KÖNKÄMÄT

KÖNKÄMÄT

Jokivieren olematon polku mutkittelee hiljaa;
jokunen äkkiväärä paluuperä - musta lompolo -,
silmä viltossa jängässä,
pääsääntöisesti kuitenkin vastaleeseen
kuten kunnon solisevan pitääkin.

Eipä juuri elikotkaan ole saaneet kunnon uraa,
ihmisistä puhumattakaan,
sen verran asutuilta syrjässä nämä kohisevat,
vaikka täkäläiset ne kyllä tietävät.

Tunturien välinen murros,
jyrhämän takaa paljastuu alaston willi vesi,
louhesta purkautuu tietyssä kulmassa
neljän pienen putouksen mykistävän upea sarja.

Korkeuseroa ehkä vaatimattomat alle kymmenen,
mutta suihkut upeat sielua värisyttävät.
Hiljaisuus lomittuu kohinaan.

Ylimmäinen ryytää roiskeita punaisille laatoille,
lasinsileäksi hioutuneille.
luonnon amfiteatterin permanto on jäljittelemätön.

Katse lukkiutuu dinosauruksen tassun jälkeen,
muutama satamiljoonaa vuotta humahtaa nuin vain,
filminauhana -, yhdessä hujauksessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!