ÄRJY

ÄRJY

Väkevä meri - ankara hyinen meri;
ankara niin, muttei häijy - hoitaa vain virkaansa,
sitä minkä luoja sille maailmojen alussa asetti
kun lasetti maan kuopat vettä täyteen.

Kauneuden takia se sen,
luomaansa ylistääkseen tasoitti pallukan siloksi;
sitä muista ulottuvaisuuksista katsottaessa.

Ja miten onkaan ihanan kiihkeä,
se laulu - tuolla samaisella hurjalla vedellä,
jos häntä varta vasten asettuu kuuntelemaan
jylisevälle kallion kielekkeelle ärjyn äärelle.

Aalto lyö maininkia selkään,
yllyttää sen lyömään päätään mustaan pahtaan;
resonanssi tavoittaa rajapinnassa selkäpiin,
värinä kulkee kihelmöivänä sähkönä humeettiin,
näkyy värinä suljettujen luomien sisällä.

Sellainen viihdyttää,
kiihdyttää mieltä ja kieltä sieltä - syövereistä,
missä salaisimpia sinisiä pidetään vangittuna
sielun kätketyimpiin lokeroihin.

Mene möyryävän meren äärelle,
huuhdo pääsi kahinassa - anna sen vapauttaa sielusi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!