AAMUN VARHAiNEN VALO

AAMUN VARHAiNEN VALO

Kosteuden huurruttamat akkunaruudut. Muut uinuvat vielä omien Höyhensaariensa  lahdukoissa ja niemissään. Edessäni karkealla lankkupöydällä höyryää kuksallinen wahvaa kahvia - Café Brutal, jonka sain lähes kolisematta, kilisemättä aikaan. Kaasuliesi on vaivihkainen,  lähes äänetön ja muuta tulta ei kesäkuun lopun autiotupa kaipaa. Herätän kaminan sitten kun muut alkavat elehtiä jotta kosteus haihtuu. Nythän se on somasti ruuduilla koska ulkona on yhä yön vilpoisa kosketus - hipaisu lasin pinnalla.

Katselen käsi poskella hartaana ulos hiljaiseen, pysähtyneeseen autiuteen. Hyppynen ei jostakin syystä pysy sille varatussa tilassaan vaan ikään kuin varkain kamuaa piirtelemään kuvioita huuruiseen ruutuun. Väistämättä ajatus karkaa paitaressun ja polvihousuisen lapsuusajan ihmetykseen. 

Yksi kaareva viiva ylhäältä alaviistoon ja heti on sen alapäässä kyllin kosteutta pisaraksi joka haalii ympäriltään lisää pikkiriikkisiä vesihitusia kaverikseen. Suorastaan käsittämätön mysteeri joka piti kipittää kertomaan äidille ja veljille.

Tuolloin ei ollut älliä siitä että se on pintajännitteen ansiota.
 

No - ahneella on paskanen loppu. Pian se vierähtää, pisara - pikemmin kai valahtaa. Jatkaa sormella viistoon aloittamaani viirua suoraan alaspäin, törmäten lopulta kittilistaan ja pärskäyttäen minipisarat puitteelle.

Seuraan sen toimenpidettä niin keskittyneesti että säpsähdän sen kuvittelemaani tömähdystä joka herättäisi nukkuvat.

Sitä en tahdo, sillä auvoisa hetki on vielä kesken. Kaje on vasta siirtymässä vaaran taitse sellaisiin asemiin että se ehken saattaa voittaa harmauden joka vallitsee nyt yllä siilautuvan valon takia.
 

Tämä on melankolian tasapainoinen hetki. Hyvä hetki sielun janoamaa harmoniaa, sävyt erottuvat mutta mikään väri ei saa liikaa valtaa, kontrasti on lähes olematon, mutta ajatuksen voimalla saan liukuvärjätystä maisemasta tolkun ja vähitellen viirusta tihrustamani näkymä muuttuu yksityiskohdin eroteltavaksi kokonaisuudeksi.
 

Avitan hieman, otan sormilla silmien välin ja siirrän sen akkunaan. Nyt näkyy jo paremmin. Koko maailma muuttuu kun stereonäkö pääsee temmeltämään. Täsmää. Kaikki on täsmällisessä järjestyksessä. 

Aaveet ja haaveet, kummitukset, peikot ja aarnivalkeat ovat tiessään.  Maiseman täyttävät tievat, mellat, puljut, sorot ja auhtot, läheinen luokkakin, sekä lähimmän tunturin kallaasta ponnistava vadda.

Auhton päällä leijuu hailakka terhen kuin linnikkona ikään, morsion yltä siihen karanneena - tuulen sivuun heittämänä. 

Ensimmäiset värähdykset lehdissä, kastepisarain hopeiset heijastukset, paljastavat orastavan tuulen virin. Sen mukana lipuu jängältä omia aikojaan sumuvaippa joka vähitellen kietoo koko exteriöörin. 

Hassulta vaikuttavat nuo luonnon tekoset, kuin yhtä tyhjän kanssa. Toisesta päästä huomenen ensimmäiset säteet jo hajottavat riekaleiksi vasta levittyvää huntua. Nauran sisäistä naurua. Hykerryttää oikeastaan. Näkemäni proosa muuttuu runoksi, mielikuvituksen muotoilemaksi soneetiksi joka pujahtaa räppänästä selkoseen ja karkaa tuulen mukana maailman ääriin.
 

Elämä on tätä, näkemisen ja tuntemisen iloa. Pitää vain katsoa humeetillaan sama minkä silmillään. Silloin näkee kaiken luonnollisena tapahtumaketjuna.

No nyt kuuluu jo makuusäkin kahinaa, tuhinaa ja maiskutusta. Selvääkin selvemmin heräämisen ääniä.
Rikon idyllin köhäisemällä ja nousemalla. Siirrän rahin kaminan tykö, avaan sirahtavan luukun, asettelen pilkkeet oikeaan järjestykseen, asetan kiehisen ja herätän liekin. Tuokiossa se ampaisee pilkkeisiin ja kohina torvessa kertoo palatun järjestykseen aamun osalta.
 

Tarkistan varikattilan ja nostan pannun kaasulle ja pistän siihenkin tulen. Elämä on. Voi että se on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 25 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.