HEiNÄYÖ

HEiNÄYÖ

Viileä yö antaa satumetsälle mahdollisuuden;
sarastus joka kurkottaa lakkapäiden lomasta,
maalaa sinervänharmaata taustaa lumoten.

Huikaiseva elonpiiri,
yksi harkittu sana hukkuu kaiuttomana autereeseen,
sulautuu yhdeksi ja samaksi läpikuultavaksi;
kyyristyy piiloon lumouksen taaimpaan koloseen.
Lakkaa kuulumasta tyyten polonen.

Mystiset siveltimen vedot tanssivat,
haahuilevat katsojan näkimien tahtiin,
ailahtelevat täältä ikuisuuteen.
Avaruuden rannalla immelmanni.

Hiljaisuuden musiikki käy edellä,
hivelee kuulimia,
värisyttää ihoa heinäyön väkevässä tuoksussa.

Aisti tursuu nautintoa,
saa sielun hamuamaan sylitolkulla
tuota antautuvaa lahean mykkää äänettömyyttä.

Jostain järvien takaa ulapalta kiirii kuikka,
riipii huudollaan rosoisen viivan idylliin.

Saa nakkaamaan kalikan nuotioon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!