AiKA

AiKA

Aika tuntuu pitkältä - tenää,
ihminen yksinkertaisuudessaan penää mokomaa,
tonkii harmissaan ankarasti nenää - kuvatus,
vaikka se on vain täsmäämätön tuokio janalla
jolle kukaan ei voi itse määrätä alkua ei loppua;
aika vain on.

Se on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta heti.
Elämä on aika itse.
Tunturin päältä etelään katsoen se on aurinko;
tulee aamulla, menee iltaan - piileksii yön Hesperiassa,
tuo esi-isäin terveiset taas huomenna.

Terveiset vain - osan aikaa, murusen,
sillä ennen ensimmäistä havaintoakin on ollut valo.
Vielä kauan havainnon tekijän jälkeenkin on valo,
vaikka se sentään on vain ennustus - arvailua.

Tunturista johonkin katsoen menneisyys - historia,
on edessä, etupuolella;
sen näkee halutessaan jos jonkin sortin vempeleillä,
oman valikoivan muistinsa lisäksi.

Tulevaisuus sen sijaan on takana, vastakohta kun on,
sitä ei näe, ei parhaimmatkaan - tarkkanäköisimmät,
vaikka kuin sihtaisivat.
Joutuvat odottamaan anhittomammatkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!