EL GÉNERODO

EL GÉNERODO

Tyhjyyden harha sekoilee hujan hajan
lähiympäristön monipolveilevassa yössä,
ei löydä tilaa laskeutua toviksi vetämään henkeä.

Kaikkiin mahdollisiin kuviteltavissa oleviin suuntiin
törröttävissä tahoissa on jo käyty,
ainakin hipaistu - niin että ehtaa ei ole havaittavissa.
Tola kiihdyttää sielua kuin korventava Helvitentuli,
lieskat syövät miehistä miestä kuin kiehistä.

Elämä on sykkyrällä,
vesi on muuttunut jumalalliseksi voiteeksi,
hoivaamaan rohtuneita huulia;
suu tunnottomaksi jätemyllyksi,
massan voisi jättää tukkimatta putkiston läpi.

Riettaita mielikuvia jossain:
Paremmiston Santa Maria lipumassa lähiavaruudessa
Jupiterin suuntaan - täpötäynnä kahden sukupuolen
taktiikasta itsensä pois sulkeneita foliohattuja.

Näitä itse itsensä hyväuskoisuuden pökerryttävään
kiimaan nostattaneita tyhjänpäiväisyyksiä lähdössä
löytöretkille linnunradan reunamille etsimään
verovaroin uutta El Génerodoa.

Vain menolippu - maahan jääneen yleisön pyynnöstä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KYHÄELMÄ

KYHÄELMÄ

Lähestyn kivistä huippua,
räydyttää, siksi juuri luulen olevani tässä tilassa;
kourat ovat karehtineet vereslihalle.

Katse kohoaa hulluksi tulleen lännen suuntaan,
tulimmaisessa silmänräpäyksessä on kumarruttava;
luostari tulee helvetillistä haipakkaa kohti -
silta ainakin näyttää.

Otsa osuu kallioon,
veristä lähmää tursuu näkimille;
pyhä kyhäelmä ujeltaa siitä vierestä ohi.
Kuusi oranssia huiskuttaa.

Väärä hälytys,
tietenkään - kun kerran ovat älynneet lähteä
mielipuolisuudesta pois,
ne eivät törmää;
muutenhan heille nauraisi koko länsimainen hulluus.

Otsa umpeutuu saman tien.
samoin kourat;
polvien vieterit jännittyvät uuden veroisiksi.

Kaukana kurun pohjalla musta lompolo iskee silmää,
nostan peukalon,
mutta rakkine on jo ehättänyt tuoksinassa loitolle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HAARASOiPiO

HAARASOiPiO

Kun saa sisäisen lämmön hilattua suurin piirtein
neljäänkymmeneen pilkku kuuteen, se syö jo miestä;
joku tyhmyri väittäisi nautitun korttelin verran
palowiinaa ellei enemmänkin.

Interiööri muuttuu uniseksi hutuksi,
seinät kumartavat nöyränä,
akkunat esittelevät auliisti upeita
läsähtäneitä luontoarvoja.

Koko ainutkertainen kauneus muuttuu
mitään sanomattomaksi,
jonniijoutavaksi merkityksettömäksi hölynpölyksi,
joka sijaitsee jossain outametsän takaa
alkavan sinisen kairan tuolla puolen piilevässä
huuhaa selkosessa - jos sielläkään.

Ja jos lapsesta saakka on ollut hinku
pujahtaa peilikuvaan,
niin jo vain se tuossa tolassa onnistuu kuin naps.

Siitä vinkkelistä käsin vaan syytämään sanoja,
mitä vaan - kaikki käyvät - haarasoipiokin -,
aikaa ei kannata tuhrata niiden valitsemiseen,
siinä sitten - sommitellessa niitä
parhaaseen mahdolliseen järjestykseen
valkenee niiden tarpeellisuus ja erinomaisuus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

RiSTEYKSEN ZEN

RiSTEYKSEN ZEN

Sarastaa hieman,
iän tuomalla kokemuksella,
aavistus osuu kohdalleen.

Ja ennen kuin ehtii kissaa sanoa -
no ehken hörppy tulista mustaherukkaa -,
aamunkoi aloittaa kirjokannen murtamisen
huulet lievästi kirvellen.

Ajan ja paikan risteys,
jalkain alla elettävä hetki,
suoraan edessä selkeä menneisyys,
takana katveessa,
paljolti näkymättömissä,
tulevaisuus.

Laskemalla sielun mystiseen rummun sykkeeseen,
hypnoottiseen kumuun;
tilaan jonka partaalla hieman epäröittää
mutta joka sitten kun...
kuljettaa rytmissään sumuun,
elämän humujen toiselle puolen.

Paluu ei miellytä,
tyhjässä kellumisen intohimo ei tahdo luovuttaa,
mielikuvien sekamelskan maailmassa oleminen on zen.
Risteyksen zen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

EPiSODEJA

EPiSODEJA

Kummallisia,
aivan mielipuolisia ajatuksia laukkoo sivuryöppyä,
eeskahtaalle.

Yhtä ei ennätä katsoa loppuun
kun jo paluumatkalla on kokonaan toinen;
saattueessa - hirvittävässä tuiskussa taittuu matka -,
loputon.

Oitis paluumatkalla -
sillä siunaamalla sekunnilla taas palaamassa
Hesperian suuntaan;
tuuli tyyntyneenä,
lumi juosseena mereen,
taivas punaisempana kuin koskaan.

Ei perille pääsyä,
seuraavassa episodissa allihaahkajahdissa,
juuri painamassa liipasinta
ja vesi valuu kaula-aukosta,
kastelee rinnan.

Äkkipuuska tempaa helman läpyttämään,
otuksille tulee hoppu;
eivät jää odottamaan.

Sadatellessani huomaan hourivani lavitsalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄPYKKÄ

LÄPYKKÄ

Nuotio ritisee tutusti,
kiehisjemmasta noukitut ovat helposti tulehtuvia,
oikeastaan riittää kun taskussa tikkuaskia helistää;
oitis hyppää liekki ja käy murkinoimaan.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty,
vermeet äärellään - makkarapuketti taskussa,
puukko tököttämässä pölkyn kyljessä.

Ahavassa kuivattu suolatalja marisee,
vaatii kääntämään parhaan puolen esiin,
karvoilla kuulemma tunkkaisen ahdasta jo nyt -
lankkua vasten -,
saatikka sitten jos sen päälle ahterin tällää.

Toiseksi ensimmäistä kertaa
on mukana sähköinen läpykkä-vempele;
nääs äkin - ennalta varoittamatta,
pilkahti sielun reunamilta aatos vilkaista menneeseen
ja parhaiten sitä katsoo lueskelemalla entisiä.

Seitsemän vuoden takana oli:
"ODOTUS"
"...Purekellaan kynsiä,
pyöritetään hiuksia sormen ympäri ja toivotaan,
että edes ajatukset liikkuisivat kosmisen ajan halki,
olisivat yhteydessä vaikkei ääntä ja kuvaa ole..."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUiKURi

LUiKURi

Hui-hai pakkanen ohi;
juuri kun se on otettu kaikella vakavuudella,
varattu pitkän ankaran piirityksen varalta puita
ja eineitä sisätiloihin.

Kahlottu nilille,
kurotettu ululta savustettu lampaanviulu,
samaan syssyyn hyvähkö könttä suovasta
sekä sianpoikasen keitetty pöysti.

Toisella reissulla metrin pätkä jämerää,
tönkkösuolattua lohta
ynnä kappa Vuontisen kuulua reeskaa.

Vyyhdetty paksuhko manillaköysi porstuan
poronsarveen vartoomaan tarvetta,
jos Louhi äityy kiukuttelemaan koko koreuden päälle.

Siinä net nyt ovat,
pirttiin haalattuna - osa kylmäkaapissa,
osa porstuan konttorissa;
enin hujan hajan röykkiössä.

Kymmennaulainen jauhosäkki hohottaa pöydällä,
sen mielestä tuntuu olevan hyväkin vitsi,
kun pakkanen ottaa luikurit
ja kaikkoaa pois kesken talven.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LAPS' SUOMEN

LAPS' SUOMEN

Paukkuu vaikka uudenvuoden aatosta hyvä tovi
ja kyyhkyn metsästykseen toinen,
vielä hyvempi tovi.

Vatsassakaan ei tunkkaista ilmaa - koeponnistettu,
ovet ovat visusti salvattu,
frouasta näkyy soma nöpönokka rou'un alta.

Silti paukkuu,
jutauttaa oikein rinnan alta - kourasee -
kun tulee niin yllättäin - notkauttaa ketaroita.
Laps' Suomen ällös.

Vasta vilkaisu raatuskaan paljastaa -
jälkeen porstuan rappusilta suoritetun koemaistelun,
että rapsakka pakkanen -
ite herra Änkyrä Pakkainen siellä möykkää.

Lyöpi lipuessaan,
matalinta maaston muotoa hakiessaan puihin,
kopsuttaa nurkkiin,
hyytää betonista kivijalkaa vielä jäykemmäksi.

On oikein eho,
kolmen kympin päälle hilaamassa itseään,
mistähän lienee ärsyyntynyt;
äkin äreä kuin järeä koliseva kateppillari tietyömaalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PÄTÖ

PÄTÖ

Kuu vähitellen kaatumassa,
tarjonta helmistä vähäpätöinen kestoonsa nähden;
mustakantinen muistikirja jää merkinnöittä
tuon asian suhteen.

Eto vertanen pätö säilyy miesmuistissa;
hyyyyyvinkin sen pari vuotta
mikä mokomalta sääsattumukselta yleensä vaaditaan.
Jos vaaditaan.

Kaprokin vaatinut ylle jokahinen pitempi ulostulo;
sen verta raikasta,
vaikka nollan pintaa melki hyväili keskikuussa.

Repolaisen hangen päällä polveileva helminauha;
oikeastaan ainoa varteenotettava koko kuussa,
jos riekon jälkiä ei pyöristetä helmiksi.

Ei räystäiden tippuja - kulpoista puhumattakaan,
ei katuojien päivä- tai yöjuoksuja;
ylipäänsä edes katuja.
Vain polanteisia karttateitä koko paksun talven.

No sentään hikihelmiä otsalla,
kartanoa kolatessa,
perä pitkällä,
silmät nurin päässä pinnistettäessä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PYYNTÖ

PYYNTÖ

Rapsakka pikku pakkanen,
aurinkovoimala hehkuu täysillä;
häikäisevä lumikenttä ottaa ankarasti näkimiin -,
silmiä sirhotuttaa nokilasien takana.

Tasaista punaista pörinää,
ahkio poukkoilee laiskahkosti vetäjän perässä;
hoppu huitelee jossain kiireen etupuolella.

Sytytysvirta katkeaa ulapan reunalla,
lahden suulla,
tarkkaan määritellyllä paikalla.

Sitä on sihdattu jo vauhdissa,
puoliväli käkkärän ja pisimmän pihapuun linjalla.
Hiljaisuus on silmiin pistävä - tuuli uinuu -,
jäähtyvä pöristin napsaa omia napsujaan.

Katse valitsee parasta mahdollista kohtaa
jo vermeitä auki kehiessä;
vapa, kaira, sosekauha ja putkirahi järjestäytyvät.

Kierteen kahinaa, sohjon purskutusta,
reiän puhdistus istualtaan käsin;
sitten syötin sopotus - siiman kiehiminen -,
hyiseen mustaan lappaminen toppaa,
sielu asettuu ja pyyntö livahtaa huulilta - kala tule.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VANKi

VANKi

Merestä on jo pitkä aika - liian pitkä,
päivä päivältä lisääntyy haikeus.
Vaikeus olla ajatuksen päässä siitä
saa monenlaisia haihatuksia aikaan.

Sielu käy levottomaksi - jalat polkevat paikallaan,
lienee sitä samaa sukua ja juurta
kuin muuttolintujen levottomuus.

Matka ei edisty,
sopivaa tekosyytä odotellaan.

Hyviä kuvauspäiviä menee hukkaan;
aurinkokin vielä sopivan matalalla taivaanpiirillä
jottei olisi liian ankara keskipäivän valo.

Mutta täällä sitä vaan ähkitään lumen kanssa -
arktisessa hysteriassa;
penkat peittävät auringon satunnaiset pilkahdukset,
ne mitä se ehtii singota pilvenlonkien raosta
meikäläisen lingotessa lunta kaarella
saarekkeiksi ja kinoksiksi nietokseen.

Kailasta runnoen;
olen kolatun pihamaan vanki,
sen reunoilla odottaa vapaus -
rikkumaton umpihanki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PAiSTi

PAiSTi

Sellainenkin ihme on nähty,
Louhen puolella taivaanpiiriä valtoimenaan sineä,
sitä oikeaa kevättaivaan väristä,
sitä odotuksiin lupauksia antavaa.

Vaan ei kauaa kestänyt,
laimeni - liudentui ympäröivään tasaharmaaseen
ja alkoi hiljallensa vuotaa lumen kipeneksiä,
ei mitään keijuin lailla tanssivia hiutaleita,
etupäässä tuulen viistosti lennättämää siukaletta.

Rinnassa jo kumpailee - joko tästä wanhalle surma;
ainakin kantavammaksi on tiivistynyt hanki suvetta,
liekö oman painonsa painamana?

Kestää jo ketunkin tehdä helminauhaa
ja ellei nyt aivan horo humeettini ole,
niin jäljistä päätellen vaikuttaa,
että myös kauriin elämä helpottuu.

Jälkimaailma kertoo riekkojen vihdoin palanneen,
jälkitarhat ulottuvat ihan kylän pintaan -
piiperrystä on viteliköt päntiönään.

Melkein jo maistuu metsopaisti suussa;
sellaisella vimmalla oli ukko kyntänyt lasku-uran
vaaran kupeen paksuun lumeen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOTAKOHVET

KOTAKOHVET

Joskus sitä vaan sisuuntuu jostain pienestä,
tarraa kiinni ensimmäiseen ottimeen
mikä nyt sattuu lähitienoolla olemaan,

Kuormaköysi,
astalo,
jonkun kraiveli.

Tässä tapauksessa lumilapion kahva oli tyrkyllä,
törrötti syrjäytyneen oloisena kinoksesta;
ensi hätään.

Sanasta miestä - lapiota varresta -,
siinä samassa pätkähti päähän;
ettei kotakohveja ole nautittu hyvään aikaan,
ei koko talvena.

Ulkoleikin aika on kulunut lumen kanssa hupaillessa,
kotariepu on saanut ottaa harteilleen kannettavaksi
koko talven lumet - osan lingonkin ryöpystä.

Oli siis kohtuullista päästää se ansaittuun asemaan,
toimimaan herkkien talvisten hetkien tyyssijana,
runon ja haihatusten kohtuna.

Muutaman tunnin ähkimisellä uudelleensyntyi
sanojen ja luotteiden wanha asettelupaikka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JÄLKiTAUTi

JÄLKiTAUTi

Nuoruuden huimuus - kumma tauti -,
siihen voi sairastua vielä jälkikäteen,
vai onko se vaan pelkkä jälkitauti jos lempo uusiutuu.

Mokomaa on ollut havaittavissa aina silloin tällöin,
milloin minkäkin puuhastelun tuoksinassa,
vaikkakin vähemmissä määrin näin wanhettuessa;
mutta silti.

Yltiöpäisen ankara hurjapäisyys,
tuo mieltä kiihottava väkevä wimma,
saattaa yhäkin iskeä aivan varoittamatta.
Kaivautua esiin - ottaa ohjat hoteisiinsa kaikessa.

Putkahtaa läpi vielä jopa varttuneenkin iän myötä
ja yleensä jo hyvin pitkälle etukäteen
ennakoiduista suunnitelmista.
Länsimainen tiede tuntee useitakin tapauksia.

Esimerkiksi eilen
kun ihan on taivaallisessa rauhassa köröttelemässä
pappavauhtia ummenkulkijalla viattomassa ummessa.

Eikös vaan Rienaaja saa äkin henkisen yliotteen;
peukalo koukistaa kaasuliipasimen pohjaan,
raatoriepu nousee poromieskyyryyn helmoille
ja riähkähulluus saa mahdollisuutensa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

OTETAAN KiRVES

OTETAAN KiRVES

Kultainen viiru kiiluu yhä varhemmin,
ruso hyytyy kuitenkin pilvien harmauteen
ja häilyy vain mielessä.

Herättelee toivoa valoisasta päivästä aikansa
kuni harmaus puolenpäivän jälkeen latistaa,
vaikka muuten hämärään on vielä hyvä tovi aikaa.

Kuin kiusallaan lämpötila kutvailee
juuri ja juuri pakkasen puolella;
ei lempo vahingossakaan ala nuoskaamaan.

Kenties auringon voimalla - hyvässä lykyssä -,
jo saisi hangen pinnan soseutumaan;
yöllä sitten hyytymään kantavaksi kanneksi.

Vaan kun minkäs osaat,
pakkasta tasaiseen yön päivän kera,
se siitä miksikään hyydy.

Näillä mennään;
jos mieli apeutuu,
otetaan kirves - kaveriksi honkainen pölkky -,
pieksetään tuhannen pillun päreiksi
ja lykätään tuli kiehisiin.

Kyllä se tilapäisesti yhden auringon korvaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ASiANTUNTiJA

ASiANTUNTiJA

Lienee syytä rimpauttaa tai kirjoittaa
ilmastoinninmuutospuutostaudin asiantuntijalle;
jotain häslää vissiin diagrammeissa sillä perällä.

Matikan kutu on jäänyt kai heillä päälle,
ei nääs tupruta enää arktisella vimmalla,
ei edes sitä asiaan kuuluvaa purkuakaan.

Vain sen hyvän alun verran männä viikon alussa -
maistiaisiksi -,
wanhojen aikojen kunniaksi.

Silti leutona pysyttelevä sää tekee epävarmaksi -
pirullisen sellaiseksi että sitä koko ajan epäilee
kohta alkavan kuitenkin purkuamaan.

Kauniiksi lumiveistetty ranttee saa
pian ylimääräisen kuorrutuksen,
pyöristää kulmat;
häivyttää syvyysvaikutelman ties minne Hiitolaan.

Ei sellaista odotusta jaksa kauaa pitempään,
käy hermon päälle,
alkaa hattu kirimään.

Asiantuntijalla ei vastata,
varmaan lumitöissä omalla rantteellaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

FiLÉ

FiLÉ

Uksi narahtaa - ahtaat kamanat,
savu hyökkää tulijan haistimiin
ennen kuin ehättää tervehtimisestä mitään mainita.

Kyynel herahtaa silmäkulmasta poskelle,
vaisto laittaa kyyristymään,
kokemus pidättämään hengitystä
kuni saa omat osasensa penkille järjestettyä.

Ulkona on leutoa,
tuli taikoo hopulla rienaavan sisäilmapiirin
tähän herkkusuiden taikakööriin.

Poronfilettä tulilla ilman kommervenkkejä,
rahvaanomaisesti - kokitta ja tarjoilijatta,
ei hälisevää restauranki-ympäristöä;
vain silkastaan omin nokkinensa;
tämä on riitti.
Eksotiikkaa ja kulinaariaariaa ihan nokko.

Paistuvan fileen tuoksu hivelee sielua,
sylki kostuttaa nielua - odotuksen tunnelmaa -,
harrasta joutavanpäiväistä jatinaa himon yltyessä

Ja vihdoin sitten kyltyminen,
yksinkertaisuus on suorastaan rietasta -,
sörsseleitä ja tököttejä ei ymmärrä edes kaivata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TAiKA-AiKAA

TAiKA-AiKAA

Hopeaa varisee kuin runoissa kuunaan,
timanttipyryjä tämän tästä valon puolella,
puuskia tasaisen satunnaisesti;
puistavat latvuksia,
tyhjentävät ritvastoja lumikuormasta.

Valkoinen hysteria muuttuu verkkaan,
yhä perusteellisemmin mustavalkoiseen suuntaan;
jo päivän aikana äkkää muutoksen.

Lumen muotoilema maiseman pyöreys ehtyy tuuleen,
sitä korjaa tykyn painamien kaarien ojennukset
kun hoikat rungot vääntyvät jälleen pystyyn;
takaisin mieliasentoonsa.

Kaikkialla,
minne vaan näkimillä ulottuu,
näkyy tummia metsävöitä.

Ulapoiden takana saarien äärinä,
aavojen reunalla outametsinä,
jänkien toisella puolella - selkosissa -,
aina silmän siintämättömiin.

Ilmassa on lupausta vääjäämättömästä,
lounatuulesta aistii kevään hengen - elämän -,
vaikka wanhan surma on vielä kotvasen tulematta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PÖLÄSTYSTÄ

PÖLÄSTYSTÄ

Oikein makea,
sellainen täyteläinen kinoksen motlake -,
että kola oikein ritisee onnesta
saadessaan sellaisen syliinsä toisaalle siirrettäväksi.

Sielu hykertelee,
taiteellinen vaikutelma täydet kymmenen
hyvin suunnitellun,
sittemmin harkituin viilloin avulla lohkaisusta.

Siinä se nököttää lavetilla - lohkare -,
parasta mahdollista A-ryhmää ilmon aikojaan,
ilma kuin morsian ja sitten soi puhelin -
karistaa upeaksi suunnitellut kaarevat muodot;
ne jäykistyvät monitahoiseksi kerrossuunnikkaaksi.

Naapuri Luxemburgin ihmemaasta kertoo luurissa
olevansa sori,
jotakuinkin parin kymmenen kilometrin päässä sori
erämaajärvessä sohjoon juuttuneena sori,
niin syvällä sori,
että hinausapu olisi nyt aivan ehdoton sori.
Ei saa kuvata pliis!

Eikä siinä sitten mitään varasuunnitelmia,
loikka ummenkulkijan selkään
ja pölästämään hevimiestä vesikelkkoineen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PORONKUSEMA

PORONKUSEMA

Kauriin herkät jäljet uran yli vasta sataneessa;
siitä se on mennä sipsutellut hämärän syliin,
varjojen suomaan huomaan,
tuo siimesten lapsonen.

Juuri hipaisua ennen;
kun sarastus kultaa latvoja,
maalaa taiteellisen vaikutelman
ja ihmisen lapsi haaveilee kohtaamisesta.

Mielen kuvat karkaavat vuosien taakse,
poimivat varastoista sadunomaisen hetken
ja yhdistävät sen tähän tilanteeseen.

Siro hahmo piirtyy vastavaloon kuin uni;
kultaisen auran ympäröimänä,
autereet tanssien hyväilemässä kokonaisuutta.
Aihkien lomassa kujeilee mystinen taika.

Tilanne laukeaa naksuviin kopariin,
vastaan jolkkaa joutilaan oloinen urakka;
pysähtyy toljottomaan lieriniekkaa unelmoijaa.

Pärskii kovin tovin,
vilkuilee puoleen tai toiseen,
heittäytyy jalat haralleen
ja tekee poronkuseman.

Oh-show-tah hoi-ne-ne