torstai 25. helmikuuta 2016

VANKi


VANKi

Merestä on jo pitkä aika - liian pitkä,
päivä päivältä lisääntyy haikeus.
Vaikeus olla ajatuksen päässä siitä
saa monenlaisia haihatuksia aikaan.

Sielu käy levottomaksi - jalat polkevat paikallaan,
lienee sitä samaa sukua ja juurta
kuin muuttolintujen levottomuus.

Matka ei edisty,
sopivaa tekosyytä odotellaan.

Hyviä kuvauspäiviä menee hukkaan;
aurinkokin vielä sopivan matalalla taivaanpiirillä
jottei olisi liian ankara keskipäivän valo.

Mutta täällä sitä vaan ähkitään lumen kanssa -
arktisessa hysteriassa;
penkat peittävät auringon satunnaiset pilkahdukset,
ne mitä se ehtii singota pilvenlonkien raosta
meikäläisen lingotessa lunta kaarella
saarekkeiksi ja kinoksiksi nietokseen.

Kailasta runnoen;
olen kolatun pihamaan vanki,
sen reunoilla odottaa vapaus -
rikkumaton umpihanki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

PAiSTi


PAiSTi

Sellainenkin ihme on nähty,
Louhen puolella taivaanpiiriä valtoimenaan sineä,
sitä oikeaa kevättaivaan väristä,
sitä odotuksiin lupauksia antavaa.

Vaan ei kauaa kestänyt,
laimeni - liudentui ympäröivään tasaharmaaseen
ja alkoi hiljallensa vuotaa lumen kipeneksiä,
ei mitään keijuin lailla tanssivia hiutaleita,
etupäässä tuulen viistosti lennättämää siukaletta.

Rinnassa jo kumpailee - joko tästä wanhalle surma;
ainakin kantavammaksi on tiivistynyt hanki suvetta,
liekö oman painonsa painamana?

Kestää jo ketunkin tehdä helminauhaa
ja ellei nyt aivan horo humeettini ole,
niin jäljistä päätellen vaikuttaa,
että myös kauriin elämä helpottuu.

Jälkimaailma kertoo riekkojen vihdoin palanneen,
jälkitarhat ulottuvat ihan kylän pintaan -
piiperrystä on viteliköt päntiönään.

Melkein jo maistuu metsopaisti suussa;
sellaisella vimmalla oli ukko kyntänyt lasku-uran
vaaran kupeen paksuun lumeen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. helmikuuta 2016

KOTAKOHVET


KOTAKOHVET

Joskus sitä vaan sisuuntuu jostain pienestä,
tarraa kiinni ensimmäiseen ottimeen
mikä nyt sattuu lähitienoolla olemaan,

Kuormaköysi,
astalo,
jonkun kraiveli.

Tässä tapauksessa lumilapion kahva oli tyrkyllä,
törrötti syrjäytyneen oloisena kinoksesta;
ensi hätään.

Sanasta miestä - lapiota varresta -,
siinä samassa pätkähti päähän;
ettei kotakohveja ole nautittu hyvään aikaan,
ei koko talvena.

Ulkoleikin aika on kulunut lumen kanssa hupaillessa,
kotariepu on saanut ottaa harteilleen kannettavaksi
koko talven lumet - osan lingonkin ryöpystä.

Oli siis kohtuullista päästää se ansaittuun asemaan,
toimimaan herkkien talvisten hetkien tyyssijana,
runon ja haihatusten kohtuna.

Muutaman tunnin ähkimisellä uudelleensyntyi
sanojen ja luotteiden wanha asettelupaikka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. helmikuuta 2016

JÄLKiTAUTi


JÄLKiTAUTi

Nuoruuden huimuus - kumma tauti -,
siihen voi sairastua vielä jälkikäteen,
vai onko se vaan pelkkä jälkitauti jos lempo uusiutuu.

Mokomaa on ollut havaittavissa aina silloin tällöin,
milloin minkäkin puuhastelun tuoksinassa,
vaikkakin vähemmissä määrin näin wanhettuessa;
mutta silti.

Yltiöpäisen ankara hurjapäisyys,
tuo mieltä kiihottava väkevä wimma,
saattaa yhäkin iskeä aivan varoittamatta.
Kaivautua esiin - ottaa ohjat hoteisiinsa kaikessa.

Putkahtaa läpi vielä jopa varttuneenkin iän myötä
ja yleensä jo hyvin pitkälle etukäteen
ennakoiduista suunnitelmista.
Länsimainen tiede tuntee useitakin tapauksia.

Esimerkiksi eilen
kun ihan on taivaallisessa rauhassa köröttelemässä
pappavauhtia ummenkulkijalla viattomassa ummessa.

Eikös vaan Rienaaja saa äkin henkisen yliotteen;
peukalo koukistaa kaasuliipasimen pohjaan,
raatoriepu nousee poromieskyyryyn helmoille
ja riähkähulluus saa mahdollisuutensa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

OTETAAN KiRVES


OTETAAN KiRVES

Kultainen viiru kiiluu yhä varhemmin,
ruso hyytyy kuitenkin pilvien harmauteen
ja häilyy vain mielessä.

Herättelee toivoa valoisasta päivästä aikansa
kuni harmaus puolenpäivän jälkeen latistaa,
vaikka muuten hämärään on vielä hyvä tovi aikaa.

Kuin kiusallaan lämpötila kutvailee
juuri ja juuri pakkasen puolella;
ei lempo vahingossakaan ala nuoskaamaan.

Kenties auringon voimalla - hyvässä lykyssä -,
jo saisi hangen pinnan soseutumaan;
yöllä sitten hyytymään kantavaksi kanneksi.

Vaan kun minkäs osaat,
pakkasta tasaiseen yön päivän kera,
se siitä miksikään hyydy.

Näillä mennään;
jos mieli apeutuu,
otetaan kirves - kaveriksi honkainen pölkky -,
pieksetään tuhannen pillun päreiksi
ja lykätään tuli kiehisiin.

Kyllä se tilapäisesti yhden auringon korvaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. helmikuuta 2016

ASiANTUNTiJA


ASiANTUNTiJA

Lienee syytä rimpauttaa tai kirjoittaa
ilmastoinninmuutospuutostaudin asiantuntijalle;
jotain häslää vissiin diagrammeissa sillä perällä.

Matikan kutu on jäänyt kai heillä päälle,
ei nääs tupruta enää arktisella vimmalla,
ei edes sitä asiaan kuuluvaa purkuakaan.

Vain sen hyvän alun verran männä viikon alussa -
maistiaisiksi -,
wanhojen aikojen kunniaksi.

Silti leutona pysyttelevä sää tekee epävarmaksi -
pirullisen sellaiseksi että sitä koko ajan epäilee
kohta alkavan kuitenkin purkuamaan.

Kauniiksi lumiveistetty ranttee saa
pian ylimääräisen kuorrutuksen,
pyöristää kulmat;
häivyttää syvyysvaikutelman ties minne Hiitolaan.

Ei sellaista odotusta jaksa kauaa pitempään,
käy hermon päälle,
alkaa hattu kirimään.

Asiantuntijalla ei vastata,
varmaan lumitöissä omalla rantteellaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. helmikuuta 2016

FiLÉ


FiLÉ

Uksi narahtaa - ahtaat kamanat,
savu hyökkää tulijan haistimiin
ennen kuin ehättää tervehtimisestä mitään mainita.

Kyynel herahtaa silmäkulmasta poskelle,
vaisto laittaa kyyristymään,
kokemus pidättämään hengitystä
kuni saa omat osasensa penkille järjestettyä.

Ulkona on leutoa,
tuli taikoo hopulla rienaavan sisäilmapiirin
tähän herkkusuiden taikakööriin.

Poronfilettä tulilla ilman kommervenkkejä,
rahvaanomaisesti - kokitta ja tarjoilijatta,
ei hälisevää restauranki-ympäristöä;
vain silkastaan omin nokkinensa;
tämä on riitti.
Eksotiikkaa ja kulinaariaariaa ihan nokko.

Paistuvan fileen tuoksu hivelee sielua,
sylki kostuttaa nielua - odotuksen tunnelmaa -,
harrasta joutavanpäiväistä jatinaa himon yltyessä

Ja vihdoin sitten kyltyminen,
yksinkertaisuus on suorastaan rietasta -,
sörsseleitä ja tököttejä ei ymmärrä edes kaivata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 18. helmikuuta 2016

TAiKA-AiKAA


TAiKA-AiKAA

Hopeaa varisee kuin runoissa kuunaan,
timanttipyryjä tämän tästä valon puolella,
puuskia tasaisen satunnaisesti;
puistavat latvuksia,
tyhjentävät ritvastoja lumikuormasta.

Valkoinen hysteria muuttuu verkkaan,
yhä perusteellisemmin mustavalkoiseen suuntaan;
jo päivän aikana äkkää muutoksen.

Lumen muotoilema maiseman pyöreys ehtyy tuuleen,
sitä korjaa tykyn painamien kaarien ojennukset
kun hoikat rungot vääntyvät jälleen pystyyn;
takaisin mieliasentoonsa.

Kaikkialla,
minne vaan näkimillä ulottuu,
näkyy tummia metsävöitä.

Ulapoiden takana saarien äärinä,
aavojen reunalla outametsinä,
jänkien toisella puolella - selkosissa -,
aina silmän siintämättömiin.

Ilmassa on lupausta vääjäämättömästä,
lounatuulesta aistii kevään hengen - elämän -,
vaikka wanhan surma on vielä kotvasen tulematta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

PÖLÄSTYSTÄ


PÖLÄSTYSTÄ

Oikein makea,
sellainen täyteläinen kinoksen motlake -,
että kola oikein ritisee onnesta
s
aadessaan sellaisen syliinsä toisaalle siirrettäväksi.

Sielu hykertelee,
taiteellinen vaikutelma täydet kymmenen
hyvin suunnitellun,
sittemmin harkituin viilloin avulla lohkaisusta.

Siinä se nököttää lavetilla - lohkare -,
parasta mahdollista A-ryhmää ilmon aikojaan,
ilma kuin morsian ja sitten soi puhelin -
karistaa upeaksi suunnitellut kaarevat muodot;
ne jäykistyvät monitahoiseksi kerrossuunnikkaaksi.

Naapuri Luxemburgin ihmemaasta kertoo luurissa
olevansa sori,
jotakuinkin parin kymmenen kilometrin päässä sori
erämaajärvessä sohjoon juuttuneena sori,
niin syvällä sori,
että hinausapu olisi nyt aivan ehdoton sori.
Ei saa kuvata pliis!

Eikä siinä sitten mitään varasuunnitelmia,
loikka ummenkulkijan selkään
ja pölästämään hevimiestä vesikelkkoineen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. helmikuuta 2016

PORONKUSEMA


PORONKUSEMA

Kauriin herkät jäljet uran yli vasta sataneessa;
siitä se on mennä sipsutellut hämärän syliin,
varjojen suomaan huomaan,
tuo siimesten lapsonen.

Juuri hipaisua ennen;
kun sarastus kultaa latvoja,
maalaa taiteellisen vaikutelman
ja ihmisen lapsi haaveilee kohtaamisesta.

Mielen kuvat karkaavat vuosien taakse,
poimivat varastoista sadunomaisen hetken
ja yhdistävät sen tähän tilanteeseen.

Siro hahmo piirtyy vastavaloon kuin uni;
kultaisen auran ympäröimänä,
autereet tanssien hyväilemässä kokonaisuutta.
Aihkien lomassa kujeilee mystinen taika.

Tilanne laukeaa naksuviin kopariin,
vastaan jolkkaa joutilaan oloinen urakka;
pysähtyy toljottomaan lieriniekkaa unelmoijaa.

Pärskii kovin tovin,
vilkuilee puoleen tai toiseen,
heittäytyy jalat haralleen
ja tekee poronkuseman.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. helmikuuta 2016

HUOH!


HUOH!

Huoh!
Kun sitten saa suurin elein pätöstettyä päähänsä,
ettei juuri nyt ole otollinen aika lähteä
Jäämeren rantaan haahuilemaan;
sielua tyydyttämään - silmiä lepuuttamaan.

Sen paremmin Haavruuan lauluakaan vahtaamaan,
kuin näpsyttelemään otoksia allihaahkoista,
koska ihan kotoisessa kinkerpiirissä
on tällä erää tekemistä ihan nokko.

Niin eiköspä vaan;
rantahaahuilun tilalle kaivautuu jostain
viime kevään muistoista pilkkimisen korvamato.

Eikä lempohinen laannu,
vaikka froua kuivattelee ilman rihmankiertämää
takan eessä hiuksiaan.

Jättimäisiä affuja vaan lykkää jään alta
jokaisella kiskaisulla.

Ja ranttee - se on taas kuin laviinin järjiltä,
vaikka vasta toissa päivänä siloteltu koko kenttä,
penkat linjattu torrakon kiskolla viivasuoriksi,
koiruin kuset lingottu runolliseen hevonvuittuun;
herkkäin silmäin iloja pilaamasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

KAJASTAA


KAJASTAA

Varhainen lintu madon nappaa,
tässä tapauksessa vähäläntä äijänrähjä
joka huhkii huomenessa jo ennen ylösnousua,
ennen sianpierasua.

Suden hetken aikoihin,
jolloin viikatemies - wanhan mystisen tiedon -,
nykyisin jo tilastojenkin mukaan useimmiten
hakee seuralaista viimeiseen valssiin.

Maailma uinuu tällä kantilla,
sitä luulee kuulevansa puun sulavan kuorensa alla
kun vaito hiljaisuus suutelee kuulimia.

Kirjokansi yllä uhkean tummansinisenä,
nipponilaisia lontoolaisille raijaava jetti vilkuttaa
etelän puolella ujona mykkänä.

Hourea mieli kuvittelee taivaalle neonvihreät vanat
korvaamaan tulikettujen hännän huiskaisut;
niiden aika on toistaiseksi ohi.

Sarastuksen ensimmäisiä oireita,
kajo käy kiilottamaan idän puolta,
aamunkoi kurottaa vaaran yli lakkapäihin.

Tintti pyrähtää olkapäälle: Ti-ti-pä hy-vin-nii tyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. helmikuuta 2016

SiTÄ ON NYT iLMASSA


SiTÄ ON NYT iLMASSA

Aivan pienistä,
jokseenkin mitättömistä ajatuksen sirpaleista
syntyy ajanoloon kaiho merenrantaan.

Ensin kipene,
sitten jo selvä liekki,
loppupeleissä väkevä palo - meren polttava jano.

Ehkä vuoroveden tasaisessa sykkeessä on jotain
joka yhdistää sen kohtuun - elämän synnyn juurille -,
emän sydämen lyöntien tasaiseen jumputukseen.

Sitä on nyt ilmassa - jokin osa elämää puuttuu,
tunne on selvästi aistittavissa,
lumen ankara ylivoima ei enää hytkäytä;
päätä kääntämällä sitä näkee valtavia massoja.

Valkoinen huopa imee ääntä,
kaiku on lomalla taustakohinan kera
ja siksi äänen elämästä on syrjä pois,
vaikka hiljaisuus onkin riettauksista ihanin.

Sielu kaipaa äreää tuulta meren kohinalla,
lumikuuroja rienaamaan kasvojen ahavaa
rannan pitkien kävelyretkien aikana;
tuiverrusta vasempaan kuulimeen mennessä,
oikeaan palatessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. helmikuuta 2016

JÄNESTEN VYÖRY


JÄNESTEN VYÖRY

Piipahdus kiveliön laitamalle,
valtavan jängän alkuun,
laittaa oitis mittasuhteet kohdalleen.

Tavallisella kuolevaisella tuon hoksaaminen
ei kestä kovinkaan kauaa kun jo huomaa,
että ihmiseläimellä on tosiaankin
vain net "kusiaisen valtuudet".

Näkee niin kauas,
poutasella aina aurinkoon saakka,
ettei kauemma tarvitsekaan maanmatosen.

Loitomma olisikin jo vähintään
saman sortin pähkähulluutta
kuin politikkojen kiima saada jatkuvaa kasvua
maapallukan rajatuissa olosuhteissa.

Osan huumaavan kiehtovasta tunteesta
loihtii näköpiirin kattava näkymä,
osan mielen sopukoihin kertyneiden kokemusten
yhdistyessä ymmärrykseksi.
Äkkääminen on satayksi jänestä.

Oivalluksen kokeminen saa ihmisen
kuin ihmisen hymyilemään vinosti;
hykertelemään sisäisesti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 11. helmikuuta 2016

SOMiMOiLLEEN


SOMiMOiLLEEN

Ilmoja pitelee,
kuolpuna on musta kuin mörön persia
suven seassa hupsutelleen puhalluksen ansiosta.

Enin osa metsän kaarista on oi'ennut
valkoisen ikeen karistua niskasta;
taittuneita ei satu silmään,
vain vaaran ohkanen tykky on pitänyt pintansa.

Talven kauneus on nyt siellä,
mustavalkoinen elämä alavilla mailla,
toki satunnainen taivaan rakoilu lupailee
kevään orastusta hätäisimmille vartojille.

Lunta on tasamaalla hyvin - enemmänkin -,
joidenkin mielestä varvikon päällä jo liikaa,
vaikka alkusyksystä samojen mielestä liian vähän.

Ota noista selvää,
onko mikään määrä valkeaa peittoa
justi somimoilleen oikea...

Kyllä tämä lutviutuu,
aika kuluu tulilla mukavan leppoisasti
uutta wanhansurmaryöppyä odotellessa.

No ehkä sitä vielä jaksaa hankikannosta uneksia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

HÄÄT


HÄÄT

Sellaiset on tuppurakelit kannen päällä koettu,
ettei kyllä kellekään wanhoihin viisauksiin luottaville
ole epäselvää mitä kannen alla puuhataan.
Vieläpä melko koht'siltään ihan ajallaan.

Siellä sitä - kyllä minä tiedän -, jään alla,
riettaillaan parhaimmillaan sellaisessa hurmassa,
että oksat pois.

Irstaillaan viimeisen päälle,
mutta toki lain ja pykälien mukaan,
niin kuin luonto edellyttää suvun jatkamisessa.

Jokainen saa sen
minkä voimansa ja hurjuutensa mukaan ansaitsee,
ei kipenettäkään yli -
aina löytyy väkevimmällekin tunkiokukolle
jostain vielä väkevämpi.

Jos ei muuta,
niin mätiin ja maksaan mieltynyt rysä-äijä,
joka viisto hymy suupielessään lyö tuuralla kantta,
muotoilee siihen luokkirysän mentävän aukon
ja ujuttaa hääsurman hyiseen veteen.

Rysän perän pussissa yhdistyy kiima ja kuolema
marketin kylmätiskiin nyljetyksi herkuksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 9. helmikuuta 2016

NUOSKA


NUOSKA

Kuiskauksia,
kahinaa,
humpsahduksia matalalla äänellä,
ikään kuin ne nielaistaisiin synnytyksen jälkeen.

Ulottuvat suljettujen silmien taakse,
saattavat eetoksia entoon,
pysähtynyt tola ei änkeä vastaan;
myötäilee pikemmin.

Luminen selkonen elää,
kaarelle jäätynyt solukko hellittää,
oikeneva vitelikkö muodostaa hidastetun kuvan.

Kokonainen kaira on alituisessa liikkeessä,
tällä erää silkasta lämmön voimasta,
ilman tuulen kipenettäkään.

Oikein sielua kutittaa,
toivo nousee kurkkimaan avonaisesta kaula-aukosta,
sysää huivin syrjään
ja elättelee itseään sillä että,
joskohan tämä tästä vielä
sittenkin kunnon kantokeliksi kopeutuu.

Olennaisia ja epäolennaisia haihatuksia liihottelee
lumesta vapautuville oksille riettaasti kiikkumaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 8. helmikuuta 2016

MYÖTÄ JA VASTA


MYÖTÄ JA VASTA

Suvi,
tuo kevään ensimmäinen nainen umpuilmeineen,
nuoskan äiti
ja matikoiden purkuva kuningatar.

Ilmestyy etuoikealta vaivihkaa,
tuppuroiden,
lounatuulen selässä huimasti tuivertaen.

Kietoo laheaan otteeseen ympärinsä,
pehmehtää pieneksi hetkeksi elintilan,
pyöristää toviksi ankarat harmaat kulmat,
kätkee helmaansa apeat pulmat.

Runollisen tolan vastapainoksi
jylläävät yössä keltaiset vilkkukoneet,
möyrivät tiet takaisin keppien väleihin,
köyrivät rantteiden kinokset länöiksi,
vaihtavat pihaa mustissa savuissa.

Tiukkailmeisten lumimiesten armeija kolineen
viivasuoraa loputkin penkat,
kauhoista pursuneet rippeet.
Hätistää penskat ja harjaa ovien suut
sekä porraspäät lasten nenien edestä.

Varaosattoman lumiukon silmästä herahtaa kyynel. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

UTERUS


UTERUS

Elävästä tulesta ei niin vain pääse eroon;
moniaita kertoja ovat ystävät muistuttaneet,
huomauttaneet sen esiin tuomisesta,
maininneet esillä pitämisestä,
nyt jo vuosien vuosien saatossa.

Itsekin sen mystistä viehkeyttä samalla ylistäen,
sille luotteita luetellen,
sen sisintä olemusta selittäin.

Kyllähän siitä,
jos itse kullakin ankaraa irtaantumisen halua olisi,
eroon varmaan pääsisi.

Mutta onko olemassakaan aitoa tarvetta -,
lumotuksi tulleena - mielen sumuissa vaeltavana,
pienikin liekki loihtii aina eloon suuren kaihon
ja kaikki luopuminen muuttuu äkin
kuin tutkainta vastaan taisteluksi.

Mitä sitä tyhjää,
tuli on se kesyttämätön maailma - unien kohtu -,
rienaavan vapaudenhalun rietas esiäiti.

Sen haureellisesti liekehtivissä helmoissa
sanattomat haaveet yhdistyvät,
palaen lopulta itsensä päälle ripoteltavaksi tuhkaksi. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 6. helmikuuta 2016

RAHJAT


RAHJAT

Jokin sellainen - erilainen;
johon normaalisti ei kiinnitä isommin huomiota,
erottuu syrjäsilmällä,
vetää puoleensa - saa kääntämään päätä.

Uran ylle kaartuvan kuoston alle pysähtyneenä
huomaa kuinka lumihiutaleita varisee pitkänä jonona,
toinen toiseen perään kiivaasti ehättäen.

Siinä havahtuessaan,
siirrellessään uteliaana katsetta puoleen tai toiseen,
äkkää sitten yläpuolellaan wanhan vareksen,
vankalla pankaoksalla nostelemassa koipiaan,
varpaita verrytellen.

Eikä ole edes pakkanen - sitä äkin miettii -,
ja kummeksuminen jatkuu;
mitä se nyt tuossa,
normaalistihan tuo väki lehahtaa heti siipispankoilleen,
jos ihmiseläin osoittaa minkäänlaista uhkanpoikasta.

Pyrstö vilahtaa - harottaa,
siitä puuttuu pari kolme sulkaa,
tarkemmin silmäillessä muutenkin ränsistyneen oloinen.

Na - wanha mies sekä varis - rahjat,
miksipä het toisiaan pelkäisivät? 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 5. helmikuuta 2016

PARASTA ELÄMÄÄ


PARASTA ELÄMÄÄ

Vielä on varhaisten kurkotettava taivaanrannan yli,
etenkin jos meinaa nähdä aamunkoin ennen aikojaan;
niin on ajankirjoissa säädetty tästä virkuille.

Tarve on suuri,
ajatukset laukkovat kilpaa Pegasoksen kera,
pimeä vitkastelee,
empii ja kuhnustelee tehdessä lähtöä.
Tehden tikusta asiaa.

Siinä kuluu kupillinen jos toinenkin pööniä,
monta takkavitallista sanoja ja säkeitä ehtii pelmata
ja sekaantua permannon yllä iloiseksi hutuksi,
kuni se lempohinen vasta lopulta - vötkistellen -,
heltyy sarastukseen.

Käy vihdoin hiipumaan,
antaa läpikuultavalle sinervälle vallan
siirtyäkseen sydänyön unisiin loukkoihin vartomaan
ehtoon värjäämää tulenpalavaa taivaanpiiriä.
Uutta tulemistaan.

Nämä odotettavat hetket ovat parasta elämää,
sanain sepustuksen kukkeimpia tuokioita
villeinpine hulluinpine eetoksineen sielua kutitellen.

Odotuksen sietämätön tuska palkitsee. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 4. helmikuuta 2016

YHÄ PARANEE


YHÄ PARANEE

Vaikka kuin tupruttaisi purkua,
tahi seisahtaneelta vaikuttaisi joku
hyvinkin aloilleen juuttunut paikallinen umpuilma,
niin silti siinä on kokemisen viehätys.

Seuraa ankara halu tunkeutua sen sisään,
aistia sama väkevästi iholla,
minkä näkimet suovat ajatella;
silti aprikoiden leijuvaa kokonaisuutta säällisesti,
kauneuden näkökulmasta.

Jos vain itse haluaa nähdä,
siellä umpuhunnun ytimessä auringon valo siilaantuu,
sumuhattarat leijailevat autereen sisällä
hakien päällisin käsin mielipuolisina ulospääsyä;
niiden tolkuton liikunnan vapaus on upean kaunista.
Kun oivaltaa nähdä sen.

On lahean pehmeää,
kontrasti on erinomaisen hyvässä sopusoinnussa
koko valoisan maailman kera;
hiljaisuuden yhtyessä utuisuuteen - talven harmonia.

Ja yhä vaan paranee tuostaan,
vielä hyvähkön tovin;
jonnekkin maaliskuun lopun huitteille,
julman huhtikuun alun tienoille saakka. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

ÄNKYRÄ


ÄNKYRÄ

Sivakoiden kärjet sihisevät umpisessa,
potku on lyhyt - lähes tassuttelua,
lunta on riittävästi,
paikoin ylikin.

Hikeä pukkaa nahkalle ennen kuin
sitä ehättää edes miettiä,
hoppu kaulanappia aukomaan huohotukselta.

Että tulikin lähdettyä;
otsa hiessä joutuu käppänä vapaana kuleksimaan,
ylipitkillä porkilla varustautuneena.
lyly lomautettuna.

Tiellä olisi helpompaa,
mutta täytyisi penkkojen välissä mennä,
viittatiellä keppien ohjauksessa;
itselliselle änkyrälle mokoma ei sovi.

Lumikengät ajaisivat varmaan saman asian;
joku ulkomaanelävä saattaisi päätyä syrjästä
ajattelemaan kahlomista riitiksi.

Vaan mistäpä sen lopullisen sisällön tietää
kun osa lemmoista ei ole ikuna lunta nähnytkään
ja ajatuskin pörrää oudon kummalla kielellä...
Ob-la-daa, ob-la-dii. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 2. helmikuuta 2016

POSSANOVAJASSiA


POSSANOVAJASSiA

Satumaisemassa viihtyy - hengentuotos kiihtyy,
sielu äityy käymään sataa, tanssilumessa kahta,
puristaa miehustaa vapaaksi pyristellessään.

Kaikki muu joutavanpäiväinen haihtuu mielestä,
mielenkuva kilvoittelee itsensä kera,
keksiessään erilaisia variaatioita näkemälleen.

Näkymän kauneus se on mikä riettaannuttaa,
saa kiihottumaan niin,
että myrkky tursuu kohisevaan suonistoon,
saa mystisesti kiristyvät lihat kihelmöimään,
hengityksen pakkaantumaan.

Huostaan otto on täydellinen,
hallituspaska, partalapset, energian siirtohinta;
hartiat hytkää - sielu hohottaa -, tönii ja reuhtoo:
"Pitäkää hyvänänne - latkikaa hulevettä päälle;
hyväuskoisten jumalat ovat pettureita!"


Vain musiikki puuttuu täydellisestä,
se on mielen mietittävä - kiehittävä jostain.
Sormisuussakin on kaunista tässä tolassa.

Valaistuminen syntyy satuvalosta;
Fältin mutkaputki tuhisemassa syntisen kähisevää
possanovajassia tässä hengessä... 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 1. helmikuuta 2016

ALAKENOT


ALAKENOT

Joskus kiehittyy kumma tunne;
aivan kuin joku tuijottaisi selkään
mielen ollessa parahultaisesti keskittyneenä
itselleen mieluisaan pähkäilyyn ympäristösyistä.

Toki mainittuja tilaisuuksia ei synny tuhkatiheään -
kuitenkin tavallista useammin
olosuhteiden ottaessa haltuun sielun
ja saaden sen haltioitumaan -,
verrattuna vaikkapa urbanistanilaiseen impotenssiin.

Kun siitä tunnekuohusta sitten havahtuu -
sallii näkimiensä raottua ammolleen -,
sekä kiertää kaulaansa eeskahtaalle,
sitä huomaakin itse joutuneensa
intensiivisen pohdinnan ja kummastelun kohteeksi.

Pari luostakkaa pysäköinyt itsensä sijoilleen,
päät alakenossa pähkäilevät kummaa otusta
joka langenneena loven tapaiseen tilaan
käyttäytyy niiden mielestä oudosti.

Vilkaisevat välillä toisiaan,
kuin uskoaan vahvistaakseen - lopulta -,
hyvähkön tovin kuluttua yhteisymmärrys syntyy,
tilanne laukeaa.
Toinen levittää sorkat ja kusee alleen. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne