RYTMi

RYTMi

Keinotekoinen maailma loppuu tänään,
huomenna alkaa uusi - yhtä keinotekoinen;
vormuun pakotettu jonkun oikusta ja käskystä,
vaikka maailmanjärjestys - luonto,
elää jo omaa uutta kahdettatoista vuorokautta.

Tätä typeryyttä juhlii rupusakki ulkona hurraten
ja syytämällä osan varoistaan taivaan tuuliin;
paremmisto istuu sisällä omahyväisenä,
keskustellen sivistyneistön kera
tyhmyyden parhaista puolista.

Aikaa ei ole - on vain rytmi,
toistuva tapa tehdä jotain
tai kokea jotain samankaltaista uudelleen.
Uusi on aina uusi.

Korkit poksahtelevat ankarasti,
kilvan rakettien,
poreet miellyttävät kitalakea wiinankiimaisissa suissa,
maailma paranee aamuntunneille saakka;
edessä kissanpaskan makuinen loistava tulevaisuus.

Valkea hiljainen metsä,
rauhan ja tyyneyden pysähtynyt rytmi,
aika jota ei ole;
elää jo omaa uutta kolmattatoista vuorokautta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MAiSEMA

MAiSEMA

Eikä se tästä muuksi muutu,
valoon päin vaikka kuukin käy ehtymisen puolelle;
parin viikon päästä palaa aurinko paikalleen,
käy taittamaan talven selkää pelkäämättä.

Kauniiksi,
uskomattoman upeaksi talven maisemaksi
on Ultima Thulen arktinen hysteria
kaamoksen sinisissä hämärissä muotoutunut;
muuttolintujen paluuta valmistavaksi lumierämaaksi
umpihankien hymenten kantamana,
valkoisten hahtuvien tanssiksi nietosten helmoissa.

Kevääseen pulppuavien runojen mykät norot
kaiken autiuden hiljaisuuteen liittyneenä,
sanattomina aaltoina,
sisällään kylmän kohmeisia eetoksia kaikesta
minkä haihatteleva sielu saa aikaan
leijuessaan koskemattoman äärettömän yllä.

Raastava on tämä sinfonia,
kylmiä väreitä riipivä äänetön draama kaarineen,
jäiseen akkunaan kynsitty nuottiviivasto vertikaalissa
ilman nuotteja.

Kahden maailman - elämän ja kuoleman,
ennakkoluuloinen kohtaaminen valkoisella maalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

EPÄiLYJÄ

EPÄiLYJÄ

Jostain pimeän keskeltä vonkuu ummenkulkija,
marahtelee kuin pärskyllään oleva ilves;
valo pilkkaa,
joku pujottelehtaa ihan sitä tehen harvassa kuolpunassa.

Huviako lempohinen siellä keekoilee.
Täytyy olla turisti - hyvin pitkälti.

Perutaan.
Eikä täydy, täällä tähän aikaan ketään sen sortin ole,
paikallinen on,
liekö lähtenyt kiukkuaan purkamaan tuulettumalla?

Josko hällä olisi ätäkkä vaimo
ja vaikka pannut jalat ristiin Walpuriin saakka;
tämä siitä turhaantuneena syöntynyt iltayöstä
kiusaamaan viatonta peltipailakkaa.
Sitä on kaikenlaista.

Näillä selkosilla onnistuu sekin nykyään,
sivistys on tullut ja tehnyt katalat tekosensa,
ilman esileikkiä ei pidä mennä vonkaamaan;
tulee mokomasta ahdistusta.

Rangastukseksi nutukkaat on itse laitettava jalkaan,
paulat kierrettävä ja solmittava;
ennen kun pääsee kiukuttelemaan kuolpunaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LANA

LANA

Aivan mahoton myräkkä ehtoolla,
tuprutti pakkasensiementä niin tihiään,
että ahavaa kirveli kun leukaluita tuuletti uksen raosta
ja silmät helisi vuolaina koskina jäätyneitä kyyneleitä
moisessa tuoksinassa.

Arvaa sen jo äkkinäinen vaikka mikä,
millainen meteli siitä syntyy
kun ruoskii pureva koillinen viillellen
ja ryöpyttää sekaan tunturin verran raapivaa lunta.

Reuhtoo metsästä tykyn irti,
tuiskuttaa tielle poikkinietoksiksi siinä missä käy,
missä vähänkin aukean reunaa löytää.
Ei tuollaiseen tuprakkaan hirviä piikawanhuskaan
sikäli mikäli meinaa ehtansa eheänä säilyttää.

Vaan somastipa tuo kaiken pyöristää,
tasaa ja lanaa särmät sekä joutavat töyssyt
laakeiksi hohtaviksi aavoiksi
joita viiltävät tummanpuhuvat metsäsaarekkeet
ja jängän karhakistot.

Vaikka tuiskun aikana vihaksi käy,
niin kylläpä se salskean äkeä mieli laantuu,
taantuu huomeneen urkenevan kauneuden edessä
ja koettaa kyhäillä piiloon myhäilevää hymyään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MiTTATYÖ

MiTTATYÖ

Pala huteraa taivasta silmien edessä,
kädenmitan päässä,
kintaan sisältä lainattujen hyppysten varassa.
Mitta.

Sopivasti haarakkaan kuoston latvojen väli,
jos joutuu diletanttina suorittamaan tarkistuksia
kun ei usko roknoosiaan.

Muuten sielukasta puuhaa taivaanpiirin mittaus,
paitsi että miksikä se siitään muuttuisi,
sama wanha iäinen,
mutta sitä kun on kaikenlaista;
ilmastoinnin muutosta ja muuta hurua,
niin pakko väliin tarkastaa ettei sittenkin
mittasuhteet ole muuttuneet.

Puoliseen mennessä pitäisi ennättää valmiiksi;
jostainhan se hölynpölykin saa alkunsa
ja pian sitä pitävät totena tuhannet ja taas tuhannet
vaikka se yhäti on sitä samaa.
Hölynpölyä.

Kummasti se yltyy kiimaan humeetti
kun sille alvariinsa vatkutetaan samaa asiaa,
suuna päänä on hyödyllisten idioottien sakki muurilla
itsensä päälle vaatimassa kiehuvaa tervaa putsista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MATKAMUiSTO

MATKAMUiSTO

Karstanteen yli ulottuneet heinät ovat taittuneet,
hiertyneet irti leikkaavien kiteiden
päiväkausia kestäneessä ryöpyssä.

Silmänkantamattomiin ulottuu hyinen hornan kattila,
tuulen ulvoma sinensävyinen tasainen lakeus,
maailma vailla kontrastin häivääkään;
sulaa taivaanpiiriin jossakin tällä puolen,
paljain silmin näkymättömän horisontin tienoilla.

Avaruuden raja häämöttää,
sen voisi ajatella kenties entiseen tapaan,
jos saisi kiinnekohdan jostain autereen puhkaisevan
tunturin laesta.

Autiuden tunne on niin vankka,
että sitä voi leikata,
siivuttaa ystävilleen matkamuistoksi.

Ja se korostaa upeasti pysähtyneen tuulen mykkyyttä;
hiljaisuutta jonka rikkoo vain kosmisten
hiukkasten äänetön virta napapiirin sisällä.

Liikkumattomuuden väkivahva ote hötkyilystä
hillitsee levottomia jalkoja,
pakokauhu tyssää,
sielu asettuu samaan jamaan sinisen hetken kera.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HAiKEAA

HAiKEAA

Savut taipuvat nöyrinä luoteen puoleen,
pureva pakkanen tekee tilaa ikävälle vinkalle;
varistaa ritvoja,
taikapölyä tanssii ilmassa hopeisina kimalteina.
Valkeus tulee ja siloittaa maat ja mannut.

Mustan metsän ihme on tapahtumassa,
romanttisella huurrekuorrutuksella päällystetyt
puut ja pensaat,
satunnaiset koiranputket
ja muut talventörröttäjät
vapautuvat tuulen rienauksesta tyyten silostaan.

Koko näkimin aistittava atmosfääri muuntuu,
väkevät kontrastit saavat sijansa,
silmiä hivellyt ankara pehmeys haihtuu
ja on pian muistojen helminauhan osa.

Iltapäivälle mennessä koko maailma on uusi,
pehmeyden ja hiljaisuuden tilalla yhä rapsakka keli,
mutta nyt jokainen ääni helähtää kaikuna,
kimpoaa jäisestä metsästä takaisin.

Satumaiseman tilalla mustavalkoinen,
ääniä kertaava valokuva,
haihattelevan sielun nykyhetkeen palauttava
sietämättömän karvas tola.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PARTAALLA

PARTAALLA

Väkevän enon elävästä vedestä nouseva taikasavu
muokkaa mieltä ja maisemaa;
lumisatuja törröttää kaikkialla kaltimon ahteella,
siirtääpä katseen mihin tahansa,
myötään tai vastaseen.

Kumma voima tuo hento kauneus,
miten se liikuttaa, hipaisee wanhan körilään sielua;
etenkin kertyvän huurteen herkkä rakenne
joka kestää vain katseen.

Nooh - ehken mitättömimmän tuulen virin,
sen vähäpätöiset oikut ja mielenmuutokset,
muttei ujoa, lapsenmielistä sormen kosketusta
vaan varisee pois jättäen mustan rangan.

Lähes yhtä vuolaana virtana lipuvat mielen ohi
toinen toistaan ihanammat lumihuntuiset taideteokset
mustasta sulasta uhkuvaan autereeseen kiedottuna.

Sellainen hivelee silmää,
huurukuorrutus muuttaa kaiken kosketunkin
koskemattomaksi - uudelleen synnyttää.

Ei sellaista voi reagoimatta katsoa,
ikään kuin salaa - vaivihkaa, sitä yhdentyy näkemään,
liukuu sisään maisemaan ja on osa harmoniaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUX OPPOSiTUM

LUX OPPOSiTUM

Rakkaus vastavaloon juontaa kauas taannoisiin,
muinaisen nuoruuteni levottomiin savotoihin;
alastoman mulattitytön irstaaseen asentoon
savimajan oviaukossa aavikon polttavaa valoa vasten,
itse näkymän täyttymyksestä uupuneena lojuen.

Tai kun tunturin kupeessa taljalla makoilen
ja kanervikon läpi taivaanrannalla lipuvaa aurinkoa
varjostetuin silmin tihrustan.
Valoa vasten tummina suonina erottuvat lehden ruodit,
kuin röntgenkatseen läpivalaisemat;
synnyttävät mielipuolisen kuvitelman mystisestä
taidosta nähdä ihmisen läpi.
Mieletön oestrus poeticus!

Ja se laantuu vasta kun illan viileys tiivistää kosteuden;
laaksot tursuvat usvaa näkymättömästä aukosta
täyttäen jokaisen kurun sopen ja sopukan.

Vastavalo maalaa pinnan - antaa sille elämän,
talven ankaran kuoleman aikanakin
kun yksityiskohdat puuroutuvat valtaviksi massoiksi.

Yhä se jaksaa kiihottaa,
pakottaa napsimaan tuhansia otoksia tietäen,
että vain muutamassa saa saman sielunrauhan esiin
minkä silmät aina, aina ja aina.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiVALTELEE

SiVALTELEE

Hyiseksi käy pakkanen,
hipoo kolmea kymppiä raatuska mokoma,
haaveileeko ennätyksestä?
Naruskanko meinaa nujertaa vaiko Pokan?

Tyyten tarpeeton on sellainen wimma,
aamun paarustajasta turhan anhiton himo
näin maailmanlopun jälkipeleissä,
ellei meinaa torakoitakin tuo lempohinen nitistää.

Ja onkokaan noita ylellisyyksiä, russakoita - enää,
tässä puretussa hyvinvointisuomessa?
Kenellään varaa pitää yhtään ylimääräistä suuta.

Vaan tuimastipa puree pirulainen,
sivaltelee polttavasti - kylmällä juilauttaa,
karauttaa vilulla,
tunkee palttoon helman alle rietas
kuin pärskyllään oleva käsi;
yrittää sieltä tiensä löytää iholle.

Sitä pyryyttää huuliaan ihan lämpimikseen.

Nokan päässä tippa,
parahultaisesti sulhaspojan tapaan,
kulmakarvat kuurassa,
ei puutu kuin punainen nuttu, poro ja säkki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SYVÄLLÄ

SYVÄLLÄ

On päivän seisahtamisen hetki,
kultainen kehrä syvimmillään horisontin takana;
huilailee jonkun tovin ja lähtee kamuamaan
taas sijalleen itäistä taivaanpiiriä pitkin,
päivä päivältä yhä korkemmalle kurottaen,
valottaen pimeän ja hämärän synkistämiä sieluja.

Vain ihmiskunnan käsittämättömän julkea,
suorastaan häpeilemätön suuruudenhulluus,
rietas harhakuva itsestään luomakunnan herrana,
estää tätä pienen pyörivän maailmamme
merkittävintä hetkeä olemasta vuodenvaihde;
wanhan loppu, uuden alku.

Jonkun mitättömän rääpäleen onneton määräys.

Mikä valta, mikä merkitys tällä hetkellä onkaan;
kääntää syvinpään loukkoonsa vetääntyneen alakulon
uutta toivoa kohti - vääntää apatian utopian suuntaan.
Koittaa kerta kerralta lisääntyvään valoon päin
kuni vihdoin taas elämä voittaa,
nujertaa pimeyden synkät voimat
ja ajatukset seestyvät kirkkaudesta.

Humeetti palaa niihin suotuisiin uomiinsa
joiden hoivissa siittyy uusia haihattelevia eetoksia;
suurten ajatusten huikeita sikiöitä sanoiksi ja lauseiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RAViSTAA

RAViSTAA

Tasaisen valkeilla,
ankarien tuulien piiskaamilla lakeuksilla,
vaeltavat kumman oikukkaat eetokset levottomina.

Poukkoilevat monipolvisina aatoksina paatokseen asti,
saamatta saavuttaa lopullista tolaansa
ruoskan iskujen lailla suomivien wiimojen riipiessä
kasvojen itkevää ahavaa.

Ajattelun tyypillinen ulkokuori kärsii
hirmuisen koillisen riivaavasta piinasta;
hyytävän virtauksen parantavasta vaikutuksesta.
Niin ihanan ankarasti,
että tunkkaisimpien mielikuvien on jäätävä piilemään,
vartomaan parempia aikoja sielun syvimpiin onsiin.

Sisimpien tuntojen tulkinta jää tappiolle
kun pitää valita suloisen viiltävän tuskan
tai koko kehoa ravistavan ajatuksen vapauden väliltä.

Mutta riehakas nauru joka onean kolkkona purkautuu
myötätuulen selkään ja lentää siivetönnä pois,
värisyttää akkunalaseja peninkulmain päässä.

Se on rohtuneista, räytyneistä huulista irti
ja laukaisee riettaan wimman outoihin.
Hyisen kosketuksen kiihottavan tulinen hornan tunne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiLMÄNRÄPÄYS

SiLMÄNRÄPÄYS

Hämärät tanssivat toisiinsa kiinnikasvaneina,
yllä uinuvain valkoisten nietosten - nämät herkät;
leijuvat sinisten hetkien huntuihin puettuina
upean kaamoksen syleilyssä.

Noin puolikuuta kurkistaa
taivaanrantaa lipuvan lammaslauman lomasta;
kelmeä valo saa kinoksen äären toviksi helmiksi
ja on saman tien tiessään.

Jälkikuva verkkokalvolla yrittää syttyä uudelleen,
humeetti paiskii töitä täydellä kapasiteetilla
saadakseen tallenettua näkymän - tyhjää työtä;
seuraavalla pilkahduksella asetelma on muuttunut,
poissa helminauha,
kuu piirun verran styyrpuurin puolella.

Nämä mystiset silmänräpäykset,
pihistetyt tuokiot siunatun hiljaisuuden tyyssijassa,
ne koettelevat väkevästi ravistaen ja syvältä,
riipovat sieluni suurta juurta;
saavat ääneen ihmettelemään
mikä ihmistä oikein kiskoo hälinään - saa williin.

Ja hämärät vain tanssivat toisiinsa kiinnikasvaneina,
leijuvat sinisten hetkien liepeet hulmuten
mykän kaamoksen syleilyssä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HUUTO

HUUTO

Varjoton aika ohenee,
ollaan pian puolivälissä vaellusta.
Pilvet huojuvat kahden vaiheilla,
empivät taivaanpiirillä;
kiskoutuakseen umpeen kai,
sulkeakseen viimeisenkin kajon joka kanteen ulottuu.

Sielut huitelevat missä lie valon tykönä;
revontulten kyydissä lienevät,
eivät yhteyttä pidä,
joskus joku liepeen liehuva haituva hipaisee.

Huuto vaimenee äänettömäksi rääynnäksi,
haipuu tykkylumen kaappaaman metsän rinnukseen,
yrittää tovin rimpuilla,
mutta sulaa pois jäisestä sylistä
ja tilalla on pysyvä loputon hiljaisuus
jota vain luonto liikuttaa.

Ihmisen osa on ottaa opiksi - omaksua sisimmässään,
valmistautua hyväksymään totena
kaikki se minkä näkee ja erottaa;
silloin selviää.

Arktisen hysterian ankaran hyinen kauneus
kouraisee jyrkimmänkin raavaan miehen rintaa,
silmäkulmat kiristyvät juonteiksi pidättämään tulvaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAAMOKSEN LAPSET

KAAMOKSEN LAPSET

Lumipyry ottaa otetta - syö miestä;
jokaisella satunnaisella vilkaisulla rantteelle
se tyssää aiemmin tehdyt upeat lumityöt
joita piha on täynnäns'.

Taiteellinen vaikutelma,
sääntöön perustuvat kulmat nylpistyvät pyöreiksi
mihinkään perustuviksi pehmeiksi pinnoiksi,
jotka eivät vastaa älinään tai huutoon lain;
päinvastoin,
imaisevat kaikki porstuan rappusilta päästetyt
kiukun älähdykset pehmeään vaippaansa.

Ennen kuin saat otetta kuulimillasi,
ääni on imaistu samettiseen pintaan,
mekastuksen valkoiseen karsikkoon.

Se tekee herkästi äkeäksi kun näkee moista;
toista kiittämätöntä pihaa ei hevin tule mieleen.
Niin nöyränä se taipuu tuiskun toiveisiin
ja pian ilman toistuvaa ankaraa aherrusta,
ottaa vastaan kaiken mitä taivaista annetaan
vaipuen koskemattomuuden suloiseen transsiin.

Antaa kuorruttaa ihmisen elämisen jäljet tyyten.
Vain piisistä suikertava mystinen harmahtava haiku
juoruaa kaamoksen lapsista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RAiHNA

RAiHNA

Jossain jängässä pöristää ummenkulkija,
valokiila vilkkuu keskihämärässä puiden lomasta,
niiaa äänen kera samaan tahtiin;
harmonisessa symbioosissa tuntuu liikkuvan tämä vehje
rantteelta seuraavan hatuttoman katsojan silmissä.

Miehen körilään,
jonka piirteistä piirtyy kinokseen musta varjo,
raihna, aikansa eläneen ryökäleen stilisoitu silhuetti
josta välitä ei itse vainen.
Ja mokoma yhden ainoan kepin nokkaan sijoitetun
kelmeän sähkövalon toimesta.

Ei kiinnosta sielun musta omakuva,
kuuntelee vain erottaakseen jonkin tunnisteen;
jotain joka vakuuttaa kaiken olevan hyvällä tolalla.

Harvoin tällä perällä liikkuu muita,
niin harvoin,
että jokainen pirttiin saakka ulottuva ulkoinen ääni
saa oitis kiivasti hypähtämään uksesta siljolle,
irtisanoutumaan rauhan pyhästä tyyssijasta,
joka parahultaisesti on saavuttanut aseman
yksinkertaisen aterian päälle.

Pankolla vartoo himmeästi hehkuva kiverä koukku,
ohut haiku kiemurtelee kurkihirren tykö kuolemaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

AiVASTUS

AiVASTUS

Varjottoman maailman kepeä lumiavaruus,
niin kuohkean hutera,
kuin lumi pöllyimmässä muodossaan voi olla;
untuvapilven maallistunut korvike.

Enkelinkuvatehtaan siunattu raaka-aine
tupsahtelee pöllyinä raskaan anturan alla;
hassua miten sitä yhä vaan sortuu muistelemaan
kuinka ankarasti se kutittaisi.

Yhtä suloisesti niin kuin ennen muinoin,
jos haistimiin saakka ylettyisi mokoma höytyväispilvi.

Kaikki tietty iänikuista wanhaa perua;
sitä kun ensisateesta riemastuneina räkänokkina
pyydystimme kieppuen leijuvia hiutaleita kasvoille.
Kädet haukansiipinä - ympyröitä ja piruetteja kipittäen.

Ah miten sietämättömästi ne kutittivat,
niin herkullisesti hipaisivat sielua,
että saivat veden tursuamaan silmäkulmista,
ja lopulta aivastamaan puhtoiselle vitilumelle
kaiken juoksevan sierainten täytteen.

Yhä uudestaan ja uudestaan
tuo masokistinen rienaus piti kokea,
vielä nokan jo tyhjennettyä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViETÄVÄN YLELLiSTÄ

ViETÄVÄN YLELLiSTÄ

Autio luminen metsä jaksaa sitten viehättää,
sen liikkumisen äänet talteenottava kyky;
kahahdukset,
satunnaiset kärtyt älähdykset ja uhoovat tuhinat
hiipuvat kuin pierun suhahdus Saharaan.

Eipä niistä juuri kotiin viemisiksi ole
ja sepä se lienee se luojan soma tarkoitus;
tykkyinen metsä olkoon tyyntymisen leppoisa tola,
tyyssija josta ammennetaan wäkevää voimaa
ankariin hengen koitoksiin kaksin käsin lappamalla,
nielu selkäpiihin saakka avoimena haukkoen.

Vietäväksi tarttuu muuta ylellistä;
viehätyksen päivittämä kepeä mielentila,
kevytmieliset eetokset - kaiken riettauden alku,
häpeämätön ajattelu ilman rajoja
sielun poimuisiin, hämyisiin sopukoihin pujahtaneena.

Mausteena noihin arvaamattomiin onkaloihin
pesiytyvä rauha kaikesta, kaikesta;
mielen tyyneys hymyilevien kasvojen harmoniassa.

Sen näkevät kaikki vastaantulijat;
harmaakuvemyyrästä porotokkaan,
ylilentävästä kaarneesta
aihkin pankaoksalla istuvaa lapinpöllöön.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KANELiSiROTiN

KANELiSiROTiN

Päivät kuluvat - täydelliset herkulliset päivät,
häivineen tasaista jankutusta vailla isompaa riivausta;
harmaata, hämärää, harmaata, pilven rako, harmaata.

Longat ulottuvat horisontin yli maahan saakka;
väliin ohut hentovalkoinen kuorrutus,
niittyvillan oloinen huntu,
vailla kaihon viipyilevää tuoksua,
tasaisesti ripoteltuna ilman tuulta.

Hei!
Missä on kanelisirotin;
makua - elämän makua haljuun päivään,
hailakansinisen valjuihin laveerauksiin.

Kaksi hämärää yhtyy yhdeksi lyhyeksi iloksi,
onni sihahtaa kynttilän liekin sammuessa.
Arktisen hysterian sievä loppukevennys;
se vaatii aikansa,
paneutumista koko keholla
osallistumaan sielujen hulvattomaan irroitteluun.

Ja kyllähän se toki tiedetään;
lammaswällyn alla on somempaa
kaksi karitsaa uuhen kohdussa,
valmiina uudelleen syntymään syleilyssä
ja se taivas aukenee ilman lampun sytyttämistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiKSi RAKASTUiN

SiKSi RAKASTUiN

Katson hikoilevasta akkunasta rantteelle;
karhun perkele on kiikkunut saunan katolle.
Parkaisen ääneen:
"KARHUN PERKELE!"

Froua ponkaisee lavitsalta permannolle,
räpyttelee ripsiään silmiä hivelevästi
oikoo yöpaidan helmat kainaloista
mesikämmenen edellyttämälle riettauden tasolle
ja on hetken aikaa hämmentävän hämmästyttävä.
Siksi rakastuin.

Sieppaa kirjoitupöydältä lasisilmäni,
lipaston päältä kameran,
porstuan naulakosta tuliluikun
ja pitkän silmän piirongin kulmalta;
 sillä aikaa kun ennätän sadatteluni loppuun
ynnä kiikuttaa ne parasta haipakkaansa
myrskyävän permannon yli tykö.

Varustan silmät lasilla,
hapuilen varaksi pitkää silmää kouraan,
toiseen kameraa tai tuliluikkua ja katson hämärään.

Kissin pirulainen on kiikkunut saunan katolle.
Nielaisen livahtaneita sanojani:
"Meidän marakatin piru... hurakkaa... siellä."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PERSO MiKÄ PERSO

PERSO MiKÄ PERSO

Siperialainen katselee himokkaasti porotokkaa,
haikailee josko pääsisi livahtamaan,
pölläyttämään elikoita taas oikein sielunsa kyllyydestä;
kirrinä mulkaisee tulille
kun tietää että epuu on ehdoton.

Mikä lemmon kirki sillä on niitä alvariinsa jahdata,
pedon vaistoko panee sen luista päätä vaivaamaan,
metsästysvietti - mene ja tiedä.
Levottomasti tepastaa etujalat tällä hamletilla,
lähtä vaiko ei lähtä;
pitkiä haukotuksia ikävystymisen merkiksi,
tympiintyneitä vilkaisuja komentoon päin.

Ei armoa - kohentelen puita asentoon,
käännän keitinpuun sohottamaan tulen ylle
ja lapan nokisen kanan lunta kukkurilleen virkaansa.
Alukangas rahisee alla havujen päällä
siinä puuhastellessani niestaa riipin uumenista.

Laantuu hurtalta wimma ja viehtymys elikoihin oitis
kun kuulee eväspaperin rapinan;
herkkusuu - perso mikä perso,
sitä lajia tämä arktinen hirmu etupäässä on,
pers'kärpäsenä sikapurkin kannen napsahduksesta.

Sielu hyräilee jotain rietasta renkutusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TÄMÄ PiiSAA

TÄMÄ PiiSAA

Kaikki perinteiset merkit viittaavat edelleen siihen
että talvi sentään on tulossa,
kutjailee kyllä ja jossittelee,
vaan jospas sittenkin.

Puut on riivitty tyyten,
happamat marjat lähes tyhjätty,
mitä nyt muutama orapihlaja vielä kantaa satoaan;
katoaa nekin nokkaisiin suihin
kun pakkanen alkaa todella kalvamaan,
nipistämään höyhenrintaa siipispankon kupeesta.

Jäitä jo piisaa,
soutavan ja huopaavan veden aikaan saamia jäätelejä
lojuu rannoilla osattoman oloisina,
toiset niin loitolla ranta-ahteella,
että äkkinäinen ei yhteyttä veteen hevillä kekkaa;
pitää asua tovi maisemassa ensin.

Ruohikoiden upeita seinämiä kahisemassa
rannan hiljaisessa autiudessa;
jään satunnainen volahtelu - melankolinen laulu,
kertomus arktisen hysterian kertakaikkisen
ehtymättömästä voimasta.

Se miellyttää outoudellaan kuulimia,
eikä muusta ole tarve - tämä piisaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MERiSAVU

MERiSAVU

Toistakymmentä pykälää parahultaisesti,
vesi kiehuu, puhaltaa navakasti rantaan päin;
muuten silkoa harmaata.

Niin tasaisen, että villalanka ei erotu taustasta,
jos mokoma olisi viritetty kulun poikki
markkeeraamaan hämähäkin seittiä.

Villasukkakaan muutoin - siis erotu moisesta,
kuin lämmittämällä kumpparin sisällä
kun se jättää kumppaninsa kera vuorotahtiin jälkeä
vasta silotetulle sannalle.

Mutta hyvin tuulettuu yksinkertaisen huopakaton
suojassa lymyilevä nuhjaantunut humeetti,
ajatukset kirkastuvat niin häikäiseviksi,
että silmät vetistyvät;
pysähtyminen jättää kaksi noroa meren suuntaan.

Sielua pitää huudella lokkiparven keskeltä,
mokoma on äitynyt niiden vapauden tunteeseen,
oitis ponkaisee sinne lesottamaan
kun silmä ennättää välttämään.

Hileen kilinä vedenrajassa on runoa,
herkillä sormilla soitettu oodi ahneille kuulimille,
jonka otsonin makuinen merisavu maustaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RENTUT

RENTUT

Pyryttää,
on sellainen tuprakka että sekaan hädin tuskin mahtuu.
Vain kylkimyyryä,
toinen valkealla hunnulla kuorrutettu,
toinen sivu sula - sillä mennään narskuen.

Hyvä emäntä ei koiraansa mokomaan päästäisi
ja tässä sitä ollaan - molemmat rentut,
woimavirtamaston juurella riivattuna,
sadattelemassa kansakoulupohjalla arktisia kirosanoja.
Suomeksi ja siperiaksi.

Vielä ainakin vitinä tulee ja kinostaa,
sen verran puhaltaa Siperian suunnasta;
joku idänpuolen renkutus.

Tuiskuttaa - saattaapa tuo hyvin muuttua puruksi,
alkaa pian paiskomaan pikkuhousun kokoisia rättejä,
sikäli mikäli ilmastoinninmuutos nostaa lämpöä.

Tulee aamuliikenteessä kaljanne,
sellainen iljanne, että kaikki hipsivät kintut haralla,
ikään kuin paskat jokahisella housussa.

Nääs auramiehet nukkuvat nykyisin
molemmat kädet sisällä,
se on nykyisin in.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SUiVAANTUMISEN LYHYT HiSTORiA

SUiVAANTUMISEN LYHYT HiSTORiA

Päivä kuluu nasevan pakkasen merkeissä,
siltä sitä löytyy alvariinsa uutta pontta;
lakkaamatta se tutkii seinävierustoja ja salvoksia
löytääkseen riveejältä huomiotta jäänen raon
josta pujahtaa sisälle kynsiä lämmittelemään.

Hämätäkseen naksii puissa
ja kuin epähuomiossa mukamas - veijari,
silloin tällöin paukauttaa nurkkahirressä että roikaa.
Parahtaa koko selkonen kun kaiku kertaa sen.

Mokomaa kujetta säikähtänyt huuru
varisee ritvoilta hopeapilvenä kinokseen puuteriksi
johon kyllä vemmelsäären paranee jättää allekirjoitus;
niin herkkä ja otollinen on hilepinta jäljen tekemiseen.

Päivä jo yli puolessa eikä hellitä,
nälkä rienaa sisuksia - sana eines karehtii huulilla,
muuttuu tuleksi;
suivaantuneen ottein kopistuu kota lumesta,
oven edus siistiytyy lappamalla.

Pian tanssii ensimmäinen vaisu haiku savuaukosta,
ämpyilee mihin suuntaan sitä lähtisi tyvenessä;
ei osaa päättää ja kääntyy takaisin.

Kodassa manataan kyynelsilmin karkealla kielellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!