PERSO MiKÄ PERSO

PERSO MiKÄ PERSO

Siperialainen katselee himokkaasti porotokkaa,
haikailee josko pääsisi livahtamaan,
pölläyttämään elikoita taas oikein sielunsa kyllyydestä;
kirrinä mulkaisee tulille
kun tietää että epuu on ehdoton.

Mikä lemmon kirki sillä on niitä alvariinsa jahdata,
pedon vaistoko panee sen luista päätä vaivaamaan,
metsästysvietti - mene ja tiedä.
Levottomasti tepastaa etujalat tällä hamletilla,
lähtä vaiko ei lähtä;
pitkiä haukotuksia ikävystymisen merkiksi,
tympiintyneitä vilkaisuja komentoon päin.

Ei armoa - kohentelen puita asentoon,
käännän keitinpuun sohottamaan tulen ylle
ja lapan nokisen kanan lunta kukkurilleen virkaansa.
Alukangas rahisee alla havujen päällä
siinä puuhastellessani niestaa riipin uumenista.

Laantuu hurtalta wimma ja viehtymys elikoihin oitis
kun kuulee eväspaperin rapinan;
herkkusuu - perso mikä perso,
sitä lajia tämä arktinen hirmu etupäässä on,
pers'kärpäsenä sikapurkin kannen napsahduksesta.

Sielu hyräilee jotain rietasta renkutusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!