PESÄ
Pilven varjoja kaltion kuvastimessa;
on niin suuri hetki pysähtyä huoahtamaan
päälle kaatuvan kesän tyyssijaan.
Rikkumaton hiljaisuus;
jonkun kahlaajan pesä,
korsista haalittu olematon keko,
myhkyrä rannan viime suven korsikossa.
Neljä hailakan sinertävää pallukaista,
somasti höyhenhaivenien painona;
teos paljastuu tuokioksi
kun emo kavahtaa näyttelemään siipi repsottaen
haavoittunutta enkeliä.
Katsetta kääntämällä rauhoittuu,
palaa omiensa päälle
ja sulautuu ympäristöön.
Satunnainen sadepisaroiden kihinä,
laulu toisiaan kohti laajenevista renkaista
jatkaa siitä mihin ajatus katkeaa.
Veden kalvoa rypistävä tuuli puuskahtaa,
varistaa töyräällä rehottavan odelman timanteista;
vehreys sattuu näkimiin entistä ehompana.
Tuoksuu suvelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi