HUUTO
Varjoton aika ohenee,
ollaan pian puolivälissä vaellusta.
Pilvet huojuvat kahden vaiheilla,
empivät taivaanpiirillä;
kiskoutuakseen umpeen kai,
sulkeakseen viimeisenkin kajon joka kanteen ulottuu.
Sielut huitelevat missä lie valon tykönä;
revontulten kyydissä lienevät,
eivät yhteyttä pidä,
joskus joku liepeen liehuva haituva hipaisee.
Huuto vaimenee äänettömäksi rääynnäksi,
haipuu tykkylumen kaappaaman metsän rinnukseen,
yrittää tovin rimpuilla,
mutta sulaa pois jäisestä sylistä
ja tilalla on pysyvä loputon hiljaisuus
jota vain luonto liikuttaa.
Ihmisen osa on ottaa opiksi - omaksua sisimmässään,
valmistautua hyväksymään totena
kaikki se minkä näkee ja erottaa;
silloin selviää.
Arktisen hysterian ankaran hyinen kauneus
kouraisee jyrkimmänkin raavaan miehen rintaa,
silmäkulmat kiristyvät juonteiksi pidättämään tulvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi