ODOTA (runo № 1800)

ODOTA runo № 1800

Pieniä herkkiä orastavan talven yksityiskohtia;
oksankarahkassa pörhistelevällä lupolla
huurteinen timanttikruunu yllään.

Niitä on kaikkialla minne katse osuu;
on vain viitsittävä katsoa,
pidättäydyttävä pieneksi toviksi - vähäiseksi tuokioksi,
ihmisen muulta luontaiselta hosumiselta.

Tuulen varassa vastavaloon keinahteva
täyteläinen talventörröttäjä huurrekuormassaan;
ensin liki harhakuvan kaltaisena mystisenä epätotena,
sitten muutaman askeleen harppomisella myötävaloon,
kultaisena - sineä vasten,
niin järkähtämättömän väkevänä totena,
että sieluun sattuu.

Se pysäyttää ajan rattaan,
sallii kuulla ympäröivän hiljaisuuden,
äkätä äänettömyyden ankaran sanoman.

Metsä ei vastaakaan niin kuin sille huudetaan,
vähäisinkin kaiku on poissa,
haihattelee jossakin jäätyneiden lompoloiden kansilla,
eikä takaisin ole asiaa ennen kuin
koillinen varistaa untuvapeitteen oksistosta,
tekee tilaa pakkasen paukkua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!