RUNOMETSÄ

RUNOMETSÄ

Kulje aihkimetsän läpi hämärän korvissa,
sulje näkimesi sirhalleen
himmentääksesi kuun lakkapäiden läpi suomaa,
ennestäänkin vähäisen kelmeää valoa.

Siimekset muuttuvat oitis arvoituksellisiksi,
suuria illuusioita huojuu tuota pikaa esiin;
äimän käki lehahtaa oksalle.
Yksinkertaiset oksankäkkärät luppoineen muuttuvat
monimutkaisiksi menninkäisten kouriksi,
haltijoiden huojuviksi raajoiksi - tonttujen parroiksi;
satunnaiset - tuulilta säästyneet seitit
keijujen leijuviksi viitoiksi.

Vähäinenkin kumma ääni saa höristämään,
pörhistämään niskavillat karhalleen,
kusiaiset vilistämään selkärankaa pitkin.

Mikä tunne,
kuulo paranee tuplaten,
kuulee kuinka syksy jättää hyvästejä puille;
aistii niiden pitkästä ikävästä huokailun jo ennakkoon.

Runot valuvat kilpikaarnojen urissa taivaanpiiriltä;
hyvä astia - Höyhensaaren rantojen untuvista punottu,
on hetkessä täpötäynnä toinen toistaan
herkullisempia makusteltavia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!