KUURO

KUURO

Saattaa joskus -
oivallisen merellisen atmosfäärin jälkeen -,
sisämaan henki tuntua silleen tukkoiselta.

Silti sitä vaan oitis ramakan ukkoskuuron jälkeen
kuolpunaan tormatessaan koirun tarpeiden kummiksi,
kokee pienen mutta virkistävän yllätyksen.

Toki vaikka vähäpätöisen sinällään;
kuitenkin sateen raikastaman mäntymetsän tuoksu
on haistimia aivan yltiöpäisesti hivelevä.
Mokomaa vetää henkeensä oikein ahmimalla
saaden samaan syssyyn nieltäväksi väkitukun ötöjä.

Pirun penikoita piisaa taas - heräilleet talviuniltaan;
jokahisen sisällä polttamassa hirvittävä kiima,
usuttamassa niitä riettaita käymään iholle.
Vaikka sitten henkensä kaupalla.

Verta nääs on saatava - ellei -,
ei kunniankukko laula - suku jää lisääntymättä.
Mistä sitten pikkutirpusille eines?

Pirunpuntaritkin saavat elää elonsa vainotta
Olisiko sääsket, huttuset ja itikatkin suojeltava
riinpiisin hengessä ihmisen pahalta?
Pitäisikö niistä jotenkin pitää?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!