on siihen enää kerätä.

Pian varsinaisen kevättulvan jälkeen - sen ainoan aidon ja oikean, alkaa sitten tulvimaan Kepuleiden tiimoilta. Siellä alkava junttali-poo työ saattaa tulvehtia yli äyräiden ja lopulta uudesta puheenjohtajan valinnasta ei tule lasta ei paskaa.
Valituksi tulee kaikkia kohtaan lipevä pätevä.

Ja kaikki tämä tilanteessa jossa lama vasta alkaa näyttää todellisia otteita. Kansakunta on hukkumassa hirveään velkatulvaan ja eduskunta saivartelee pillu- ja pullatasolla ja
nämä politikka-pellet leikkivät suurta johtajaa ilman suurta maata.

Se syö uskottavuutta. Ei sille mahda jumalatkaan mitään.

Obladii obladaa. Tervetuloa tulvivaan Absurdistaniin!


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut inimisyhteisöjen kohtaloihin niin suomalais-ugrilaisessa kuin muidenkin heimojen keskuudessa?

torstai 1. huhtikuuta 2010

kärsimys

Ei pidä uskoa ihan kaikkea mitä silmä näkee.
Kuvassa on koiraeläinotus A, jota ei suinkaan ole hylätty;
on vain kielletty syömästä hääkakkuamme.
Siksi moinen kärsimysnäytelmä..

TORA POROSTA


TORA POROSTA

Kaks' virttynyttä hukkaa - varsinaista kelmiä,
sanoistansa hirttynyttä - alan helmiä.
Keloon nojailee,
tuijotellen poroeloon.

Muistuttavat - nämä kulahtaneet harmaat:
Toinen nukkaista sukkaa,
toinen wanhaa hippiä; sellaista pitkätukkaa.

Vaiti ovat, mulkoilevat, ulkoilevat.
Keli mitä parhain tuonen töille.

Pieni huoli, kurnii suoli,
vaan ei anna periks' mieli - se leppoisampi puoli,
vaik' lipoo molemmilla kieli.

Valuu kuoman kuola,
loikkii tokka poikki vuoman uomaa.
Kyltymätön nälkä yltyy.
Kärsimystä.

Se ei auta nyt, on tora porosta.
Sarvas onko uros vaiko hirvas,
ei siitä yhtä mieltä.
Molemmilla dementia.

Toinen yhä kinaa jatkaa, tokka matkaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

KUN HETKi ON SOPiVA


KUN HETKi ON SOPiVA

Laskevan auringon syliin suon kiehtovan ajatuksen
mutkikkaan kimurantista matkasta tuntemattomaan.
Siihen ikuiseen outoon ja kummaan,
puuntavien pilvien oranssin takana siintävään tummaan,
unen siniseen - hyvin salaperäiseen maahan.

Sillä mietteellä itseni hetkeksi juovutan,
asiaa mielessä hierrän,
kierrän ja huovutan kunnes juutun
ja luovutan.
Tosin vain toviksi.

Luulen vaatimuksia pääsystä koviksi
ja helpotuksia tuskin saan.

Pää pieluksella haihattelen,
järjestän oksistoon hengen mentävää aukkoa
josta pujahdan tilaisuuden tullen.

Sitten kun hetki on sopiva,
tyven, liikkumaton ilma;
kun erotan taviokuurnan asettuneen yöpuulle
kaksiviikkoisen hääseremonian jälkeen.

Vasta sitten avaan kahleet, lykkään sieluni lentoon,
nakkaan perään mielikuvituksen rippeet
ja toivotan hyvää matkaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Arktisia taiteilijaresidenssejä

Kun tätä työskentelytila-asiaa on niin monasti kysytty
ja tiedusteltu niin että tässäpä nyt, olkaa hyvä.
Laittakaa linkki itsellenne talteen.
Täydentelen sitä ajan oloon.

Palautetta vastaan otetaan mikäli joku
käy luomistyössä noilla seuduilla.

Laitan sen vielä tuohon ylös vasemmalle vilkkumaan.

                                                trew. Oh-show-tah hoi-ne-ne

KULKiJAT SE HAASTOi


KULKiJAT SE HAASTOi

Saapui surma,
maata myöten viisti,
lakkapäiden latvat liisti,
alhot tasaisiksi siisti,
valon auringolta rietas riisti.

Viekas nuortin Piekka.

Pieksi kasvoja kuin hiekka,
nokan kärkee niisti,
sulan sovun tyystin kiisti.

Valui juoksi, lensi ensi;
satoi - valkoiseksi maata latoi.

Hullun lailla raastoi,
kulkijat se haastoi,
raivossansa riehui - kiehui hanki.
Vaatteen alle lempo tunki.

Lopulta vain sekin väsyi - liikaa häsyi, purku ehty.
Nyt jo lumityötkin tehty - ranttee fiksu, poissa sipsu.
Ei pieksu enää lipsu.

Uusi lumi,
wanhan turma.
Siinä koko myrskyn hurma.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. maaliskuuta 2010

RELiKTi-RAUTU


RELiKTi-RAUTU

Riekaleinen, repaleinen usva leijui auterena jänkämaiden yllä. Pitkän pakkaskauden jälkeen lauhtunut keli teki tepposiaan hiljaiselle viikolle laskeuduttaessa. Jumalatonta viimaa oli pukannut muutaman päivän ja yön seudun, ei siinä auttanut pirukaan, kaiken höyläsi sileäksi. Tasoitteli pinnat koskemattomiksi niin että äkkinäiselle kulkijalle tuntemattomiksi muuttuivat seudut jos oli mentävä tuosta tuonne tai tänne.

Ja luvassa oli vain tussakampaa keliä, radion säätiedoissa päivitettiin yhä vaan lämpimämmän suuntaisia kelejä. Alkuviikosta ennustivat lankalauantaille jopa 4-5 asteen lämmintä.

Toisaalta se kuulosti mukavalta, koska koko talven olivat kelkkamiehet kärsineet puuterilumesta joka teki metsässä ajamisen kokolailla työlääksi. Niin että sen suhteen umpisuvea oli kyllä odotettu, mutta ei siitä sentään vielä mitään pysyvää tilaa pohjolan perukoilla odotettu - maaliskuulla. 

No kumpahan vain lumen vajoamista, tiivistymistä kantaviksi kerroksiksi kelkoilla liikkua. Ja no - miksei suksillakin, mikä ettei lumikengillä myös.

~~~~~~~~~~~~

Poassin Aatami seisoi pirttinsä nurkan takana aamuvarhaisella, suden hetken aikoihin haistelemassa tuulia. Kuseskeli samalla itsensä tyhjäksi kun oli kerran ulos saakka nähnyt vaivaa. 

No vaivaa ja vaivaa, samalla keinoin Aatami toimi jok'ikinen aamu, kun oli wiimesen päälle kalamies ja siksi aamuisin ei juurikaan nukuttu. Eikä pyöritty lammaswällyn alla joutavia ja puhuttu sipiä korvaan.

Hyvältä haiskahti ilma, vaikkakin myräkkää kyllä olisi vielä. Mutta siinä oli omat hyvät puolensa huonojen lisäksi.
Aatami oli suunnitellut lähtöä jo liki parisen viikkoa eräälle pikkujärvelle tunturiin, muttei ollut hirvinnyt yksin lähtä puuterilumeen, vaikkakin menopelillä kyllä olisi selvinnyt taiten ajaen. Ja metsän jälkeen kyllä sitten jo tunturikoivikon läpi kevyesti rinteille, missä juoksutuslumi hyvin kantoi.

Jokaisessa "hyvässä" hommassa on ne muttansa. Tässä se mutta oli siinä että tämä järvi tai lompoloko tuo nyt sitten oli, mihin hän suunnitteli menoa, oli sen verran harvojen tiedossa, ettei sinne kehdannut suinkaan suoraapäätä oiustaa. Muutenhan siellä olisi piru vie, tovin päästä jääkenttä täynnään kykkiviä ukkoja.


Hyvällä kelillä kelkan jäljet näkyvät nimittäin pitkään maastossa. Liian pitkään. Tällä myräkällä sinne pääsisi jälkensä häivyttäen.

Aatami oli näet saanut tietää toistakymmentä vuotta sitten perinnöksi  tämän paikan eräältä jo kinkerpiirinsä Manalaan muuttaneelta Hissun Aslakalta. Juuri tämän kyseisen paikan.

Sen verta oli Aslakkakin kouluja käynyt ja kertomansa mukaan joltain kalatalousbiologilta kuullut - niitähän ravasi väliin tiesonnalla täällä, että siinä järvessä oli relikti-rautua. 


Ensin nimitys oli kuulostanut oudolta Aataminkin korvissa kun Aslakka oli muutamaa päivää ennen matkalle lähtöään kutsuttanut Aatamin luokseen ja sitten olivat pirtin pöydän ympärillä Pöytäviinaa nappailleet kuuman veden ja sokerin kera. 
Mutta olihan se lopulta selvinnyt mitä otuksia olivat nämät relikti-rauvut. Ja senkin, mistä niitä kannattaa käydä pilkkimässä.

Aslakka oli kertonut että joskus kun olivat poikasena tulleet isänsä kanssa tunturista ja siihen järven rantaan pysähtyneet tulistelemaan siksi kun rannalla törrötti valmiina tuulenkaato. 

Kuin odottaen että joku tuikkaisi tulen pyrstön alle. Siinä he sitten olivat suojassa palastelleet ja kahvitelleet.

Aslakkaan oli iskenyt hulluus, niinkuin sen sanotaan joskus iskevän kehenkin. Kun ukko oli köllähtänyt taljoille elvähtämään, niin hänpä oli ottanut ahkiosta tappikairin ja lähtenyt se olallaan ja pilkkivehe toisessa kädessä kahlomaan puoliupottavaa kinosta lompolon jäälle.
 

Koska kyse oli aivan tuntemattomasta paikasta, niin kahlo keskelle ja alkoi siellä kääntää reikää jäähän. Tappikairalla reiän teko on kelle tahansa työtä, ei kahtapuhetta ja kuni lopulta sai yhteyden Ahtolaan, oli jo reippaan hien kerennyt pukata yläkertaan. 
Karvareuhkan nakkasi hangelle, vaikka pohjoinen viimotti ja nakkelin naamaan viistosti jääneulaisia.

Pilkin virkaa hoiteli pikkurohvessorista kolmikoukut yks'koukkuun vaihtamalla tehty kupari-hopea. Siimana sen ajan paksua nylonia. Vapa oli perinteinen puukapula siimalovineen ja kärkeä mallasi polkupyörän pinnistä väännetty tekele.

Ukko uinahteli makuuksilla kun Aslakka sai pilkkinsä veteen. Pettymys näkyi kasvoilta kuin totesi että vettä oli jään alla vain metrin verta, hyvä jos sitäkään.
Samassa tuntui isku ja alkoi jytistää. Kun Aslakka ponkaisi seisomaan oli kalakin jo hangella; puolikiloinen rautu, suurinpiirtein, kuka lempo niitä siellä jäällä alkaa punnihtemaan.

Kun sai ällistykseltään laskettua pilkin uudelleen reikään niin isku tuli heti ja toinen samanmoinen ponnahteli hangen pinnasta vauhtia. Nyt oli Aslakallakin tolkkua teurastaa kalat.
Vielä kuusi rautua nousi samasta avannosta, sitten tyssäsi. Puolisen tuntia ootteli, ei viitsinyt uutta reikää kairata vaikka mieltä poltteli.
Katseli kuitenkin paikkoja tarkemmin, haisteli ilmaa, merkkasi tuulen suunnan mieleensä kaikkinen pikku yksikohtineen kuten tottunut liikkuja tekee.

Ukko oli vironnut tulilla ja koputti kalikalla pannun kylkeä. Aslakka pujotti paulan kalojen kiduksista ja lähti tarpomaan tulille.

Kuten arvata saattaa, niin isäukko mullisteli silmiään kun näki minkä saalliin kera poika tuli. Aikansa siinä arvuuttelivat, mutta ei siitä selvää tullut. Varttoivat itsensä ja läksivät kotikoonuille päin.
 

Joskus vuosia myöhemmin joku kiertävä kalabiologi, joka metsävaltion toimesta teki tuttavuutta inimisten kera, oli sitten kertonut jossakin muussa yhteydessä tästä relikti-raudusta ja sieltä se oli Aslakankin korvin kai nasahtanut.

Mutta sillä hyvä. Kellenniin ei ollut Aslakka paikasta kertonut, eikä ukkokaan siitä ollut sanallaan maininnut kun sillä oli näet muitakin tähellisempiä asioita hoidettava.

Aina silloin tällöin, sopiva kelin tullen, Aslakka oli poikennut lompololla. Ottanut veronsa ja ollut muuten hiiskahtamatta paikastaan päissäänkään.
 

Siksi oli ryöstökalastukselta säästynyt lompolo, oikukkaiden Ahtolan asukkien takia. Sillä eipä se kukaan kuunaan viitsinyt siellä, pikkuruisen lompolon jäällä päiväkausia seista johottaa saadakseen paikalliset käyttäytymissäännöt selväksi.
 

Niin oli kalakanta onnistunjut hengissä säilymään ja sukua jatkanut, niukassa elintilassa.

~~~~~~~~~~~~

Nyt oli siis net hetket käsillä kun tämä Aatami Poassi suunniteli pilkkiretkeä rautulompololle. Kun nyt lähtisi, tuuli lanaisi jäljet hetkessä uteliaiden silmistä ja samaten kävisi pois tullessa.Tällä onkireissulla riittäisi kun reilun tunninkin kerkiäsi perillä olla oikiaan aikaan, niin sen saisi mitä hakemaan tuli ja sillä siisti.

Aatami suoritti välttämättömät aamutoimet mökillään, mitä einehtimisen suhteen yleensä tulee. Pakkasi siitä päästyään reppunsa ja vermeensä, nosti repun selkään ja astui ulos valjenneeseen aamuun.

Käveli punaisen Linksin luo - wiimeistä huutoa, pumppasi riimeriä, väänsi ryyppyhanikan ja kiskaisi. Toisella alkoi pörisemään. Aatami asetteli repun takariksille nousi kahareisin kelkan päälle ja läksi kokonaan toiseen suuntaan - ei sinne päinkään missä se lompolo oli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kyllä se vaan on niin, että elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

RAUDUNKOULUTTAJA


RAUDUNKOULUTTAJA

Hiljaisuus, ankara hiljaisuus on tola.
Joka taholla häikäisevän valkoista mykkyyttä.
Äänettömyydet valuvat verkkaana vuona
tunturien sylissä piilevälle pienelle jääkannelle.

On niin hiljaista että kuulee
kun kuulumattomat törmäävät äänettä toisiinsa;
hiljaa kuin tuppisuut.

Keväänkorvan kyllästymispisteessä tuulen ulina
on vaimentunut ympäröivien lumisten kallaiden lumeen.
Kuulen auringon paistavan
vaikka nuokun silmät lupollaan,
näytellen rautua onkivaa asian harrastajaa.

Olemattomien nykäysten välillä kuluu ikuisuus;
ajatus karkasi jo aikaa sitten huithiiteen.
Liiteli yli lentäneen kokon perään;
pitkästyttyään haltijansa joutilaan vitkaan
mitäänsaamattomuuteen.

Varmuuden vuoksi en laittanut syöttiä koukkuun.
Enkä koukkuakaan,
pelkän painon vaan.

Opetan rautuja syömään.
Jos kerran eivät syö, eivät saa sitten syöttiäkään.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. maaliskuuta 2010

AUTIOTUPA


AUTIOTUPA

Häikäisevän valkoiseen hehkuvaan kenttään
piirtyy kaksi isoavaa pistettä;
kaksi uurrosta koskemattomaan lumen pintaan.
Ne kaartavat määrätietoisesti kohti.

Kun pöllyävä hauhto laskeutuu jälkien päälle,
on myös hetkellinen inferno ohi
ja ikuisuuden vallitseva tila - hiljaisuus,
valuu takaisin omalle ikiaikaiselle paikalleen;
satunnaisia tuulen ulinoita lukuunottamatta.

Poissa riipivä ulina, hetkessä haihtunut taivaan tuuliin
pakokaasun pistävän sinertävä katku.
Vaiennut telaston tohina.

Jo kaukaa aavalta jäälakeudelta erottui suoja,
saaren kainalossa harmaa tupa,
heijastus akkunasta paljasti sijainnin.

Rantteella humeetissa ailahtaa savun ja kahvin tuoksu,
kaminan luukulta paistuvan makkaran aromit,
kerroslavitsoilla lojuvat nuhjuiset patjat,
pinttyneet pielukset.

Bolševiikkiämpäri puolillaan tuhkaa,
satojen, kenties tuhansien elämäntarinoiden
tuoksu interiöörissä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. maaliskuuta 2010

PiENI MALKA


PiENI MALKA

Hulluudet sulavat mielettömyyden omaan mahdottomuuteensa. Koko yhteiskunnan kattava velkakupla puhkeaa jossakin vaiheessa. Silmitön velka, velkaantuminen, on malka (hirsi) joka ei näy omassa silmässä, mutta roska (joku vähäpätöinen) näkyy.

Vaikka pakana eli maalainen olenkin (sana pakana kun on johdettu latinan adjektiivista paganus, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä), niin silti muistan wanhasta muistista näin pääsiäisen alla, että joku muukin se malkasta taisi jotain sanoa.

Nyt kun kevät on huipentumassa täyteen teräänsä, kiirasviikon jälkeiseen riemujuhlaan, kannattaisi ehken uhrata joku minuutti velan ja velanoton pohtimiselle. 
Ei nyt omakohtaisesti vaan pikemminkin vain yleisluonteisesti, leppoisasti.  On tyhjä kiertää veistä enää haavassa.

Kuinka moni tuleekaan miettineeksi "elämän ihanuuteen" velalla satsatessaan että mitä kaikkia rajoituksia yksilön tai perheen velanotto aiheuttaa?
- kuten esim. asumiseen siellä missä aikuisten oikeesti itse haluaisi.
- tai työpaikan valintaa tai vaihtoa jos huomaa valinneensa väärin
- asuinalueen vaihtoa esim. lasten kouluongelmien,
- omaisten tai lasten sairauksien tms. takia.

Velalla iniminen vakiinnutetaan. Kaulaan kihlataan rahoituslaitoksen näkymätön kahle. Eikä siitä suhteesta lähdetä ilman ylimääräistä vaivaa ja -näköä. Sitäkin joutaisi miettiä kuka hoitaa rahalaitosten puolesta vartioinnin ja suojelun, että kaikki sujuu?

Tällainen velkainiminen se on vasta mainio. Yhteiskunnan  hallinnon kannalta erinomaisen oiwallinen, vakaa. Sietokykyinen ikävienkin yhteiskunnallisten päätösten suhteen.  
No mihinkäs siitä lähtee kun on lieka kaulassa? Häkkilinnut laulavat, vapaat lentävät.

~~~~~~~~~~~~

Se on aika luonnollista ja ymmärrettävääkin, että iniminen tahtoo alvariinsa "jotain"  saadessaan impulsseja maailmaa plaaratessaan ja se on myös kaiken helpoimmin ymmärrettävää. Oppiminen, liikkuminen, tiedon lisäys jne. kun poikii tarpeita. 
Tulee tarve, kasvaa hinku, iskee himo, syttyy kiima tulevaisuuden ostovoiman käyttämiseen preesenssissä, nykyajan ostohetkellä.

No tuota paloa helpottamaan on keksitty jo aikaa sitten luottokorttijärjestelmä joka on aivan sitä ihka samaa velkaa kuin muukin takaisin maksettava perinteinen velka. Ja samalla lailla korkojen kera.

Luotto-sana on saanut samanlaisen statuksen kuin vaikkapa kauneus, komeus jne. Sillä pörhistellään.
Kenestäpä ei mukavalta tuntuisi jos siis tuntisi itsensä luotettavaksi kun joku suuri ja mahtava ja kaukainen on myöntänyt harkinnan jälkeen luottoläpyskän jolla saa tehtyä sukkelammin velkaa kuin perinteisellä menettelyllä "hattu kourassa".

~~~~~~~~~~~~

Tänä päivänä yhteiskunnan hirvittävää velanottoa ja siihen liittyviä kuristustoimia perustellaan veronmaksajille ja muille raskautetuille: leskille, sotaveteraaneille, yksinhuoltajille sekä orvoille ja väliinputoajille sillä että Suomi on luottokelpoinen, täytyy olla, muuten ei saa velkaa.

Ikään kuin Suomi ei voisi olla luottokelpoinen ottamatta velkaa. Voihan tavallinenkin iniminen olla luottokelpoinen ilman velkaa jos muuten halitsee taloutensa ja pitää päänsä kylmänä velan tuputtajien suhteen. 

Mutta aikuisten oikeesti velaton iniminen taitaa kyllä olla melkoinen harvinaisuus,  poislukien pienet vipit ja säännöllisin väliajoin erääntyvät laskut joita nyt lähestulkoon jokaisella on nykyisten maksujärjestelmien takia.

Inhimillisesti katsoen, vaikka vierastan koko mokomaa sanaa turmiollisena  inimislajin säilymisen suhteen, kaikki velan tarjoaminen, tyrkyttäminen ja antaminen on tuomittavaa, käytetäänhän siinä julmasti ja häikäilemättömästi tarvitsijan älliä ja/tai tolaa hyväksi.

Tällaisen tavan riistää toista lajitoveria on koko maailman eläinlajien kirjossa kehittänyt ja keksinyt vain Homo sapiens. Ennemmin tai myöhemmin, joskus aikain saatossa kupla puhkeaa ja kaikki palaa taas ennalleen jos hyvä lykky käy.

~~~~~~~~~~~~

Tiedoksi: Kun joku onnellinen näkee lentäviä häkkejä, joihin on vangittu kotkia, ollaan jo voiton puolella. Silmät ovat aukeamassa, malka on löytymässä.

Raha (velka) on uudessa kulttuurissa köyhyyden merkki. Kulttuurissa saa kaiken tarvitsemansa ilmaiseksi, rahaa käyttävät sivilisaatiot ovat jälkeenjääneitä ja köyhiä.

Pitkässä juoksussa iniminen on sitä rikkaampi mitä useammista asioista hänellä on varaa pysytellä erossa.

Jotenkin niin ottaa sieluun tämä Suomen velalla rellestely ja pullistelu nyt, että taidanpa ottaa kuksallisen Café a'la capsulé'a, jahka ulos selviän.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 25. maaliskuuta 2010

muistot kaikuvat loputtomina...


UVEAVANNON SiLMÄ


UVEAVANNON SiLMÄ

Hellitän menoa ja pysähdyn valoisalle ahteelle;
vuosisatoja on ehtinyt kulua siitä kun lähdin.
Ainakin tuntuu siltä.

Taakse katsoakseni lakkautan sivakoiden liikkeen
ja vedän henkeä maistaakseni aarnimetsän makua.
Erotan selkeästi tervaksen.
Oikea paikka.

Keskityn partaalla hartaana riittiin,
tanakka ote porkista, jalan koukistus eteen,
tallukkaan kärki mäystimestä, pujotus päläästä.
Ja sama toiselle kuin peilikuvana.

Tuttu vapautumisen tunne täyttää hengen.
Kiinnitän mukana seurannneen hiljaisuuden
ikuisen aihkin kilpiseen kylkeen.

Teen tulen jäälle, liki sulaa vettä ja lasken vatsalleni.

Tuijotan kevään rientäesssä
yhä laajenevaa uveavannon silmää;
tumman veden sielunkuvastinta
lompolon lähtevässä päässä.

Ei näy ketään tuttua.
Kuva kertautuu väreissä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

KAKSiKYMMENTÄKUUSi VUOTTA


KAKSiKYMMENTÄKUUSi VUOTTA

Tuhansien mystisten näkymien maassa,
valtavan tunturijonon takana - kaukana kaikesta;
jossa sivistynyttä on kiireettömyys,
kyky lykätä impulssin ja mielihyvän välistä aikaa,
kun olet jo oman matkasi tehnyt,
mennyt puolitiehen vastaan sitä jota janosi sielusi.

Se on paras matka minkä ihminen kuunaan voi tehdä.

On aivan sama istutko jängän kulmassa
ja näet taivaankannen ulottuvan maahan saakka;
vaiko lojut karussa kurussa tunturin kainalossa
ja näet pilvien yli siintävän kultaisen kehrän
sen laajan maan yllä jota ei voi myydä, ei omistaa.

Ei sinun enää kauemmas tarvitse nähdä,
eikä kurottaa kuuhun - jää avaruutta muuhun.
Olet luopunut wanhasta ja saanut tilaan enemmän.
Hiljaisuutta, mielenrauhaa, kauneutta, aikaa... taikaa.

On siinä jo kyllin matkaa yhdelle elämälle,
tahi kahdelle, jos huomaa että on valinnut oikein.

Työtä se teettää, sitkeä pitää olla ja uskossa väkevä,
mutta kyllä odotus palkitaan.

Kaksikymmentäkuusi vuotta on lähes ikuisuus.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. maaliskuuta 2010

autio


LEViTTi SiiPENSÄ JA LÄKSi LENTOON


LEViTTi SiiPENSÄ JA LÄKSi LENTOON

Hämärä herkiää, luovuttaa aamuisen kiistan sovinnolla
ja raottaa viimein tummaa syliään.
Sallii keväisen kajon tunkeutua hämyisiin siimeksiinsä.

Verkalleen aamun ensisäteet pujoutuvat katveisiin,
siilaantuvat oksiston läpi alhoihin muodostaen
mielikuvituksen hurjapäisen, hillittömän viidakon,
jossa voi kohdata kenet vaan.

Mystisen Máttaráhkán, salaperäisen Sárahkán,
metsästäjäin Juksáhkán tai suojelevan Uksákán.
Jos oikein tarkkaavainen on,
saattaa nähdä Radienin kurkistavan latvusten läpi.

Kerrotaan vaimosta joka tapasi ylijumala Tiermeksen
kun eetoksensa kaikista kahleista riisui,
vapautti entoon,
levitti siipensä ja läksi lentoon.

Maaliskuu on varttia vailla,
karttumassa pohjoisen perillä täyteen mittaan.

Taivaanpiirin valo valaisee kasvot,
valaisee sielun syvimmätkin sopukat,
valmistaa vastaanottamaan auvoisen maailman,
jonka yllä harsuinen linnikko leijuu höyhenen kevyenä,
kuin keijujen yllensä kiskoma terhen Onnenmaassa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne