LÖYTÖRETKEiLiJÄ

LÖYTÖRETKEiLiJÄ

Talvisella autiolla hiekkarannalla kävely on jotain;
sellaista lempeää tuudittautumista haihatteluun,
antautumista vähäpätöisen leyhähdyksen selkään,
kiskomaan haistimen aukot ammollaan sisään -
sielun tarpeisiin -,
ahnaasti suolaisen meren väkevää,
huikean muikeaa odööriä.

Tämä, tuo ja nuo - etenkin -
kun pääsy sannalle sisältää himpun verran lapion
tahi kolan hantaakeissa ähisemistä,
että jotta sinne pääsee tyhjin saapasvarsin.

Ensimmäinen ankara - raskas anturan leima -,
impyessä sannassa kiihottaa,
siinä vuoroveden tyyten vartavasten nimenomaan
juuri tähän tarkoitukseen siloittamassa hiekassa;
no se siltä ainakin jokahinen kerta tuntuu.

Ja miksei tuntuisi,
vaikka vain harva osa asujamistoa moiseen,
toisen luokan hassutteluun osallistuu;
onhan sitä maailmassa tähellisempääkin tekemistä.

Mutta se atmosfääri - kertakaikkiaan,
suljet näkimesi ja olet se uniesi löytöretkeilijä;
äärimmäisen valmiina havaitsemaan jotain uutta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne