LUX OPPOSiTUM
Rakkaus vastavaloon juontaa kauas taannoisiin,
muinaisen nuoruuteni levottomiin savotoihin;
alastoman mulattitytön irstaaseen asentoon
savimajan oviaukossa aavikon polttavaa valoa vasten,
itse näkymän täyttymyksestä uupuneena lojuen.
Tai kun tunturin kupeessa taljalla makoilen
ja kanervikon läpi taivaanrannalla lipuvaa aurinkoa
varjostetuin silmin tihrustan.
Valoa vasten tummina suonina erottuvat lehden ruodit,
kuin röntgenkatseen läpivalaisemat;
synnyttävät mielipuolisen kuvitelman mystisestä
taidosta nähdä ihmisen läpi.
Mieletön oestrus poeticus!
Ja se laantuu vasta kun illan viileys tiivistää kosteuden;
laaksot tursuvat usvaa näkymättömästä aukosta
täyttäen jokaisen kurun sopen ja sopukan.
Vastavalo maalaa pinnan - antaa sille elämän,
talven ankaran kuoleman aikanakin
kun yksityiskohdat puuroutuvat valtaviksi massoiksi.
Yhä se jaksaa kiihottaa,
pakottaa napsimaan tuhansia otoksia tietäen,
että vain muutamassa saa saman sielunrauhan esiin
minkä silmät aina, aina ja aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi