WANHAN VESiROTAN KATKERA ERHE
Sorsa lensi sileää joenpintaa myöten alajuoksulle päin, siivet juuri ja juuri eivät vain koskettaneet ve'en peiliä, niin liki lensi. Oli ilo katsella menoa ja peilikuvan samantahtista kaarta joen kurvin sisäkaarteeseen takertuneen ajopuun, wanhan kelorohjon tyven päältä.
Kieltämättä se makuhermoja täräytti, sai veden kihoamaan kielelle. Hyvin syönyt kesäkuinen heinäsorsa, nypitty ja nuotion loisteessa rapeaksi paahdettu ja sen jälkeen kirpeällä omenasoseella täytetty, voisulalla voideltu ja uunissa kypsytetty ei juuri muita lisukkeita kaipaa kuin pesusoseen siihen kylkiäisikseen.
Kun sillä kerran suuret kulinaristit tyytyväiseksi itsensä saavat, niin miksei sitten muka yhtä kulunutta, hiukan jo ränstynyttä, wanhaa suden käppänää yhtä hyvin? Sitä nimen omaan joka tapaa tulla jokiahteelle vesielämää seuraamaan siinä toivossa että jotain poikkikummallista sattuisi tahi tapahtuisi. Ylensä kun ei mitään.
Sen se käsitti hyvin, että näinkin pienessä maassa ja näinkin pienessä kylässä, tahi sen vaikutuspiirissä, ei suuria kummosia mahdu edes tapahtumaan, saatikka sitten oikein isoja sattumaan. Tilat - persetti vieköön, käyvät ahtaaksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikkin.
Näitä suuria asioita ja muutamia isompia asioita tuumiessaan se yhen äkin huomasi että wanha piisamirotta, herkkupala, ("maistuis warmaan sullekkin") uiskenteli pahaa aavistamatta, kiireetönnä, sinne tänne, muka jotakin työ- eli ruokahommaa puuhaten.
Mikäpä siinä, mukava sitä oli seurata, einestä joka iloisesti pulahdellen sukelteli pinnan alle ja pulpahti sitten pintaan kuin korkki. Milloin siellä, milloin täällä. Epäsäännöllisesti, eihän villieläimistä koskaan tiedä.
Kah! Perhana, nythän se sukelsi jonkun inimislapsen asettamaa katiskaa kohti. Ettei vain piru sinne vaan osautuisi vahingossa ja vauhdin hurmassa. Loukkuun.
ZiZZOZ! Mitä minä sanoin? Siellä se peijjooni vain nyt on. Sillä alkoi kuumeinen rimpuilu pois ennen kuin kaasu keuhkoissa myrkyttyy hiilidioksidilla ja paloaine ehtyy. Läpihän se ei pääse kyllä kastiskaverkosta. Se on selvä se. Eikä se osaa varauloskäyntiä avata. Miten se nyt tuommonen elävä, kun ei ole ollut sitä rakentamassakaan?
Vainpa kovan jytyn saa pakokauhussaan aikaseksi. Koko katiska kääntyy, kellahtaa ensin kyljelleen ja sitten pystyyn, ohtiainen pistää pintaan ja vain mitättömät 5 senttiä erottaa nielun aukon pelastavasta elementistä - ilmasta.
Mutta se viisi senttiä on pertana viisi senttiä vettä ja niinpä piisamin pyristelyt hetken kuluttua laantuvat, loppuvat kokonaan. Rauha palaa vesialueelle. Mitä nyt joku harrin poika käy pinnasta perhon nappaamassa. Mutta se on luonnollista luonnossa. Ne on ihan sillä töin koko harrien heimo.
Tuo wanhan vesirotan onni oli mikä oli. Harmi että katisko on toisella rannalla. Eipä tässä sen takia nyt aleta uimasilleen kun ei tuo nälkäkään vielä niin isoa osaa näyttele.
Ja osaisko tuota, pentele vieköön, meikäläinenkään inimisen tekemän katiskon luukun avata ja saaliin suuhunsa napata. Se on kyllä epävarmaa ja siksi ei turkinkastamisvaivan arvoinen. Tässä vaiheessa. Joten olkoon.
Näin tuumii hukka, loikkaa rungolta sannalle ja kamuaa törmälle, varmuuden vuoksi kuivemmalle maalle.
Sorsa lensi sileää joenpintaa myöten alajuoksulle päin, siivet juuri ja juuri eivät vain koskettaneet ve'en peiliä, niin liki lensi. Oli ilo katsella menoa ja peilikuvan samantahtista kaarta joen kurvin sisäkaarteeseen takertuneen ajopuun, wanhan kelorohjon tyven päältä.
Kieltämättä se makuhermoja täräytti, sai veden kihoamaan kielelle. Hyvin syönyt kesäkuinen heinäsorsa, nypitty ja nuotion loisteessa rapeaksi paahdettu ja sen jälkeen kirpeällä omenasoseella täytetty, voisulalla voideltu ja uunissa kypsytetty ei juuri muita lisukkeita kaipaa kuin pesusoseen siihen kylkiäisikseen.
Kun sillä kerran suuret kulinaristit tyytyväiseksi itsensä saavat, niin miksei sitten muka yhtä kulunutta, hiukan jo ränstynyttä, wanhaa suden käppänää yhtä hyvin? Sitä nimen omaan joka tapaa tulla jokiahteelle vesielämää seuraamaan siinä toivossa että jotain poikkikummallista sattuisi tahi tapahtuisi. Ylensä kun ei mitään.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Sen se käsitti hyvin, että näinkin pienessä maassa ja näinkin pienessä kylässä, tahi sen vaikutuspiirissä, ei suuria kummosia mahdu edes tapahtumaan, saatikka sitten oikein isoja sattumaan. Tilat - persetti vieköön, käyvät ahtaaksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikkin.
Näitä suuria asioita ja muutamia isompia asioita tuumiessaan se yhen äkin huomasi että wanha piisamirotta, herkkupala, ("maistuis warmaan sullekkin") uiskenteli pahaa aavistamatta, kiireetönnä, sinne tänne, muka jotakin työ- eli ruokahommaa puuhaten.
Mikäpä siinä, mukava sitä oli seurata, einestä joka iloisesti pulahdellen sukelteli pinnan alle ja pulpahti sitten pintaan kuin korkki. Milloin siellä, milloin täällä. Epäsäännöllisesti, eihän villieläimistä koskaan tiedä.
Kah! Perhana, nythän se sukelsi jonkun inimislapsen asettamaa katiskaa kohti. Ettei vain piru sinne vaan osautuisi vahingossa ja vauhdin hurmassa. Loukkuun.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
ZiZZOZ! Mitä minä sanoin? Siellä se peijjooni vain nyt on. Sillä alkoi kuumeinen rimpuilu pois ennen kuin kaasu keuhkoissa myrkyttyy hiilidioksidilla ja paloaine ehtyy. Läpihän se ei pääse kyllä kastiskaverkosta. Se on selvä se. Eikä se osaa varauloskäyntiä avata. Miten se nyt tuommonen elävä, kun ei ole ollut sitä rakentamassakaan?
Vainpa kovan jytyn saa pakokauhussaan aikaseksi. Koko katiska kääntyy, kellahtaa ensin kyljelleen ja sitten pystyyn, ohtiainen pistää pintaan ja vain mitättömät 5 senttiä erottaa nielun aukon pelastavasta elementistä - ilmasta.
Mutta se viisi senttiä on pertana viisi senttiä vettä ja niinpä piisamin pyristelyt hetken kuluttua laantuvat, loppuvat kokonaan. Rauha palaa vesialueelle. Mitä nyt joku harrin poika käy pinnasta perhon nappaamassa. Mutta se on luonnollista luonnossa. Ne on ihan sillä töin koko harrien heimo.
Tuo wanhan vesirotan onni oli mikä oli. Harmi että katisko on toisella rannalla. Eipä tässä sen takia nyt aleta uimasilleen kun ei tuo nälkäkään vielä niin isoa osaa näyttele.
Ja osaisko tuota, pentele vieköön, meikäläinenkään inimisen tekemän katiskon luukun avata ja saaliin suuhunsa napata. Se on kyllä epävarmaa ja siksi ei turkinkastamisvaivan arvoinen. Tässä vaiheessa. Joten olkoon.
Näin tuumii hukka, loikkaa rungolta sannalle ja kamuaa törmälle, varmuuden vuoksi kuivemmalle maalle.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Vesirottaeineenä, eipä ole ennen mieleen tullut. Saisiko siitä mureaakin pihviä?
VastaaPoistaJos noin niinkuin sattuisi sopivasti kohdalle.
Hejokolle:
VastaaPoistaNo kylläpä se on ollut intiaaneille aivan ehtaa ruokaa. Kasvissyöjähän se pääasiassa on, mutta syö myös niitä mitä kiinni saa, simpukoita, äyriäisiä ym.
Laitetaan kuten jänispaisti.