LATO
Aurinko tulee sateen kaavun läpi nauraen,
kumoaa voimallaan onean sielun apeutta,
synnyttää väkevän kaaren näyttämön ylle.
Draama on ohi - valot olkaa hyvät.
Oodin verran aploodeja kuuron roolille.
Synkkä esirippu ratkeaa,
ajautuu useampaan suuntaan,
pirstoutuu itsekseen hajoten,
teatterin permanto lainehtii märistä pisaroista.
Yleisö kuikistelee kuolleen ladon
heinättömän pärekaton alta,
kukkamekko tuoksuu kesälle, naiselle, naaraalle.
Taputusten jälkeiset kasvot osuvat toisiinsa,
lähestyvät,
hamuavat kaulaa ja suuta,
rintaa ja muuta.
Ukkonen yltyy kyltymättömään salamointiin,
puuska riepottaa pärekaton helmaa,
rankkasade vyöryy jyrisevänä kosken kurimuksena.
Viimeisillään sinnivä wanha lato kestää tuoksinan,
pinnistää lykyn kyyneleet koirankauloiltaan
ja vaipuu historian suureen hautaan onnessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi