HAiLEAN SiNiSiÄ

HAiLEAN SiNiSiÄ

Aika kiitää sellaista haipakkaa,
yksi jos toinen juoksee perässä päätäpahkaa;
koettaa saada sitä hännästä kiinni - onnistumatta.

Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
ikiliikkuja se on - yksi jos toinen.

Aika ei voi pysähtyä - rientää ikuisesti,
miten sellainen voisikaan jota ei ole olemassa;
karmivan katkera pala sille joka pyydystäisi
olemattoman olevaisen hyppysiin hypisteltäväksi.

Mitä jäisi muille - joutenoloa ikuisuuteen saakka,
luppoaikaa äärettömän toiselle reunalle???
Ehtisikö sitä sitten siellä miettiä,
tämä sumentuneen järjen ihmiskunta - tekosiaan
ja tohtisiko pohtia lempo - mitä sitten seuraavaksi
kun aikakin on kesytetty?

Käännettäisiinkö aika kuten veturi kääntöpöydällä
ja usutettaisiin paluusuuntaan,
ainakin ihmisen keksimiseen saakka
ja saatettaisiin siellä ihminen uudestaan alulle.

Uusin eväin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!