HUUTOJA

HUUTOJA

Olen palannut meren tasalle - liki lähes,
joten voin näin sanoa liioittelematta;
puuhkuttaa vieläkin,
tuohtumuksen tola ei tunnu laantuvan,
myrkkyä kiertää yhä suonissa.

Pitäisiköhän uhrata hattureuhkansa, hyppiä päällä
ja karjua muutama tuhat perkelettä tukussa?
Sellainen lauhduttaa,
toki saman asian hoitaa tanssiminen sateessa,
huonojalkaisille passaa seistä syöksytorven alla -
sama asia.

Pientä toraa tuli vuoren kera,
olimme kumpikin huipulla,
mutta se kiveen hakattuna jääräpäänä
ei antanut tuumaakaan periksi eräässä asiassa
vaan piti ainoana oikeana totuutena seikkaa
joka miellytti sitä - tuki sillä kurin sen näkemystä.

Yritin ensin lievästi selittää mokomalle kivikasalle
ettei ehdotonta totuutta yksinkertaisesti ole
ja jotta siksi me oletamme - minäkin -,
juuri oman näkemyksemme olevan sitä;
ehtaa ainoaa oikeaa.

Mutta huudoksihan se meni ja totuus menojaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne