lauantai 22. toukokuuta 2010

KiRKUVA iMMELMANNi


KiRKUVA iMMELMANNi
 
Jos suinkin,
kipuaa korkealle ylös,
kiiren liki - ruskeaan tunturin kallaaseen,
purkaa taljan auki ja leväyttää ehon kehonsa sille;
kuulee hiipuvan tuulen sylissä,
pysähtyneen hiljaisuuden läpi,
itsensä äänen.
Siis jos vain itse haluaa,
mutta kiivetä kyllä pitää.

Se tekee inehmon onnelliseksi,
sillä tuossa tolassa tietää kuulevansa myös muita
ja voi siten huolet sivuun sysäten,
hilpein auvoisin mielin,
alkaa mittaamaan taivaanpiiriä,
sielun koitoksista suurinta - töitten töitä.

Onnen kohdatessa tutut,
säveät, savunväriset silmät seuraavat
jokaista, soukan elinpiirisi pienintäkin liikettä.

Vastaavat naurun ryppyihin kivellä nauraen,
päätään kallistellen,
tuskan ja surun viilloksiin ilmassa parkuen.

Elämä on palannut ja tunturikihut.
Odotan alttiina kirkuvaa immelmannia.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 21. toukokuuta 2010

PAAViLLiSEMPi KUiN PAAVi i TE


PAAViLLiSEMPi KUiN PAAVi  iTE

Tästä on jo kotvanen aikaa, mutta sain luvan tähän paavilta, jo edesmenneeltä Johannes Paavali Kakkoselta, joka oli puolestaan saanut sen omalta esimieheltään jota kukaan ei ollut ikuna nähnyt tai kuullut, mutta että se oli siitä huolimatta laitettu pomoksi kun paaviriepukin tarvitsi takaportin, syntipukin jos kahjo väkijoukko innostuu syyttelemään joutavia tahi napisemaan kuten Moosekselle kävi ammoin tahollaan.

Kysäisin nimittäin J.P. Kakkoselta siitä nytkin puheena olevasta pedofiilia- ja homoasiasta jo muinoin kun hän oli omassa henkilökohtaisessa puhdistautumisriitissään täällä meidän perällä, Ultima Thulessa, Pahta-Uulan hiekka-ahteeseen kaivetussa saunassa Puahtariähkämässä.
No incognito - tietenkin. Hiippakin oli jätetty Seutulaan tavarasäilytykseen ettei Hilkan kaupalla alkaisi herättää ihmetystä outo hiippapäinen ukuli:

~~~~~~~~~~~~

Niin met saunomma siinä ja ähkimme, välhin pulahdimma jokhen ja sitten met taas ähkimmä. Emmäkä met Pahta-Uulan kanssa pölänneet yhthän vaikka olimma kuulhet juttuja näistä papeista jotta kovasti net ova miesten perhän nämä, tämä kasti. Mutta varmuuven vuoksi met istuimma pillupäreillä kuitenki, Uula ja mie.

Emmä met sitä pölänhet, vaan mieki kysäsin ite, kun siinä lautheela istuma jotta onko siinä mithän perrää niissä teän poikajutuisa joita kylillä liikkuu? 

Se vastasi, että saattaahan niissä sen verta ollakki, ainaki nimeksi, kun ainahan sitä hairahtuvia meänki sekkaan mahtuu kun on niin saakutin isosta sakista kyse loppujen lopuksi. Meillä kun pittää periaatteessa kaikki syntisäkit murhamiehistä lähtein ottaa ja kelpuuttaa völjyyn. Son pomon määräys.

Ja miehä jatkon: "No entä ne kakkajutut mitäs sie niihen sanot?  Nekhinhän liittyy noihin kaikhin nurin käsin heteroista oleviin."

Vain sillon se punastu, meni ihan vaikhen näköseks, huomas jotta se oli herkempi asia. Mutta vastasi lopulta sitten nolona:
No mutta poikani, kakitaanhan me myös toki siellä Vatikaanissakin, miksi sinä nyt sellaista kysyt?

Jäi siis hieman epäselväksi vastaus, mutta ossaa sen arvata kun tuolle tekkeysi. Meidän viinoja ei suostunut juomaan tämä epeli, vaikka ne kuulu pakettihinthan, mutta ommaa pyhhää vihkivethän se nappaili kenttäpullostaan ja ähkäisi perhän niinku mekhin.

~~~~~~~~~~~~

Illan päälle seki innostu kertomhan reppurijuttuja - niinku miehet saunasa ylleensä. Niillähän kun on kans väkitukku keikkamiehiä
hommisa siellä sun täällä pitkin Ampomaita. Roomalaisilla.
 
Oli tullu Vatikaaniin kirjeessä pullapyyntö:
Muudan alan konkarismies oli saanut kyläpäällikön niskolleen kun sen akka oli pyöräyttänyt valkosen penikan mustien sekhan. 

Tämä päällikkötason hirmu oli heti pistänyt äitymhän ja älämölöksi  ja oli tullut tuohtuneena selittämään ynnä sormella osottamhan, jotta tuo kalpean haalea epeli se taitaa olla sinun kupeistasi lähtösin vai mitä siihen sanot? Pappi!
Tunnusta pois tahi met panema siut pathan ja vejämä naphan.

Nooh, eihän kunnon reppuri moisesta hätkähä, se oli ottanu päällikköä käestä ja vienyt laitumen reunhan, sielä ko nyppi ruohoa iso lammaslauma - mustia ja valkosia.

Osotti muuatta mustaa vuonaa ja selitti roomankielellä, jotta katohan sinä jumalan ihmettä, onhan täälläki mustia ja valkosia lamphaita. Mitä lempoa sinä höyryät iso musta suuri mies?
 
No siinä vaiheessa se päällikkö oli muuttunu mustasta punaseksi, oli menny ihan nolon näköseksi. Oli sitten kuiskannu reppurin korvaan:
Jos valkoinen mies pitä tämän oma tieto niin tämä ei puhu myös akan valkoinen pentu.

Niin on vain ihmeelliset herran tiet, hik! - kun asian oikein oivaltaa
, hik! - ja eikä niistä paljonkaan viitsi ymmärtämättömille edes puhua, hik!

Sanoi Johannes Paavali Kakkonen ja sammui porstuan penkille.

Aamulla met raijasimma sen ahkiosa jänkää pitkin Pahta-Uulan kera 4-tien varteen ja pistimä Eskelisen pikaan jotta selviää päiväkonheela Helsingin kautta Vatikaaniin iltamessulle.
Ja seki asia tuli sittä selväks.

Seuraavaksi met olema pistänhet kutsun Katajaiselle tulla saunomhan. Silläki alkaa olla levottomat puheet.
Saunotamma sen ja pelastamma Suomen.

~~~~~~~~~~~~

Tänään äänestää Saksan Bundestag 720 miljardin €uron paketista. Loppupäivän keskitymmä Pahta-Uulan kera siihen.

Jos tulee Ei, niin pensselit santhan, piru pääsee irti, €uron on päivät luettu, eivätkä wanhat suhteet paavillisiin suojelijoihin ennää pellaa, pörssit syöksyvät syvemmälle kun koskhan.

Mutta rukhoilemhan met emmä killa Uulan kera vieläkhän ala. Se on nääs silhen ko iniminen puhuu Jumalalle, sitä kutsuthan rukoukseksi. Kun Jumala puhuu ihmiselle, sitä kutsuthan skitsofreniaksi. Emmä met senthän hulluksi ala, jos hallitusta vaivaa hullun rahan tauti.

Killa suomalaisten pitäsi muutenki uskoa, jotteivat kovat tosiasiat mihinkään katoa pehmeitä puhumalla.
No etenki Katajaisen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Kävelevä Kataistrofi nuoleskelee markkinavoimia. Enää puuttuu, että pääministeri paljastuu transuksi. Tervetuloa Absurdistaniin!

torstai 20. toukokuuta 2010

hassu


HASSU


HASSU
 
Nauran sarkastisesti puuskalle;
se kun tempaa hattuluuskan päästä,
leikittelee ja lennättää sitä nummen pintaa.

Pyörien, kerien vemmeltä,
väliin ponnahtaen kuin nuori lupaus trampoliinilla;
lentää hattuni ja selvästi nauttii.
Että minä katson ilottelua kirvelevin silmin.

Onean mielen kuohahtavissa syövereissä
lapsukaisia kiehtovia outoja sanoja.
Tulossa ilmi - ihan kielen kärjellä,
kunnes aattelen järjellä,
pidätän vihan, nielaisen kitkerät sanat ilman nestettä.

Rapisevat mennessään kurkussa, vapisevat kädet.
Sormet koukistuvat pivoon.
Kohina suonissa hiipuu - asettuu uomiinsa.

Vaihdan siistimpään sanaan ja manaan:
En lähde perään, tuollainen mokoma saa mennä,
jos ei kerran osaa pysyä päässä.

Kurkotan olkani yli kouran, tartun piippuun,
kiepsautan tanaan hehtaarikon,
ja ruilautan perään tulisen parven vismuttia.
Hyvää matkaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

TAMMETUT VUOT

 
TAMMETUT VUOT
 
On se hetki, se korkia aika
kun synkät virrat ärjyvät piltuissaan
odottaen vapauttavaa jumalien sadetta.
Hymisevät kahlitut kymit mystistä mantraansa.

Tyrskyttävät raumat matalasti muristen;
tahtoen levittää tulvaisten vesien
roskaiset laumat ahteiden yli maalikylien syliin.

Tammetut vuot, nuo kammitsoidut joet ikuisissa
maankamaraan uurretuissa uomissaan tursuvat,
värisevät innosta rynnätä valtoimenaan
tyhjinä odottaville janoisille ulapoille;
läpi asuttujen alavien maiden.

Mieleni hurjissa kuvissa avaan portit,
kiskon rikki padot ja tammet - esteet rannoille viskon.
Yllytän menemään.

Peittäkööt,
pyyhkäiskööt pinnan sen siliän tien.
Joutavat maksamaan hinnan vangitun piinasta
kun laittoivat padon omasta kiimasta.

Ja kaikki juoksevat - purot, norot,
luomat uomissaan kuin henkensä hädässä
yhtyäkseen vapaaksi virraksi valkoiseen veteen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 18. toukokuuta 2010

AiSTEJA HiVELLEN


AiSTEJA HiVELLEN

Niin urkeni yötön yö,
paikoilleen juuttuneen tuuliviirin takaa kaje,
maalaten kaiken vastavaloon mustaksi;
hopeapisaraiset niitut häilyvän terhenen alla,
kymin tyvenen pinnan silhuetit,
metsänreunan - taivaanpiirin myötä täältä ikuisuuteen.

Henkäyskin liiottelua, tuulesta vaje.
Erottuu virran vyöryvä murina,
jonka orastava konsertti peittoaa soittoaan hioen.

Niin lipuu elämään yötön yö tuoden mukanaan
värikkäät sanat kukkaloistosta puistossa,
uunituoreessa muistossa.

Salamyhkäiset vihjeet kasvun ihmeestä
suuressa yksinkertaisuudessaan,
kaiken monimuotoisuuden näennäisen eheässä kehässä.

Ikään kuin sattuman töinä,
vailla näkyvää tarkoitusta muuta,
ehken ilahduttaakseen silmän iiristä,
joka harhailee outona maanpiirissä - ihmeitä kirjaten.

Niin jatkuu yötön yö - runojen vuo,
päivästä toiseen sateen ja paisteen kera,
aisteja hivellen, tunteita sivellen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 17. toukokuuta 2010

SAVU


SAVU

Kesän tulon odotus alkoi laskeutua juuri tänään suvantovaiheeseen. Aurinko nousi aamulla ja jäi sille tielleen kenottamaan. Seuraavan kerran laskee tuo mokoma vasta 26. heinäkuuta kun on ensin tietenkin edellisenä iltana kipassut laskemassa jonkun hetken. Ellei sitten se hyvin, hyvin paha islantilainen tulivuoren motlake tule ja puhalla tuhkaa jo varhemmin.

Suvantovaihe on mukava sanapari, yleensä sillä käsitetään tai kuvataan tyyntä vaihetta eli tolaa, milloin missäkin, vaikkapa elämän tilanteessa. Jopa poliittiset rosvokoplat käyttävät joskus ilmaisua "suvantovaihe", lehmänkauppoja hieroessaan.
Alunpitäin suvanto mielletään virran tai vuon laajentumaan jossa virtaus laantuu.
 
Lapin suvantoa merkitsevä sana on savu, joten Savukoski on itse asiassa Suvantokoski - Koskisuvanto. 
Piru silmäkulmassa Savukurkkio tahi Savumursu.

Lienee savu jotain peruja syvännöstä, syvästä. Suvannon yläpäässähän on yleensä virran kalvama syvänne.

Eipä ole kaukana Sodankyläkään savusta, suvannosta - ei. Monia on varmaan askarruttanut että mistä lemmosta se sota siihen nimeen on oikein pakkunut (lennähtänyt) kun Sodankylähän on ollut olemassa jo ties kuinka kauan (perustettu 1893) ennen Lumi- ja Jatkosotaa.
 
Sota tulee kylään sovasta, metsäsaamelaisten sova-, kahluupaikka-sanasta. Siitä se on vaan suomenkielessä vääntäytynyt sodaksi kenties jonkun suomenkielen taivutusopissaan harhautuneen kirkonmiehen toimesta niin kuin niin moni sukunimikin on kirjoitettu kirkonkirjoihin siten kuin on kirkkoherra sen suvainnut kuulemaan. Taikka katekeetta.
"Minkä kirjoitin, sen kirjoitin."

~~~~~~~~~~~~

Aivan kaikki eivät kuitenkaan elä suvantovaihetta. Ehkä se on vain iniminen joka kaamoksen jälkeen janoaa valoa ja valkeutta niin hopulla, että äityy kiihkossaan ylikierroksille ja sitten kun tilanne valkenee koko keväisen luonnon elämänjanoisessa laajuudessaan, onkin inimisellä edessään jo yhen äkin täyttymys ja onni. Suvantovaihe. Seestyminen. Vaikka muu willi luonto painaa täysillä, keskeytymätöntä kolmea vuoroa. 
 
Kolmea vuoroa, sillä Lapin kesä on silti niin lyhyt jotta just' ja just' hät'hätää sen ehtii elämään. Sen oiwalsi jo muinoin Armas Einar Leopold Lönnbohm joka väänteli ja sommitteli sanoja niin somiin jonoihin, että niistä pitävät lähes kaikki. Syntyvät ukkoina jo sylilapset.

Tuskinpa muuttolinnuilla on kovinkaan aikaa suvantovaiheeseen tällä erää kun ne ovat juuri tänne pohjolan perille lekutelleet tahi liihotelleet?
Vain mitä tuosta kinaamaan, saattaa joku ajattelija nähdäkin pienen tovin lepoa ja taukoa (suvantoa) siipiniekoillakin ennen pärskyyn nousua. Saattaa se vain niinkin olla.
 
Tuntuu kuitenkin siltä että vastako se suvantovaihe alkaa aikuisilla lentävillä sitten kun poikaset on tankattu ja huollettu lentomatkalle ja on edessä itsellä verryttely-, tankkaus- ja huiliskeluvaihe ennen suurta urakkaa.

Etenkään kasvikunnalla sitä ei luulisi mitään suvantovaihetta olevan. Että kun joka päivän vain on lykättävä uutta kasvua. Joka ikinen hetki yösyöntä myöten on sulan aika ehätettävä pituutta ja paksuutta jatkamaan. Juuriston on hamuttava kivennäisiä ja typpiatomeja kaikin töin.
Ja lehtien rustattava vedestä ja valosta luomuenergiaa sellaisella haipakalla ja hopulla että kyllä siinä iniminenkin muuttuisi vihreäksi, ei puolueeltaan vaan ihan vaan silkasta kateudesta.

Kasvikunnan suvanto alkaa vasta syksyllä, kun kaikki valmistelu talvea varten on tehty. Tarveaineet on joko säilötty juuristoon tahi mukulaan josta sitten taas kevällä uusi pinnistys ellei iniminen ole tönkänyt niitä ja heivannut pimeään kellariinsa.
 
Toisilla muunnelmilla ja versioilla taas marjoihin, hedelmiin ja pähkylöihin ympättyinä siemeninä. Ja uhkansa niilläkin.

~~~~~~~~~~~~

Vain mitenkä se inimisellä? Eipä se ole tainnut iniminen oikein osata sitä suvantovaihetta pitää vaikka on ammattiliitot ja -kunnat sopimuksilla sopineet kesäajan suvannosta työnteon loppumattomassa virrassa.
 
Muinoin ei ollut edes mahdollisuutta kesälomaan, nykyään vapaa-aikana pitää olla aktiivinen kuluttaja, muuten ei yhteiskunta pyöri. Kaupustelijat kuolevat nälkään. Hallitukset velkaantuvat ja kansanedustajat joutuvat keskeyttämään omat suvantonsa kokoontuakseen mäelle kinaamaan ja äänestämään velkavekkulin suuruudesta.

Oikeastaan inimisen suvanto on itsensä käsissä. Arvioimalla, syvällä monitaajuisella harkinnalla voi järjestää elämänsä suvantovaiheeseen jos vain itse haluaa. Kyllä se on siitä kiinni pelkästään - ensin oppimisesta, sitten osaamisesta ja soveltamisesta.
On itse asettava osviittansa ja etappinsa.

On lakattava rynnimästä kylki myyryä, tie sonnalla sivuryöppyä - puolijuoksua.
Kiikkumasta veitsenterällä, se syö miestä. Ja naista. Ilman aikojaan.

Puheet vain wanhuuden tuomasta suvantovaiheesta ovat kovin ennenaikaisia ja
hyvin runsaasti liioiteltuja. Obladii obladaa.

Jos sinulla on jotain josta et voi luopua, et oikeasti elä - vahdit vain aarettasi ja voit huoletta unohtaa oman suvantosi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi serēnus e poi muori!

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

AURiNGON LAULU

 
AURiNGON LAULU
 
Utuisena häämöttävä tulevaisuus on
kulkenut edelläni leijuvan kangastuksen tavoin,
hitaaaaaasti, vit - ku - tel - len,
jos olen pysähtynyt noukkimaan murusen sieltä,
omimaan palasen tuolta tai poimimaan jotain täältä.

Hopulla kiirehtien se on ennättänyt,
hyläten kokonaan omiin hoteisiini;
tämä samainen ajaton tulevaisuus,
kun olen tohkeissani laittanut anturaa toisen eteen
ehtiäkseni olemattoman kiireen edelle.

Kaksisataayhdeksänkymmentäkahdeksan päivää olen
matkustanut edellisestä päästäkseni perille uuteen.

Kaksisataayhdeksänkymmentäkahdeksan erilaista,
ihanaa päivää olen elänyt Ultima Thulessa.

Huomenen aamunkoissa kultaisen kehrä
kipuaa taivaanpiirille ja poistaa yön pitkäksi toviksi.

Sytytän tulen ensisäteen pistäessä
ja kuljen savun läpi pohjoiseen, itään, etelään, länteen.
Yöttömään yöhön, uuteen huomiseen,
muistamaan menneisyyttä; matkalla esi-isien maahan.

Niin harpon savun läpi laulaen auringon laulua.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 15. toukokuuta 2010

JÄÄT

 
JÄÄT
 
Näkymätön ääni tunkeutuu uniseen tajuntaan,
tunnistan virtaavan veden tuoksun ja juoksun,
vaivoin erotan hilinän seasta telien kalskeen.

Riivin ylleni ensimmäisen koltun
ja helmat hulmuten, parahdellen,
rynnistän päätäpahkaa virran ahteelle.
Haluan jättää jäähyväiset jäälle.

Myöhästyn - musta vuo virtaa kiihkeänä leveänä vyönä.
Muutama rannan partaaseen takertunut lautta
enää pyristelee voimaa vastaan - kansi tiessään.

Pieni elämän vonkamies vääntää törmällä itkua,
jäät jättivät, eivät odottaneetkaan,
vaikka tätä draamaa oli vahdattu kaikki liikenevä hetki.

Siirretty keväinen retki - jäät lähtevät.

Niin lähtivät, eivät odottaneet,
ovat matkalla mereen sulaakseen
ja palatakseen sateena.

Kyynelvirta ehtyy,
yhtyy hengessä vuohon;
osa kuivuu poskille aamunkoin heleyteen,
lopun korjaa pienen kämmenen selkä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 14. toukokuuta 2010

KREiKKALAiNEN LAiNANVARUSTAMO


KREiKKALAiNEN LAiNANVARUSTAMO
 
Kaikkihan alkoi oikeastaan siitä kun olin saanut juuri valmiiksi maailman luomisen ja me olimme sitten vaimon kera vapaapäivää viettämässä ensin tunturissa ja sittemmin pilkillä ynnä makkaroita ja muita paistamassa. 
Sitten, ans'olla, kala - harrin motlake, ponkaisee vedestä ja läikyttää kiimiessään purstollaan vettä minun uusille housuilleni. 
(Niille joille asiassa on jotain epäselvää, kerrottakoon että harri on ainoa lohikala joka kutee keväällä.)
 
Kun vaimo ei vitelikköreissulta palattuaan uskonut että minun märät lahkeeni eivät olleet minun omien käsieni huteruuden syytä, vaan todella ihan jonkun muun, nooh, sanotaan nyt vaikka esim. markkinavoimien, se näkyi heti naamasta.

Niin aloin hyvässä uskossa levittämään syltäni ilmaistakseni hänelle harrin vonkaleen oikeat mittasuhteet.
Siinä samassa yht'äkkiä kuulin kahinaa takavasemmalta minusta katsoen eli joku oli sieltä kovaa vauhtia puhaltamassa etuoikealle.

Vein käteni yhteen antaakseni normaalisesti tilaa ja eikös tämä onneton siinä samassa silmänräpäyksessä tälläydy siihen aivan muuhun tarkoitukseen levitettyjen kämmenteni väliin.
Tuntui hetkisen lämpimältä ja suloisen pehmoiselta, aivan kuin olisin koskettanut "sitä". Sitten nokan eteen mätkähtää kuoppel, kuten täkäläiset sanovat koppelosta, meton akasta.

No ei siinä mitään, hamuan kiiruusti 3G-puhelimen Fjäll Rävenin reisitaskusta ja yritän soittaa 112:sta ohjeita ja apua. Itse hoen samaan aikaan itselleni äänetönnä: 
"Ei saa joutua paniikkiin, ei saa joutua paniikkiin, ei saa joutuu paniikkiin hyvä mies - ei paniikkiin."
 
Ei se auta, numerosta ei vastata, ei ole yhteyttä. Kaikki yhteydet on varannut joku IMF - niilläkin on paniikki. Kuoppel kylmenee silmin nähden, hetkessä sen viimeinenkin toivonkipinä lakkaa hehkumasta iiriksissä ja näen kuinka sen onni kahdeksasta (8) suloisesta metonpojasta vähitellen haihtuu Basejavren jäänpinnasta nousevaan utuun ja sitä kautta paremmille metsästysmaille.

Hyvästelen sen, suutelen otsalle, poimin rintataskusta kuolinliinan ja otan niibin lonkalta, suolistan, taitan havun rintaonteloon ja laitan kaulastans' roikkumaan kahvittelumme ajaksi kuoston oksaan. 
Vastaisuuden varalle.

Siis kuni päätämme  milloin ryhdymme sunnuntain lounaalle kuoppelpaistiin; ruusukaalin, lanttukuutioiden, voisulan ja mustaherukkahyytelön kera, nauttien päälle tujakat annokset Dufvenmåla vatten med lingon och kolsyrat.

~~~~~~~~~~~~

Episodin jälkeen syntyneessä keskustelussa pohdimme hyvin vakavasti kansanedustuslaitoksemme rappiota ja kansan tappiota vaikka syy itseasiassa lienee kansassa joka herkkäuskoisuuttaan, hyvässä uskossa ja pitkätukkaisena on niin helposti jymäytettävää sorttia, että kaikki liirumlaarum uppoaa kuin häkä.
Ja äänestys sujuu sitten niiden käsitysten mukaan.
 
Valta turmelee, se on ollut tiedossa jo muutaman vuosituhannen takaa, mutta mitä on tehtävissä? Kas siinä vasta oiwa pulma.

Neuvotonna käyskentelee tavallinen kansa vaalikentillään, pohdiskellen syitä syviä, juuria juraten, hampaita purren, keinoja ankarasti miettien.

Lopputulemana päädymme siihen, että ainakin pitäisi estää uudelleenvalinnat, olipa kyseessä kuka tahansa, kuin hyvä tahansa. Se on vähintä mitä äänestäjä voinee tehdä. Eikä sitä kukaan muu voi tehdäkkään. Siksi vaikkapa MUSTALiSTA.
 
Korvaamatonta kun ei ole. 
Se selviää näppärästi pikatestillä, ilman konsultaatioita:
Sormi vain vesilasiin ja jos kolo jää pois otettaessa, on korvaamaton. Muutoin "jaska" saa mennä.

~~~~~~~~~~~~

Myöhään keskiviikkoiltana päättynyt absurdi näytelmä heimolaisten perseellä tuleen istumisesta on omiaan vahvistamaan sitä irvokasta käsitystä mikä on vallanhuijanneiden suhde vaalikarjaan.

Luku- ja kirjoitustaidon tason vähitellen kohotessa muidenkin kuin lainsäätäjien suhtautumisen itse laatimiinsa yhteiskunnan sääntöihin ja normeihin ja lakeihin rappeutuu.
Vastakkainasettelu tulee käymään näkyvämmäksi.
 
Yhä useammin esiin nousee vaalikarjan keskuudessa halu käyttää vallananastajiin samoja myrkkykeitoksia joilla puolueet ovat huijanneet kansanvallan itselleen.

Kun olimme vaimon kera saaneet keskustelun päätettyä, huomasin yllättäin siinä keskustelun tuoksinassa pilkkoneeni pari mottia koivuhalkoja pilkkeeksi. Tein oitis 3G-kännykälläni ilmoituksen lääninverotoimiston ALV-osastolle erääntyneestä velvollisuudestani

Keskustelu siis kannatti. Sen kunniaksi nautimme vielä kuksalliset Cáfe Granulea ja itse olimme kovin iloisia sitten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska!

torstai 13. toukokuuta 2010

ainoa mitä voin ajatella


SiEDÄTYSHOiTOA


SiEDÄTYSHOiTOA

Päätimme sitten lähtä,
ei helatorstain vuoksi tai takia - vaan itsemme.
Paikoista ainoa mitä voin ajatella,
on muinaisten pyhä tunturi.

Aurinko on täydellä terällä, pakkasta ripaus,
kivikovat hanget ja hillitön tyven;
huipulla hiiskumattoman hiljaisuuden kauneus.
Äänetön autius maailman navalla rakkauden kera.

Sinne me lähdemme pian kamuamaan;
lähemmäksi sitä tunnetta joka syntyy
kun voi katsella esteettä maailman ääriin,
laskea aatoksensa entoon,
karkuuttaa mielikuvituksen williin lentoon.

Perillä katkomme hopulla siteet maahan,
viikkaamme näkyvän ulkokuoren paluuta varten.

Muutumme siivet vapaina yhdeksi;
valmiina katsomaan maailmaan avoimin silmin.

Eikä se näky mairitteleva ole,
mutta auttaa jaksamaan pysymistä
omalla yhteisesti valitulla polulla.

Siedätyshoitoa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

HULLU

 
HULLU
 
Tuuli on levolla,
hiljaisuus on kaatunut päälle,
tunturihaukan römeä kirku on ainut merkki olevaisesta.

Keväinen aamu tunturin laella kahvia ryystämässä,
auringon noustessa töillensä,
on jotain uskomattoman oloista.

Ei mitenkään voi sitä täydellisenä kuvata,
sanoin ja kuvin - se on vain koettava;
tunnettava jokaisen jousenlaulunsa itse.

On haluttava, oltava rohkeesti hullu,
on tehtävä halullensa tilaa mielensä sopukoihin,
niin että syntyy kiihkeä palo janota.

Sellainen into ja piina,
joka sysää syrjään vähemmän tärkeitä asioita,
kuten varhainen herääminen, sikkuraiset silmät, vilu olo,
ihana laiskuus, mukavuuden halu sekä sata muuta.

Sellainen kihisevä kyty ja silmitön kiima,
joka keksii keinot nousta ja mennä;
panee valmistelemaan ennakkoon niin paljon - kaikki,
ettei suoraan sanoen kehtaa pettää enää itseään
jäämällä lojumaan lavitsalleen,
lämpimien wällyjen alle.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 11. toukokuuta 2010

TUMMiA SULiA


TUMMiA SULiA
 
Rännän viimein valuessa maahan saakka,
täyttäessä kivien kolot, siloittaen somerikot viittaan;
harmaa harras hetki laskeutuu
mahtia uhkuvan tikkuisen jääkannen ylle.
Vesirotan hännän jälki kivessä kastuu.

Elämän virta huokuu uomassaan,
puistelee väkevällä voimalla kehoaan.
Tekee eroa ranta-ahteen otteeseen;
tummia sulia ilmaantuu silmän välttäessä.

Vapaus vuolla on mielessä, niin kuin muillakin keväällä;
anhiton hinku riisua yltään talven ummehtuneet kuoret,
huuhtoa itsensä sulassa kymissä
ja vihkiä itsensä kesään.

Aamu-unisen tuuliviirin on vaikea yrittää ryhdistyä,
nuokkuminen on osa työtä,
ehken lempeä lounas saa sen eläytymään,
heittäytymään luottavaisena tuulen selkään.

Loivaan maahan uurtuneet norot ammottavat mykkinä,
varttuvat rännän muuntumista vedeksi.

Kuluu vielä paikoilleen juuttunut tuokio
kuni hiljaisuus purkautuu ilonlauluksi keväälle.
 

Uhkarohkea rastas kohottaa huilun ja aloittaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 10. toukokuuta 2010

YÖ SYNKKÄ


YÖ SYNKKÄ

Pitkä ja synkkä, kostean sateinen, tihuuttava yö lopetteli. Oli siirtymässä vähitellen manan majoille aamunkoin maalatessa luonnosluonteista kultaista viivaa alustavasti taivaanpiirille. Hatarin vedoin, suurpiirteisesti, suurin elein kuten taiteilijaksi itsensä sisimmässään tuntevan persoonan pitääkin. Ei kuitenkaan mitenkään välinpitämättömästi huiskimalla, voidaan sanoa.

Ja sitähän luonto mitä suurimmassa määrin onkin kaiken kaikessa monimuotoisuudessaan, yksityiskohtien pursuavassa kirjossa ja suvereenissa esitystavassaan.
Sellainen katsoja joka näkee humeetillaan saman minkä silmänsä näkevät osaa kyllä hiljetä ja nöyrtyä tuntemustensa edessä. Tirauttaa vaikka itkun, heruttaa kyynelvirran norumaan kasvojen kuruja myöten lainkaan nolostumatta.
Hyvä, itsensä tunteva tasapainoinen iniminen.

~~~~~~~~~~~~

Kostean louekankaan alta heräilevät pohmeloisesta akvaviittiunestaan Nils Inger-Mona Lismansson ja Frida Henrik von Töttersson, molemmat omissa sisäpiireissään kuuluisia arktisen pohjoisen kävijöitä todella suurella mittapuulla.
No tässä nimenomaisessa tapauksessa akvaviitti ei mitenkään, ei missään muodossa liittynyt luontaiseen tai sen kaltaisena pidettävään tahi verrattavaan elämään tai elämiseen.
Tässä edellä mainitussa tapauksessa se liittyi vain persoonalliseen makuun ja tapaan liittää erinäisin maustekokeiluin ryydittämä "elämän vesi" osaksi wankkaan kokemukseen perustuvaa leirinuotioelämää.
Ilman sen suurempaa intohimoa tahi yltiöpäisiä sankar'elkeitä. Vain silkassa tutkimustarkoituksessa, tieteellisin keinoin. Tiedon janon villitsemänä. 
Pehmeä, hienostunut kevyen mausteinen Skåne Akvavit vol. 40º oli sellainen.

Muuten sillä ei ollut mitään pohjaa varsinaiseen wiinanhimoon joidenkin paloviinalaatujen suhteen erityisemmin kuin minkään muunkaan. Puhumattakaan että itse wiinamato olisi nakertanut heidän humeetissaan.
Olipahan oli tai ei ja siitä poikki. Ei kahtapuhetta.

~~~~~~~~~~~~

Varsinainen asia sinällään, eli miksi pariskunta oli juuri nyt louekankaan alla selkosessa omin nokkinensa, liittyi luostareihin  - kylläkin hyvin väkevän pohjoisen aasinsillan kautta.
Ensinnäkin "elämän veteen", "palavaan veteen", "kultaveteen" kätkeytyi willi unelma yleislääkkeestä ja haave uudesta maagisesta aineesta jota ryhdyttäisiin käyttämään koko Telluksen elämän pelastamiseksi.

Luostareihin asia liittyi niin että jo paljon aiemmin, hyvissä ajoin keski-ajalla munkit olivat liottaneet parantavia yrttejä viinissä, mutta sitten äkänneet että rohtojen väkevyys ja lääkkeiden teho kasvoivat, kun yrttejä uutettiin nesteessä, jonka alkoholipitoisuus oli korkea.

No tämä tästä. Tuo lienee tuttua monille joko lukemalla tahi suoraan päättelemällä. Se miksi he oleilivat juuri arktisella vyöhykkeellä, oli se, että he olettivat paljon puhutun yöttömän yön lisäävän voimaa ja tehoa Väinönputkeen vain nimenomaisesti täällä Ultima Thulessa, kauimmassa pohjolassa.

Oli nimittäin niin että Nils Inger-Mona Lismansson, toimiessaan Tukholman Karoliinisen Bibliåteekin amanuenssina ammoin, oli sattumalta huomannut muuatta wanhaa teosta selatessaan sen, että kirjan tietojen mukaan väinönputkea eli Angelica archangelicaa on käytetty Norjassa "ikimuistoisista ajoista sekä vihanneksena että rohtona" 
Norjassa sitä viljeltiin jo ennen vuotta 1164, koska Gulatings-laki sisältää määräyksiä aidatuista väinönputkitarhoista eli kvanngardr.
Kuriositeettina mainittakoon, että yhä tänä päivänä väinönputki on Benediktiiniliköörin tärkein mauste. Linné havaitsi lappalaisten syövän mielellään kuorittuja väinönputken juuria tuoreina, samaan tapaan kuin porokin niitä popsivat.

~~~~~~~~~~~~

Nyt siis tämä pariskunta oli tekemässä suurta, koko inimis- ja luomakuntaa hyödyntävää suurtutkimusta Väinönputki-akvaviitin hyötynäkökulmista.

Moista varten tunturin kupeeseen oli raijattu kevättalvesta kelkoilla parisadan litran tynnöri 40% väkiviinaa eli Ramlösalla lantattua skånelaispotuista poltettua pirtua, sekä muuta asiaan kuuluvaa vermettä.

Tällä paikalla aikoivat tehdä Nils Inger-Mona Lismansson ja Frida Henrik von Töttersson, molemmat, tutkimuksen Angelica archangelican oikeasta sekoitussuhteesta eritoten skåånelaiseen pottuviinaan.

Ruokapuolesta huolehtimaan oli palkattu muudan paikallinen eräopasveteraani Erwin "auviiterseen" Dorfdrottel, joku saksalaisten sotakorvauksen tapainen muunnelma.

Tämä hoiteli tutkijoiden einespuolen silloin harvoin kun he muistivat ruoan, niin inteensiivisesti paneutuivat maistelemaan kehitelmiään. Tämä kuuluu olevan hyvin yleistä, ylipäänsä, siis syömättömyys, tutkijoiden keskuudessa, polttavan tiedonjanon kuivattessa kurkkua.

Toisaalta on ymmärrettävää että maailman pelastaminen vaatii suuria määriä palowiinaa, tietenkin vain tutkimuksellisessa mielessä, mutta että kuitenkin.

Kaikella kunnioituksella toivon mitä syvimmin, että pariskunta Nils Inger-Mona Lismansson ja Frida Henrik von Töttersson, molemmat, säilyvät hengissä ruskaan saakka jolloin Väinöputkisato alkaa ehtymään.

~~~~~~~~~~~~

Mutta palatakseni vielä alkuperäiseen asiaan:
Aamunkoi maalailee luonnosluonteista kultaista viivaa alustavasti taivaanpiirille. Hatarin vedoin, suurpiirteisesti, suurin elein kuten taiteilijaksi itsensä sisimmässään tuntevan pitääkin. Ei kuitenkaan mitenkään välinpitämättömästi huiskimalla, voidaan sanoa.

Ja sitähän luonto mitä suurimmassa määrin onkin kaiken kaikessa monimuotoisuudessaan, yksityiskohtien pursuavassa kirjossa ja suvereenissa esitystavassaan.
Sellainen katsoja joka näkee humeetillaan saman minkä silmänsä näkevät osaa kyllä hiljetä ja nöyrtyä tuntemustensa edessä. Tirauttaa vaikka itkun, heruttaa kyynelvirran norumaan kasvojen kuruja myöten lainkaan nolostumatta.

Hyvä, itsensä tunteva tasapainoinen iniminen.

Saattaapa tuo olla että ottaa onnenkyyneleidensä päälle vielä tilkkasen tuoretta kahvia, esim. itse laittamaansa Café brutal'a.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Angelica archangelica e poi muori!

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

RiMMEN SiLMÄ


RiMMEN SiLMÄ
 
Tuijottaa ja tuijottaa kaukaista rantaa,
eräs runsas olevainen,
antaa aatosten kantaa yli jäätyneen veen.

Monimutkaiset ajatustenjuoksut kisaavat siitä
kuka niistä ennättää muodostaa visaisimman solmun
mielikuvituksen suuressa tahossa.

Aivoitusten pyörteissä vilahtelevat taajaan
laajat vapaat aavat; ajatusavaruus,
järjen käsittämättömät, mittaamattomat sfäärit.

Äimisteltyään tovin kaikkia näkyviä ulottuvuuksia,
päiviteltyään arvojensa mukaisesti paheksuntaansa,
huomaa äkin liukuvansa neljännen ulottuvuuden
lahean tenhoavaan hetteeseen,
vajoavansa kaulaansa myöten tuotetun tiedon suohon.
Eikä sieltä tyhjin käsin ole palaamista.

Mystisesti kiskoo rimmen silmä;
mitä syvemmälle vajoaa, sitä enemmän tietää.
Juuri kun alkaa omaksumaan, kantapää osuu pohjaan
humeetti havahtuu pohtimaan tulevaisuutta.

Syntyy pakottava jano kiivetä ylös kiiren päälle
ja yrittää nähdä se mikä on aina oleva arvoitus,
joka selkenee vasta kun kääntää katseen taaksepäin.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 8. toukokuuta 2010

HÄiLYViÄ MiELEN KUViA


HÄiLYViÄ MiELEN KUViA
 
Kun aika ja paikka on vihdoinkin ohi;
kun oikea kajeen hetki on tullut
ja istut avoimen kaltion äärellä,
aution meren rannalla ylhäällä tunturin huipulla
tyventä, aloillens' asettunutta toista minääsi,
sitä kalvosta heijastuvaa toista minääsi tutkimassa.

Pyydä tuossa tolassa jotta tuuli laulaisi hiljaa
jos se vain suinkin malttaa
ja että se antaisi pilven varjojen vaeltaa
ajatusten lailla kuvastimesi yli.

Vasta tuolloin näet isänmaasi koko kuvan:
Sen humeettia nakertavan tuskan,
käsittämättömyyden hädän
ja henkisen alistavan laman
joka panee vaeltamaan pää riipuksissa,
kuin vastasyntyneenä,
pitkin autioituneita urbaaneja harmaita väyliä yöllä;
kun elämä on kuollut,
mutta ahneus ja vallanhimo saalistavat yhä.

Ajatukset täynnäns' - lähes hulluuteen asti,
näet epämuodostuneita häilyviä mielen kuvia,
peiliheijastuksia syistä ja seurauksista
jotka tilanteeseen ovat johtaneet,
vaikka tunnet itsesi tuskaisan syyttömäksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 7. toukokuuta 2010

ABSURDiSTANiN TASAVALTA


ABSURDiSTANiN TASAVALTA

Aava aukea ranta, autio ja tyhjä kuin yksinäisen urallaan epäonnistuneen, lahjusrahansa humputelleen politikan humeetti vaalien jälkeen. 
Katselen kiihtymättä, suurta ja tyventä äärettömyyksiin urkenevaa selkosta, missään ei näy havaittavissa olevaa järjen kipenettäkään. Ei toivoa näkyvissä. Vain tyhjää, tyhjää ja tyhjää. Tyhjää ne kolme kuuluisaa kertaa a lá venäjä.
Kaukana tulevaisuudessa häämöttää TVO:n rauniot. Pinnan alla kuohuu, sen tuntee värinänä kintuissa.

On tyyntä myrskyn edellä, pian räjähtää ilmoille tappava wiima joka eliminoi herkkäuskoisimmat pitkätukat ja kravatin oman elämänsä yliopistoissaan ansainneet wanhat hipit. 
Korttitalon lysähtäminen aiheuttaa sellaisen rysäyksen niille joille on jotain kaaduttavaa kertynyt. Ne joilla ei ole juuri mitään muuta kuin tuulen huuhtelema pieksämäki, selvinnevät rytäkästä liki kolhuitta. Pääsevät pälkähästä pelkällä vahingonilolla.

Kyseessä on luonnonvoimien voimalla rynnistävä ilmiö, ei kuitenkaan sattuma vaan ihka aito syiden ja seurausten jatkumo.
Nimenomaan korttitalo joka on rakennettu sitä silmälläpitäen, että oikean hetken koittaessa, tilaisuuden tullen,  joku ratkaiseva pystyssä pitävä tukijalka potkaistaan pois.

Jäljelle jää vain yksi voittaja, rakentaja joka kerää kortit ja aloittaa alusta uuden talon. Inimiskunta ei hevillä opi. 

Mitä sanovatkaan "sivistymättömät mutakuonot" - aboriginaalit:
"Et ole päässyt kovinkaan pitkään elämässäsi jos vielä aikuisena uskot samoihin asioihin kuin seitsenvuotiaana. 
Wanhat ajatukset, tavat, toimet, mielipiteet jopa kumppanit on joskus hylättävä. Mitään uutta ei voi tulla jos sille ei ole tilaa."

Luopuminen on kaikista vaikein asia inimisen humeetissa. Ellei koe oiwallusta, ei voi luopua mistään, ei voi käsittää sitä että mitä enemmästä luovut sitä enemmän saat tilalle.

~~~~~~~~~~~~

Mihin on kadonnut järjen hitunen?  Se mitä johtava vastuupuolue on hokenut ja vatkuttanut hokemasta päästyäänkin? 
Nyt määrätietoisen hiekkalaatikon vesselin takaa paljastuvat finninaamaisen, punastelevan ja änkyyttävän varhaispuberttin kaatuvan lapsukaisen arat kasvot joita koristaa epävarmuus kaikesta. 
Kuumeisille huulille hyytyneinä sanat: "Ai mä vai?"
 
Kansantalous, heimon yhteinen varanto on muuttunut yht'äkkiä itsensä peilikuvaksi. Hyvältä tuntuvan aikeen sokeuttamana lopputuloksena onkin absurdi paradoksi, muutaman kärsijän paikalle tuleekin kokonaisia kansakunta.
Lyhytnäköisyyydestä kilpaillaan €uromaiden kesken niin että hätäpaskasta tahriintuvat jokaisen housun haarut.

Yhä sakeammin, yhä tiheämpään manner-eurooppalaisessa netissä vellovat huhut kertovat muiden PIGS-maiden Kreikan lisäksi olevan kallistumassa vastaavanlaiseen taloudenkorjaukseen kuin Kreikka.
(PIGS = Portugal - Italia - Greece - Spain)
 
spanjan osalta puhutaan jo summastakin - €280 miljardia. Se tekee Kävelevän Kataistrofin laskuopilla laskettuna noin viiden (5) miljardin €uron loven heimomme lisävippikukkaroon.

~~~~~~~~~~~~

Keskiviikkona 12.5.2010. tavalliset rupusakkilaiset saavat vihdoinkin listan isänmaan varojen kavaltajista, -pettureista ja luikureista jotka oman heimonsa tarpeiden edelle asettavat keinottelijoiden, publikaanien ja fariseusten tarpeet.
 
Lista on lista siitäkin huolimatta vaikka kävisikin yllättäin niin jotta vippi-kielteinen kanta voittaisi.

Tämä oman heimonsa kieltävien lista tulee saattaa julki välittömästi ja polttaa sydänverellä kansakunnan kollektiiviseen muistiin.
Tulevien vaalien alla lista on naulattava jokaisen kirkon, kaupan ja kylätalon oviin, että tihutyöntekijät eivät enää pääsisi päättämään
omaa yhteiskuntaa tuhoavasta politiikasta.

Oikeastaan asiassa ei ole enää kyse politiikasta vaan omaa heimoa kohtaan suoritettavasta tihutyöstä, varallisuuden ryöstöstä.

Lyhyestä virsi kaunis. Päätän lähetykseni tähän. On mentävä ehtiäkseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska!

torstai 6. toukokuuta 2010

kevät 2


JOKiN


JOKiN
 
Joki, norojen kuningas,
tarujen soljuva Tuonelan virta.

Mahtava vuo,
hartaana viilipyttynä lipuva tyven,
luonnon eheä hymen joka tuo elämän,
suo janoisen sammuttaa tulensa märällä.
Woimaa kuin sadalla villillä härällä.

Partaalla satunainen kulkija ulkoilemassa,
utuista luontoa mulkoilemassa alta kulmien,
ohessa monien omien pulmien julmien,
jotka mielessä pyörii,
vääntää ja kääntää,
kiristää otsan nyörii.

Katsoo kahtaalle ahteella;
lautta puuttuu, lautturi samoin - kymi on avoin,
ei pääse yli tätä kautta raukka.

Suuttuu - polkee jalkaa paljain jaloin,
alkaa laulaa,
ojentaa kaulaa kaikin tavoin.

Ja kas, jotain tummaa kummaa häämöttää;
vastaa lauluun jokin outo harmaa.
Kurki varmaan..


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

PALOKÄRKi


PALOKÄRKi

Maailmassa palaa,
poistun salaa vartioasemasta takavasemmalle
ja palaan kovin innoissani tovin päästä.

Kädessäni entisen palomestarin vanhettunut ruisku
joka on ladattu ensin bensiinillä,
sitten sekaan on kaadettu pullollinen keijukaisia.
Herkkää - sanon ja kaiku vastaa ruåtsiksi härkkee.

Merkillistä - kuulen jonkun ajattelevan ääneti.
Mutta en välitä rutikuivasta paloherkästä säästä.
Minusta kulo on suloinen ilmiö.

Valmistan wiimeisen eineen leikkeleineen
ja nautin tautiin vielä ehtoolliseksi hehkuviiniä
asiallisesta punaisesta lasista.
Pyy on selvä - kataiseen kapsahtanut.

Olen päästänyt sammuttimen sokan irti;
käännän suuttimen nokan pokkana,
tätä hetkeä olen säästänyt.

Puristan vahvasti kahvaa - alan sammuttaa
ja rahvaan ylle leviää keväinen sanojen vaahto.

Kelossa huutaa järkensä menettänyt palokärki
kuin sireeni vaikka varsinaiset ovat tuskin nupullaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 4. toukokuuta 2010

KiiKARiSSA


KiiKARiSSA

Tunturin lanteella kallaassa
tyllilauma pyllii sulan hetteen ahteella,
napsii hapsiaisia ja muita myönteisiä hyönteisiä.

On se hetki jolloin tapahtuu monta asiaa yht'aikaa;
tuuli leuhauttaa paitaa,
kurkistaa alle ja koettaa mennä,
ei ennätä - vinguttaa poroaitaa.

Tässä hetkessä on taikaa.

Sataa kaatamalla - ainakin kahtasataa,
kaikkialla parhaastaan harmaata.
Maata kattaa mattainen usva,
kuin lämmin ja kostea lehmän kieli.

Onea on pöllön mieli, kuivana nielu, tyhjänä sielu.
Yhä köhien pyhänä,
se vaan kallisti lasiaan,
palasi ehtimiseen asiaan.
Se tosiaan aikoi Posiolle kosimaan yhtä nättiä tyttiä.

Auringon pilkkeessä höyryää todella rehevä odelma,
vähäinen eheä vehreä läntti suuressa harmaassa.
Vihloo pöllöllä päätä, oliskohan lätäkössä jäätä.

Jossain radio lupaa syksyyn jatkuvaa sateista säätä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 3. toukokuuta 2010

KEVÄTJUHLA


KEVÄTJUHLA

Koko varhaiskevään Uulan Pietu oli kupsehtinut akkansa kimpussa, takapäässä etupäässä. Ihmisille kun ei ole humeettiin juurrutettu erikseen varsinaista soidinaikaa. Tämän vaimoinimisen mitta alkoi vähitellen täyttyä kun Pietu-peijooni ei saanut mitään muuta merkittävää aikaseksi koko keväänä.
Alinomaan vain oli kourat haromassa hameen alle, parahultaisesti kun silmä vältti.
 
Toisaalta se tuntui kyllä mukavaltakin että joku sentään oli vielä  kiinnostunut, lemmentöistä, mutta että kun sitä jatkui ikuisuuteen asti, yötäpäivää. keskeytymättömässä kolmivuorossa ja kahvitauoillakin. 
Oli Pietu-sonni semmonen lihanhimoltaan ettei paremmasta väliä.
 
Semmoista kyltymätöntä astujaa vaan ei naisiniminen alvariinsa jaksa. Ei kertakaikkisseen jaksa.

Lopullinen silaus tuli muuaanna huhtikuun lopun aamuna - Walpurin alla. Akkaraiska kurotti kinttujaan vällyn alta pirtin lattialle. Kylmä oli. Ehtoolla oli jäänyt piisivalkia pitämättä kun Pietu ei saanut aikaseksi puita noutaa. Olisi joutunut pilkkomaan ja kun käsille oli parempikin paikka kun kirvesvarsi.
Noutamatta jäivät puut.

Nyt akka tarjosi koipeaan, mutta vetäisi takaisin ja kääriysi takaisin vällyn syliin ja kivahti Pietulle:
"Jo vain killa, jos miulla olis munat jalkhain välissä, niin killa mie ainaki puut hakkaisin, jotta ei tarvitsis aamusta palella!"

Pietu köhii peiton alla, viivyttelee ja pähkäilee, tuikkasee lopulta kiukkuisena: 

"No vastahan nuo oli, oisit hakannu!"

Se on viimeinen pisara. Akka kimpoaa väkkäränä. Kiskoo vällyn mukanaan. Sitten koivesta Pietun permannolle ja samantien rantteelle saakka. Nakkaa perään syylingit, pässinpökkimät, tikkurin ja sarkahousut, karvareuhkan ynnä lyyssin sekä kumiterät.

Sanoo painokkaasti ovea kiskaistessaan: "Nyt sitten alkoi kevätsiivous", vetää oven kiinni karmia myöten niin hyvin että riiveet pölähtävät.

~~~~~~~~~~~~

Uulan Pietu jää könöttämään toviksi paikoilleen tultuaan tyystin yllätetyksi, sanamukaisesti housut kintussa, tai siis  - heh - mitkä housut? Mutta könyää sitten ryöttikasan kera porstuan kupeen penkille ja alkaa kiskomaan vetimiään ylleens'.

Saatuaan asut kuriin rapsuttaa korvallistaan ja tuumii:
"No jo vain killa vaatimet ovat ihan eri rotua. Vastahan se hetki sitten ynisi ja suhkutti korvaan, että vielä-vielä ja lissee-lissee... ja sitten tormistuu kun hirmumyrsky tovin päästä kohta. Onkohan siihen iskenyt se vuorovesitauti? Mistä sen tietää?"

Pietu lataa ja sytyttää kiverän, pöllähyttää henkoset ja hoksaa jääneensä aamukohvetta tällä erää.

Kapsahtaa siitä kintereilleen ja pystyyn sekä lähtee lampsimaan tonttinaapurin suuntaan. Poronkusema on kärrypolkua jängän ja kuolpunan halki. Aamukohvelle meinaa ja samalla tekemään varovaisia tiedusteluja naapurin emännältä tuosta oman akan vuorovesi-ilmiöstä.

~~~~~~~~~~~~

Vaan eipä pääse Uulan Pietu kun hyvä jos puoleen väliin matkasta kun tottunut korva erottaa muusta vähäisestä kahinasta näppäilyn. 

Siinä samassa jo mustenee silmissä, otsanahka rypistyy ja  suu kiristyy väärään suuntaan. Mieleen päsähtää, jotta haulikko on tuvassa. Ja sotaisa, kiukkunen akka joka pani porstuan oven niin visusti kiinni, että täytteet pölähti, on samassa pirtissä.
Ei sinne nyt tohdi mennä.

Sitten äkkää äkin toisen vaihtoehdon. Jospa yrittäisikin päästä hivuttautumaan niin liki kukkoa jotta ylettää kaulasta napata sen kun se ryökäle alkaa hiomaan. Sehän onneton tolvana ei naisen hurmassaan kuule eikä näe silloin.

Niinpä tasoittuu ja tyyntyy Uulan Pietun humeetti, jähmettyy Lootin vaimoksi turainen ukko, höristää ja kuulostaa missä näppäilee musta kukko. Kun suunnan kekkaa alkaa varovaisesti hivuttautua soitimen suuntaan.
Se on ammattimiehen hommaa, josta Pietullakin on kokemusta jo penikasta saakka isän kera metsäreissuilta, mutta kotvaseen aikaanpa ei ole moista tullut enää harrastettua.
"Jos nyt kuitenkin kokeilisin kun se akkapahkeinen pani ne kintut ristiin kai lopullisesti... saattaa se taas antaa, jos meton sille vien...", tuumii hivutessaan.

Pysähtyy kuullostamaan onko suunta lähejäänkään oikea. Erottaa lopulta kulautukset ja samassa humettiin päsähtää, että mistä lemmosta tähän hätään nyt saisi ne kuikannahkaiset sukat, jotka olisivat äänettömääkin äänettömämmät tässä tapauksessa ja muutenkin?

Jatkaa varovaista matkaa äänien suuntaan, hionta alkaa. Pietu ottaa kolme reipasta loikkaa ja pysähtyy niille sijoilleen. Nyt ei passaa risahtaakaan, onneksi sarkavermeet eivät liiemmin ääntä pidä eivätkä kahise.
Pian jo kukko taas näppäilee. Sitten kuuluu asianmukaiset kulautukset ja Pietu valmistautuu rynnistämään.
 
Hiominen alkaa taas ja Pietu loikkaa, huomaa ilmalennon aikana kukkoukon vihreää sammalta vasten kaula taivaanpiiriä kojottaen.
Putoaa loikasta alas kontilleen ja jähmettyy.

Siltä korkeudelta erottaa hyvin neljä koppeloa metsänreunassa maassa. Hoksaa viidennenkin. Odottavan aika on pitkä. Etenkin tässä toimessa.
Ukko aloittaa taas näppäilyn, pyrstö pystyssä kiertää kehää määrätietoisesti, humalaisen tavoin, siipispankot kouhallaan. Esittää naaraille suurta lupausta ja onnen täyttymystä.

Uulan Pietu on vajaan kymmenen metrin päässä sulhasesta murha mielessä, omatunto köytettynä visusti liikkumattomaksi. Mutta kukkopa ei alakkaan kulauttelemaan, hiontakin jää. Tämä lemmon kenokaula ottaa muutaman kiimaisen askeleen lähimmän naaraan tykö ja nousee selkään isännän elkein ja rytyyttää sielunsa pohjasta.

Kyynel herahtaa herkistyneen Uulan Pietun ahavoituneelle poskelle, tola karkaa hallinnasta. Ylimääräinen oksa risahtaa ja samassa rytisee ja kaikki otukset ovat sen siliän tien poissa. Teillä tietymättömillä.
Kevään juhlahetki on auttamattomasti ohi.

Pietu kamuaa kontiltaan pystyyn, pyyhkii kämmenselällä kyyneleet ja kääntyy takaisin kärrypolun suuntaan. Kun sattuu sille, niin alkaa lampsimaan naapurin emännän tykö aamukohvelle. Sillä silmällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Tetrao urogallus e poi muori!

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

KURKiSTEN HÄÄT


KURKiSTEN HÄÄT

Kurkiparvien keväinen tulva ryöpsähtää vihdoinkin;
niin että kuuluu. Ja näkyy.
Herrat on puettu taattiin parhaan päältä,
heilat tällätty tyllättyyn sifonkiin.

Yksisilmäisesti - vain mekkalasta päätellen,
satunnainen kokematon ohikulkija sortuu hereästi
johtopäätöksiin joihin sitten myöhemmin nojatessaan
tekee itsensä naurunalaiseksi,
mutta se lieneekin kevään tarkoitus;
kohottaa rintaa ja hohottaa.

Niin kuretkin tekevät,
pörhistävät purstonsa,
riiputtavat siipispankkojaan
hypähtävät välillä ilmaan
ja koikkelehtivat valssia abi-poikien tapaan,
mutta somemmin, kuin luonnostaan;
kieppuen ja terhennellen morsion ympärillä.
Jokunen utami utra katsoo nolona vierestä
kun tanssija äityy ja alkaa saamaan.

Häävieraille on tarjolla ranskalaiseen tapaan
sammakon reisiä - säävarauksella tietty.

Suolla tehdään elämystuotantoa luonnosta;
mielle jää sille tielle.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 1. toukokuuta 2010

MiESSEMÁNNU


MiESSEMÁNNU

On yllens' valkean linnikon pukenut maa
ja myös neiti Valpuri Toukokuu,
pian valkean vaippansa uudestaan lanteilleen saa.

Oi suloinen toukokuu,
ihana tuoksuva toukokuu;
leviät martaisen mannun ylle kun lähden kävelylle
ja silmään kylmään maahan saanutta valkeaa lunta.

Tämä kaikki on varmaankin unta,
on torkuilla uudelleen luomakunta.
Niitut itkua vääntää, piippansa maahan kääntää,
ne nöyränä taipuu ja vaipuu, vain jäljellä kesän kaipuu.

Purot noruvat poruen,
poissa oraan on elpynyt vehryt uus'
ävär nöyrtynyt kuormansa alla.

Mutta kukkiva paju villitsee ajuni,
lupaus - maan haju, silmujen tuoksu, purojen juoksu.

Se lataa elinvoimaa, pistää sieluni soimaan.
Antaa siiville voimaa
ja nousen laulamaan puuhun.
Lennän takaisin kuuhun - oottamaan ennän.

Olen lentävä kevät.


Oh-show-tah hoi-ne-ne