KAJASTAA

KAJASTAA

Varhainen lintu madon nappaa,
tässä tapauksessa vähäläntä äijänrähjä
joka huhkii huomenessa jo ennen ylösnousua,
ennen sianpierasua.

Suden hetken aikoihin,
jolloin viikatemies - wanhan mystisen tiedon -,
nykyisin jo tilastojenkin mukaan useimmiten
hakee seuralaista viimeiseen valssiin.

Maailma uinuu tällä kantilla,
sitä luulee kuulevansa puun sulavan kuorensa alla
kun vaito hiljaisuus suutelee kuulimia.

Kirjokansi yllä uhkean tummansinisenä,
nipponilaisia lontoolaisille raijaava jetti vilkuttaa
etelän puolella ujona mykkänä.

Hourea mieli kuvittelee taivaalle neonvihreät vanat
korvaamaan tulikettujen hännän huiskaisut;
niiden aika on toistaiseksi ohi.

Sarastuksen ensimmäisiä oireita,
kajo käy kiilottamaan idän puolta,
aamunkoi kurottaa vaaran yli lakkapäihin.

Tintti pyrähtää olkapäälle: Ti-ti-pä hy-vin-nii tyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne