JYLEÄÄ ÄÄNTÄ Ei HETi KUULE

JYLEÄÄ ÄÄNTÄ Ei HETi KUULE
 

Sade enteilee hempeiden poutapäivien
lorahtamista noroina pitkin äyräitä kymiin.
Vesipisaroiden nypläämä pitsi veden kuvastimella
kiehuu ja kihelmöi tihkussa.

Vihuri kiitää ja rypistää toistuvina jaksoina kalvoa,
mutta verkkaiseksi typistynyt juoksu silottaa pinnan
pitsiluomukselle heti kun puhurin voima ehtyy.

Korret kostuvat,
taipuvat pisaroiden painosta kaariksi ilman värejä.

Itkevät kuin ihminen jonka silmäkulmat kyynelöivät,
valuvat kasvojen kanjoneissa tai silkoisia poskipäitä
joskus luonnonnäytelmän edessä.
Yksin, onnellisena, kenenkään näkemättä, kuulematta.

Värien aika on vasta
kun harmaanpuhuvat pilvenreunat soljuvat selkoseen
ja aurinko piirtää kehän - joskus kaksikin,
sadesumun tummaa taustaa vasten;
sitten kun lintujen laulu taas kihoaa
kastuneen mannun, vehreiden viitojen, outametsien ylle.

Joki huokaa, murisee, jyleää ääntä ei heti kuule,
mutta kiihtyvän juoksun voi havaita virtaan
lennähtäneen untuvan yksinäisestä harhailusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!