NÄKEE

NÄKEE

Eräs mielipaikoistani;
syrjäinen kalliopahtaan nokka,
keskellä kylää,
mutta korkealla - korppien kamaralla.
Näkee seudun yli.

Tuulinen, tuiskuinen, kamala,
kuitenkin kallion koloon naamioituneena,
purston alla pala vaaleanpunaista solumuovia,
oikeinkin hyvä eetostaa ja haihatella,
tahi ulkoiluttaa sielua jyleässä kauneudessa.

Siinä pystyy harkiten asennoituneena
hoitamaan tärkeimmät mieleen juolahtavat asiat,
sikäli mikäli on läpipuhalluksen estävät kamppeet,
ettei tarvitse koko aikaa kyhjöttää niistä erillään;
niiden keskellä - ihokosketuksia vältellen.

Intuitioilla höystettyjä hulppeita näkymiä,
niitä vasten oman itsensä pienuus korostuu,
sitä ikään kuin saa asetettua oman egonsa ruotuun
ja maallisen majansa sijoitettua omalle paikalleen.

Kummallisesti se paikka rauhoittaa mieltä,
antaa mielikuvitukselle yhä vaan -
enenevässä määrin,
väkevämmät siipispankot joilla ankarasti haihatella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

YKSi ELÄMÄ

YKSi ELÄMÄ

Tuuli on saletissa - ulkoilu tapahtuu kontaten,
puuskissa ryömimällä - päiväasu ryöttääntyen -,
mikä ei ole itseään poissulkevaa,
koska se on tavanomaista.

Leuan alusen nappi napitettuna - nöörillä vakuutettuna,
joka väännetty rusetille.
Pitkälle jääneet pätkät pätkivät poskipäille.
Viikinkisaurus ottaa asian rauhallisesti.

Näkimien kulmat vuotavat,
ahavaiset kanjonit juoksuttavat tippoja
jotka tuuli pirskottelee kaula-aukkoon.

Niskasta valuu vana selkäpiin myötä,
eteneminen on rankkaa työtä,
märkä lähenee tuppivyötä.

Veri kohisee suonissa
jalat kiiruhtavat oikein hoppusaan maitohapoille
ja jäävät sinne.

Verta, hikeä, kyyneleitä;
merkitseekö tuo asia oikeastaan mitään
kun ihmisellä on elettävänään vain tämä yksi elämä,
onko sattumuksilla lopulta isompaa merkitystä
kuin vain - tahi jotakin -, mukamas painoarvoa?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TAKAPERiN

TAKAPERiN

Puhallus on laantunut sysiyön aikana,
eläminen on hetkeä suurempia toveja huomenessa,
laskuveden litisevillä silotuksilla,
siintyvässä pittoreskissä hämärässä.

Ja se on kokonaan -
ilman omavastuuosuutta -,
Arktisen hysterian suloisessa täyshoidossa.

Niin suuria ajatuksia,
aivan sietämättömän käsittämättömiä;
riettaita eetoksen lentoja hennoista -
alunperin olemattomista -,
mitättömiä vähäisemmistä järjenhitusista tyyten.

Joista ei atomia suurempaa ideaa koskaan
ja nyt niin sfäärejä myöten,
ettei niitä sovi sisätiloissa edes alulle panemaan;
puhumattakaan,
että niitä valmentaisi ja harjoittaisi.

Takavuori katsoo rantteella houkuttelevasti,
koukuttaa laveasti,
siellä olisi suuntia katsella kaikkiin,
juosta vain jonkun äärelle,
jos kerran vakavaa
ja katsoa sieltä käsin miltä näyttää takaperin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

OiKEA

OiKEA

Etutalven epämääräistä aikaa,
ties missä se varsinainen hötkyilee vielä;
antanutko periksi pöljäpuheille - vaiko syömmistynyt
ja mököttää vittuillessaan jossain mörön persiessä,
eikä ilmesty kiusallakaan.

Päästää pödynpuhujat asettumaan saarnastuoleihinsa,
sijautumaan uskoonsa niin sisäänlämpiäväksi että
kun se sitten vihdoin ilmestyy
noiden hyväuskoisten höyrypäiden tiimoille
jostain hirveyden ytimestä;
saa paskat valahtamaan kintuille.

Sellaisella perkeleellisellä haipakalla tulee oikea talvi,
nitistää höpöpuheet kuin torakat pakkasillaan,
hyytävillä henkäyksillään
ja ruoskivilla tuulillaan.

Eikä ensimmäiseen luota,
tulee uudelleen ja uudelleen,
tunkee ryöttäuskovien saastuneisiin pimeydenytimiin,
kostaa noille humpuukia lasketteleville saatanoille
aina neljänteen sukupolveen saakka,
niin että roikaa.

Sellainen on housut kintussa yllättävä talvi;
wanhat hipit säästää, päästää vähällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

RÖYKKiÖiTÄ

RÖYKKiÖiTÄ

Viikko sielutonta takana,
aivan eksoottinen ilmiö yhä,
vuosienkin jälkeen.

Syvenevä sinisyys jaksaa kiehtoa,
ajatukset yhdentyvät sinen hetkeen,
häilyvät hämäröiden reunoilla keikkuen,
putkahtavat keskipäivän vaaleaan aukkoon
ilmaisemaan olemassaolonsa.

Kiihottavaa olla aivan liki - äärellään,
tykö siinä tolassa;
sinisessä hiiviskelleitä sanoja röykkiöittäin,
muistamattomissa olleita,
joskus kuultuja suussa maistuvia,
luultuja ettei sellaisia ole olemassakaan,
olemaisinkaan.

Ja millaista paksua,
upealle maistuvaa pajunköyttä niistä saakaan -
silkalla miettimisellä -
kun ne punoo toisiinsa niin somasti lomittain,
että maistuu vaikkei maistuisikaan.

Sinisten eetosten taika syvenee,
saavuttaa puolivälissä nirvanansa - taipuu aikaan,
haipuu valon paluussa pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOTOiSTA

KOTOiSTA

Pidäkkeettä on ihailtava tuota tohinaa,
kuuden seitsemän boforin pikajuna on kohissut,
pari päivää sivuuttanut tätä asemaa;
viimeisen vaunun vilkkuja ei vielä näköpiirissä.

Räystäät ulajavat,
nurkat valittavat painetta yhä,
vaikka takana reilut seitsemänkymmentä vuotta
yhtä ja samaa Arktista hysteriaa tällä perällä.

Sitä ennen jo muudan sata vuotta aihkina -
ennen  kuolemistaan -, Arkangelissa.

Porstuan tähystyspaikalla tuuli vie sanat,
sataman valot väikkyvät,
vantit ujeltavat
ja nostimet hakkaavat mastoihin.

Omaa eetostaankaan ei kuule,
lie kaapattu kielen päältä tuulen selkään;
napattu entämään Louhelle yöjalkaan.

Kotoista,
mihin sitä ihmispolo joutuisikaan mykkyydessä;
vajoaisi äänettömyyden äärettömään mysteeriin,
syöveriin joka sulauttaa suurimmankin äänen,
suipistaa sen kulumattomaksi kuiskaukseksi,
olemattomaksi ei mihinkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TURMELLUS

TURMELLUS

Totuttelua tuntumaan;
joka kerta - vaikka tämä on nähty ja eletty,
umpuilma on lähes vakio.

Tulenkarvaiset taivaanpiirit poissa,
ovat tauolla sielujen tuolla puolen.
Aavan yllä roikkuva savuinen horisontti on raja.

Maanpiirin yli näkee vain
ottamalla kulkuvälineen haltuunsa
ja karauttamalla hyvän matkaa paikan päälle.

Siniseen varjottomuuteen kyllä sopeutuu,
muuttuu itsekin sinerväksi,
sielun haihduttua kaamosatimaan Tuonpuoleen.

Riettaita sinisiä ajatuksia tulvii humeetin täydeltä
kun moraalin rippeitä varjellut paimen
rilluttelee jossain Huitsin Nevadassa.

Ei mitään rajoja,
turmellus saa ryöttäsynnit tanssimaan rivitanssia.
Jokaisella käännöksellä kirotaan karkeasti.

Arktinen hysteria näin -
edesvastuutonta ilmiöiden suomimista;
vasta sielun palatessa asetutaan luontouomiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TAPAUS

TAPAUS

Pitkät varjot ilmestyvät salamyhkää,
venyvät viruvat harmaan suomassa huomassa;
niihen reagoi ehken vasta pari kolme viikkoa ennen
auringon hiipumista talviuneen.

Johtuneeko se kaikkiseltaan maan napakulmista,
eli tieteen kuvitellusta akselin kaltevuudesta -
asiassa lienee perää, mutta hopulla ne sitten tulevat.

Kuitenkin vasta tuolloin ryöpsähtävät silmille,
viimeisintään kaamosta edeltävän viikon tienoilla,
jos nyt sattuu silloin "ilimoja piisoomaan"
ja on itseään ulkoiluttamassa valoisan aikana.

Äkin kun äkkää;
nippa nappa horisontin päältä tulevassa valossa
onkin sadan metrin pituinen ihmisotus.

Sitten kun sen havaitsee
vaikuttaa ihminen olevansa varjonsa kera ja mukaan
elämäänsä suurempi tapaus -
sellainen kutituttaa sopivasti sielua, oikein sopivasti.

Saattaapa siinä turmiossa kiherryskin karata;
aivan hohotukseksi vallan
kun ketään ei ole lähimainkaan ällistelemässä.
Koirusta ei niin väliä - se ei pukahda.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

YHTEiSTYÖ

YHTEiSTYÖ

Tahtomattaankin sitä joutuu kehumaan,
ei ole oikein puolueetonta tapaa -
ei ainakaan helpolla keksittävissä -,
näissä sanallisissa maalauksissa;
se virallinen ammattitaito kun puuttuu tyyten,
niin on vain värittämistä kansakoulupohjalla.

No siitä viis,
olennaista lienee miten olinseutunsa näkee ja kokee;
sen kummemmin suuruudenhulluuksia elätellen.
Joka tapauksessa ainutkertainen on ainutkertainen
vaikka voissa paistaisi.
Uniikki.

Sitä voi sanoa,
tai noin voi kuvata niitä sieluun syvälle piirtyviä,
suorastaan raapivia ilmiöitä,
joita saa aikaan kaamoksen alun luoteen, sannikon
ja matalalta kiiluvan punertuvan kajon yhteistyö.

Koko tapahtuma,
se ainoalaatuinen hetki on senkertainen,
toista samanlaista ei tule koskaan.

Vuoksi muotoilee rantaa jok'ikinen kerta uudelleen,
luode esittelee sen - variaatioita on loputtomiin;
miljardi hiekan jyvää asettuu miten tahansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HENKÄYKSiÄ

HENKÄYKSiÄ

Yritys kurkottaa toiseen rantaan tyssää siihen
ettei toista rantaa näy;
on savun leikkiä horisontissa - keijutanssia -,
keekoilee tzaikovskia ilman pähkinöitä;
jotain piruettia autereen kera,
arktista vispilänkauppaa.

Syntyneeköhän sitten myrskynpoikanen -
meinaan tuon riettailun tuloksena;
nooh - lunta tuntureilta vain olisin siivonnut,
on jotenkin somemman näköistä
kun sattuvat näkimiin mustavalkeina läikkäisinä.

Eikä niitä oikein erotakaan valkoisina huppuina
haileaa taivasta vasten,
vaikka ankaramminkin sihtaisi.

Tällä rannalla lumesta ei niin nuusa,
eikä sitä olekaan lähimailla näköpiirissä,
se mikä oli, oli;
suli pois lehmänhenkäyksissä.

Vei vähäpädön kirsinkin mennessään,
pistolapio humpsahtaa terän mitan
jotakuinkin yhtään neuvottelematta.

Tuon menneen jäljille tulee tuli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JUNA

JUNA 

 Tauotonta kakofoniaa lepopäivän aatoksi,
sitä huumaavaa herkkua on taas lupeissa;
sikäli mikäli ja niin edelleen.

Tämän tavarajunan ohitus kestää hämystä hämyyn -
kuulemma - eikä siitä mitään ongelmaa tule;
kuulimet vaan lepuutusasentoon -
siihen saakka kuni vouhotus saapuu asemalle.

Näin elämää sektoriloiston katveessa -
riistosta ja sorrosta vapaana -,
mutta vastavuoroisesti kyllä sitten joutuu
joka aamu aamiaisella ihailemaan upeana aukeavaa
uhkeaa ilmiötä meren ulapalla.

Valo on enimmiltä osin poissa,
horisontin takana kuumottamassa;
tosin satunnaisesti - pilvilammaskatraan väistyessä -,
saattaa olla niin kirkasta että näkee eetoksensa,
jotka seilaavat siellä merisumun hunnun yllä.

Ei kahta samanalaista näkymää etupihalla;
vuodet eivät ole veljiä,
ei päivät,
eivät edes tunnitkaan.

Sanoja tursuu jokaisesta hetkestä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KORVALÄÄPÄT

KORVALÄÄPÄT 

 Huikaisevaa,
ihanan suloista suttuista merisavuhämyä;
varmaankin aina Matotškin Šarille saakka
tuossa hyisen pinnan yllä tanssimassa.

Sinfonia Arktiselle hysterialle on esileikkivaiheessa;
fanfaarin puhaltaa Pohjan Akka sukunsa kera,
seitsemää kahdeksaa boforia yhtäsoittoa koko yö,
soolo-osuuksista vastaa räystään pielet,
toki lyhkäset ja vähäpätöt - täkäläistä mallia,
mutta vihellyksensä taiten osaavat.

Ei sentään juoksulunta joka välisoittoon tuikkaa,
enempäsä kuulaan puolella häilyy Louhi,
uhkuu sitten vastaavasti hanakammin,
mikäpä se on tyhjää ilmaa myöten pauhata.

Ulajaminen kiihtyy,
katse karkailee nojatuolin lammaswällyn huomasta,
kuljailee porstuan suuntaan,
päätyy hattuhyllyn taikaosastolle:
"Mjaah - missäs net korvalääpät on -
tuulee läpi pään pian sisäpiirissäkin?"
Froua pyytää tuomaan myös kun kerran...

Käyttääköhän Kong Olavikin korvalääppiä -
kruunun kera - talvisaikaan?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiNUNKAUPAT

SiNUNKAUPAT 

 Aurinko menee mailleen tänään
ja jää sinne kotvakseksi toviksi,
seuraavan kerran vilahtaa - jos Louhi suo -
vasta kipenen verran tammikuun puolivälin jälkeen.

Sielut poistuvat yhtäkyytiä jonnekin,
hämäryyden aikaan liikkuu vain ihmisen kuvia
tässä Arktisen hysterian sinisessä tolassa.

Kelmeitä valoja vieraan silmin - epämääräisen,
jonkun satunnaisen siellä täällä harhailijan.

Tullut hakemaan järisyttävintä mielen vaikutusta
pidättyvän valon sanoinkuvaamattomasta ihmeestä;
tekemään sinunkauppoja asianlaidan kera.

Muuhan ei ole mahdollistakaan,
toki haaveilla saa - haihattelu ei ole pois suljettu,
mutta vain kokemisen kautta pääsee
istumaan ymmärryksen niskan päälle
ja monet suhtautumiset muuttuvat täysin.

Näkökyky paranee kerrassaan,
yht'äkkiä näkee hiljaisuuden kauneuden,
yksinkertaisen ankaruuden sielua lempivän hivelyn,
kuulauden kajastuksen heiveröisessä sarastuksessa
rantaan hiipivän merisumun sisältä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NAUTiNTAOiKEUS

NAUTiNTAOiKEUS

Siinä se on - kiikun kaakun,
jos hyvin lykästää ja jaksaa taapertaa vuoristoon,
saattaa vielä puolen päivän kahtapuolta
hienoisen vilauksen wanhaa valoa nähdä
ennen kuni se päätyy Tuutilullaan hyväksi toviksi.

Vain jos harmaata piisaa normaaliseen malliin,
saa tyytyä valokuvia sihtailemaan
ja se on siinä;
hämystä nautintaoikeus alkaa.

Toki ei mitään valittamista,
lumivaippaiset vuoret valaisevat yllin kyllin
ja sitä piisaa.

Mystistä yläpilvistä heijastuvaa,
äkkinäisestä oudohkoa valoa,
joka saa herkästi ilmansuunnat sekaisin;
heittämään kokeneellakin häränpyllyä.

On nimittäin sen verta outo ilmiö,
että wanha kääkkäkin hassahtaa lankaan,
jos äkin pitää suunta ilmoittaa siinä tolassa,
ilman pientä ällin entrausta.

Siinä joutuu pian noloon asemaan lempohinen
kun ojentelee etuhyppystään väärään suuntaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SANOMA

SANOMA

Vuoksi heijaa kuin hidastuksessa,
mainingit tulevat märkään piiloutuneina
ja lompsahtavat sitten itsensä yli viime suoritteessa.

Se on kultakin siinä - sen suuri hetki ja akti;
perässä nousemassa selkään jo seuraava,
saman toistuminen kaavan mukaan.

Äiti meri.
Pian sen tyven pinta on piukeena
kuin vatsa tiineellä härällä;
lukijalla ei ole mitään syytä innostua tuosta,
sillä runoissa voi sattua mitä tahansa,
kenelle tahansa - koska tahansa,
vaikka nyt,
sillä runoilija ei voi valehdella
koska ei kirjoita iänkuun päivänä totta.

Elementeistä koskettavin pursuttaa mieltä,
hyväilee ja hellii humeettia,
saa sielun asettumaan mieleiselleen tolalle;
vastaanottamaan viestiä -
sanomaa merten uloimmista sisimmistä syvistä -,
omasta vapaasta halustaan.

Filo- tai folisofina - aina miten kuten -,
tunteiden kuohunnan mukaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MEiSEMA

MEiSEMA

Jos tarkkaan tiiraa voi nähdä horisontin,
sen verta upettoa saa aikaan merisavu ulapalla,
että eheää viirua ei tällä erää.

Nooh - siellä se kuitenkin,
kuten tähänkin saakka,
tarkisti sen eli ei -
leppoisana köllöttää virassaan -
hötkyilemättä.

Sielua hivelee usein sellainen aana,
että tämä lähes joka aamuinen tuijottelu;
sehän saattaa aiheuttaa oudoissa oudoksuntaa:
"No senkö täytistä se siitä vahtaa?"

Vaan kun on etupihana puoli Ahtolaa,
sen kaikissa mahdollisissa väriolosuhteissa
ja säällisissä puitteissa,
sekä sattumien epäsäännöllisissä säännöllisyyksissä,
niin kyllä hurmaavan kauneuden näkeminen kiinnyttää,
ei lainkaan turhauta,
vaikka niin olettaisi.

Alati vaihtuvan meiseman arvaamaton värisinfonia
on jotain sellaista jota ei vielä jokunen vuosi taapäin
osannut edes arvata -
puhumattakaan että kuvitella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MÄRKiÄ LÄNTTiÄ

MÄRKiÄ LÄNTTiÄ

Jo vain se on niinkin,
utamin silmin nääs kenties vaikuttaa oudolta
kun sää - tuo yltiöarkinen juhla -
vehtaa eeskahtaalle täkäläisten puheissa.
Ja sikäli sitten ihan tosi elämässäkin.

Ei sitä kukaan ole saanut aisoihin,
vaikka nykyajan kot-kotkotuksilla saadaan
jo vedellekin viimeinen käyttöpäivä,
vaikkei ihan pilkulleen tiedetä sen syntymäpäivää;
kyllä ihminen osaa sitten olla viisas halutessaan,
suorastaan rikkiviisas -,
jonkun pilkunnussija-jumalan alamaisena.

Oikein pitää uksia raottaa uskoakseen näkimiään;
ulkomailla äityy paiskimaan wanhojen ämmien
wanhanmallisia kaatioita päntiönään,
kolme neljä läystäkettä neliölle
ja mantu kajastaa valkeuttaan.

Eikä ole loppua näköpiirissä,
taivaanpiiri tuntuu olevan täynnä tätä märkää länttiä;
siinä peittyy oikeinkin hyvin rantakauran
uudelleen orastava odelma - elämän vihreä,
martaantuneeseen korsikkoon.

Jokohan tämä lumi jää vai tuleeko vielä apskeetti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HiMPULA

HiMPULA

Sektoriloisto kuvaa hyvin olemuksensa syvintä;
jos ei vaikka ihan nyt sen ytimessä olisikaan -
ihmisen lapsi -,
siis siinä ajatellussa valojen lähetyspisteessä.

Niin kuitenkin sitä mahdollisimman välittömässä liki,
sisällä tahi ulkona,
että oppii erottamaan olosuhteet kirjaimellisesti,
käsin koskettain;
näkökulmat kun pakkaa muuttumaan sään mukaan;
kuten tuuliviirillä suunta.

Pieni on se yhden ihmisen sielun tila,
himpula luilla tuettu nahkapussi äärettömän rannalla,
vähäpätö - ei toiselta rannalta erotu hiekan jyvästä
hyvässä lykyssäkään.

Siinä mielessä siis sektoriloisto - loistava keksintö -,
ajatellusta keskipisteestä lähtevät kaksi valoviivaa,
ulottuvat loputtomiin avaruuden toiseen päähän,
s-kirjaimen uloimpaan koukeroon saakka.

Siinä vierellä seisoessaan valon jatkumoa tuijatessa
sitä viimein joskus äkkää,
että jok'ikisen täyspäisen on kavahdettava ahdasta;
avoin sektorimalli se olla pitää näkemyksille -
ei hutkimaton putki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NURJA PUOLi

NURJA PUOLi

Ulapan yllä hulppea - upean punerva pilvimatto,
erottomassa taivasta ettei se sekaantuisi veteen,
yhtyisi mereksi;
sekoittamaan kahden elementin suhteita
jonkun satunnaisen rannalta tuijaajan näkimissä.
Eiru Noilijan.

Ja sitten tekemään sen perusteella kokonaisvaltaisia,
hölynpölyyn perustuvia johtopäätöksiä näystä
joiden perustelemisiin kuluu koko loppuikä
ja sen myötä kiinteästi tympeä elämä.

Sitä luulee helposti nähneensä lähes kaiken
kun on nähnyt lähes kaiken - mutta eipä se niin mene,
ei sinne päinkään;
entäs nurja puoli - saako kysyä?

Miten sen laita on - onko nähty ollenkaan -
vaiko vain katsottu näkemäänsä hyväuskoisen hölmön
vaaleanpunaisten elefanttilasien läpi;
humeetin määritellessä mitä silmä näkee - valheen;
osaamatta kysyä: "Kuka hyötyy?".

Runoilijaa rasittaa se kun ei voi kirjoittaa valetta,
kaikki se yltäkylläinen höpö,
se mitä suoltuu ilmi milloin mistäkin,
se on totisinta totta - näpyttelijä elää vielä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KARAiSTUS

KARAiSTUS

Elämäni tuulen siunaamassa maassa;
taivaanrannanmaalarina -
jotakuinkin sektoriloiston suomassa huomassa,
etupäässä takamaastossa ulapalta käsin.
Tykhen kainalossa.

Avaruuden tunne on lyömätön,
häpeämättä voi heittää jo koulupenkillä
päähän istutetun luomakunnankruunun syteen,
riisua hölynpölystä tomuisen kuningashaalarin,
talloa sen lyttyyn
ja sitten lysynä sulloa sen sellaiseen kallionkoloon
jonne aurinko ei koskaan paista.

Tuuli on se joka viiltää, ruoskii ja piiskaa,
hyväilee samalla suloisia höpöjä haihatellen;
hempeilee lempeästi sipipuheita kuulimiin.
Se jos mikä karaisee.

Suu menee väenväkisin riettaasti vehnäselle
kun viissatasen hehkussa kertaa kuulemia;
sisäisesti viluisen sakin narinaa arktisessa vinkassa.

Etenkin hereän hipiän yritystä olla mimosana
kun tuuli huilaa ihon ja kankaan välisissä tunneleissa;
hauskaa pitäen - itseään viihdyttäen,
mutta asianomaista inhaan kiihdyttäen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne