YÖN SYNTY

YÖN SYNTY

Hyväsukuinen lumipukuinen puu
tervehtii tuttuun tapaan muuatta
omissa ajatuksissaan ohikulkevaa haihattelijaa
jota salskea koiru kiskoo narusta perässään.

Ei siitä mitään sen kummenpaa tuu,
lumiviitta harteillaan - huntu yllään,
käy miehestä tai ukosta siinä kuin mies tahi ukko;
korkeintaan saa tilastollisen vilkaisun silmäkulmasta,
siinä kaikki.

Nyt erottuvat vain kaiken karistaneet poikkeukset;
päinvastoin kuin kesäiseen aikaan,
jolloin lumipukuinen erottuisi oivallisesti vihreästä.

Päivä päivältä jotos erottuu selkeämmin,
sitä käyttävät porot kulkiessaan
ja harhaileva sielukin osaa oijustaa sen myötä
takaisin tomumajaansa sikäli mikäli,
jos on sattunut tilapäisesti erkaantumaan
liian väkevien tunteiden purkauksessa;
puheena olevan johottaessa aavan selkosen äärellä.

Yön syntyä se siellä käy vahtaamassa,
enää muutama päivä ja kaatuu päälle;
varjot katoavat, sielut erkanevat,
lehahtavat omaan siniseen hämäräänsä valloilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!