HUNTU

HUNTU

Hahtuvat leijailevat maahan saakka,
taivas tyhjentyy untuvista;
musta aukko jää ammottamaan avaruuteen.

Katse kaihtaa tuijottamista iäisyyteen,
harhailee mieluummin epämääräisen satunnaisesti
sinne tänne keijutanssia leijuvien hiutaleiden myötä;
leuka kouriin nojaten,
luisevien käsivarsien tukiessa polviin.

Ja kaikki tämä yht'aikaa porstuan rappusilta;
viikattu porontalja pyrstön alla,
virahtaneet housunkannattimet riettaasti kahtapuolta,
nikitan reuhake vinksallaan takaraivolla,
kauhtunut ruutupaita kruunaamassa sarkahousuja.

Puukko pystyssä portaassa,
järeitä leivän viipaleita silottuna runsaalla voilla,
savustettua sianpoikasta mehevä könttä,
täysikuusta leikattuja vahvoja viipaleita.

Kaikki valmiina torjumaan ankaraa huomenen nälkää;
oitis kun kuksallinen
tahi pari on saatu kipatuksi käkättimeen.

Sade näyttää ehtyvän - selkenee,
mantu on kuohkean valkoisen hunnun peittämä runo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!