KORVENNUS

KORVENNUS

Merikotko - ikää lienee nuutuneesta puvusta
ja ränsistyneestä yleisilmeestä päätellen riittävästi;
istuu hyisen meren ranta-ahteella - vakikivellään.
Kiroilee ja manaa ääneen.

Sitten tuijottaa aavalla ulapalle vaiti;
antaa pohjoisen ahavan pöllyyttää,
tunkea päälisulkien alle niin estotta,
että linnunlihalle karauttelee koko raatoa.

Kiljuu uudemmasti - vertahyytävän ankarasti,
rakkauden polte se kai korventaa yhä sydäntä.
Herra isä - oikeinko se ihan silminnähden,
tahi korvinkuulin sadattelee;
huorittelee kaikkia maailman akkoja.

Kyllä - rakkaudesta koko kevään räytynyt sankari;
sitten tyhjään pasteeraukseen tyyten kyllästynyt
kun toinen - nuorempi yltiöpää ja ketku,
vokotteli lupauksillaan orastavan heilasuhteen.

"Nyt lokin pirutkin käy päälle kuin yleinensyyttäjä,
tiirat paskoo silmille
ja kaarneen kutaleet ahistavat nurkaan;
nappaavat viimeisetkin muruset einespöydästä.

Tulis saatana Hilippa ja veis!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!