WAHVA HAHMO RAUTiON

WAHVA HAHMO RAUTiON

Suuren joen suun,
suuren veden suuren taivaan alla.

Autiolla rannalla, pajanrauniolla, alla sankan puun,
siinä päällä vankan juuren poutasäällä,
joutavana kökötän.
Yksinäni täällä.

Mökötän. Ei kuulu noutajani, soutajani.
Sitä odotan ja sisälläni manaan.

Pian aatos kääntyy,
vääntyy sielu rauta-aikaan, menneisyyden taikaan.
Sen kosketuksen tunnen hipaisuna poskeen.

Nään suuren valon yli kiertyvän ma rannan,
takaa taivaanrannan vakaana,
mataen, jakaen tienoon vienoon valoon kahteen.
Lahteen toinen ulottuu,
toinen metsän reunaan kymin ahteen.

Ja kuin wahva hahmo raution ois' seisomassa siimeksessä,
kouras' toises' wäkevässä pihti.
Silmäns' kiinni, toises' sihti,
päänsä päällä uhkaavana varressansa musta toska,
koska lyödä meinaa lietsottua, hehkuvaista rautaa.

Päätä puistan, muistan:
Päällä vankan juuren poutasäällä,
joutavana kökötän.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUMMA HiLJAiSUUS

TUMMA HiLJAiSUUS

Hämärän suomassa huomassa,
tievojen varjoissa, huojuvien puiden katveessa,
tiheän oksiston luona synkeä pimento.

Siimeksessä,
hämyn viehkeässä syleilyssä piilemässä osma,
räjähtämään jännittynyt.
Äärimmilleen virittynyt asento.

Puuttuu vain hermoratoja pitkin kiitävä komento.
Kyseessä on elanto.

Edessä juoksulumen kuorruttama kesanto.
Syrjemmällä ränstynyt asunto,
repsottava uksi, pönkänä katkennut suksi.
Puhki astuttu permanto, katossa leivätön korento.

Katsoo - puuduttava hypnoottinen poljento,
kun tanssii juosseiden nietosten yllä lahea olento,
liikkeiltään vento ja hento. Häilyvä hiljainen aave.
Tunturipöllö kuin haave.

Sisällä sielussaan aatoksen ento,
siivissä rytmikäs, kiihkeä... viaton into.
Yhdessä kehossa lento ja onnen tunto,
uhrinsa anteeksi anto ja äänetön kuolema.

Näkyä hätkähtää kätkä ja kääntyy pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

URKiNTAA

URKiNTAA

Mitä pitemmälle tätä vuosituhatta eletään, sitä suurempi osa kansasta pääsee vuorovaikuttamaan sähköisen verkon kautta. Tavalla tai toisella, sisällöstä riippumatta. Olemaan interaktiivinen.
Utopistiselta tuntuu tietenkin sellainen ajatus, jopa absurdilta, että jossakin olisi konehuone missä verkossa tunnistetun inimisen tiedot yhdistetään niin, että alushousun värikään ei jää salaisuudeksi jos sen on tarve jonkun tietää.

Tai jopa niin että tunnistetun inimisen taipumukset, mieltymykset, poliittisuus, aktiivisuus jne. ovat selvitettävissä. Vihjaan siihen että Orwellilainen yhteiskunta, pikemminkin valtio on kehittymässä, halusimmepa tai emme. Tietoa kerätään niin valtavia määriä inimisestä, että sitä ei tavallinen kuolevainen enää käsitä.

Määrät ylittävät keskiverron numeerisen ajattelun ainakin nuoremman sukupolven osalta joilla ontuu jo ruokakaupassa käynti, jos setelirahalla pitää ostaa viikonlopun eineet.

Nyt jotenkin alkaa vaikuttaa siltä että rupusakin nettiaktiivisuus on yllättänyt nomenklatuuran tyystin housut kintuissa, vaikka sillä itsellään on ollut kaiken aikaa nokan edessä nähtävillä mihin aidosti vapaa tiedonkulku johtaa. Metsää vain ei ole nähty puilta.
Ähäkutti! Ähä-ähä!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Nyt kun asiaan on siis vihdoin havahduttu vallankammareissa, ollaan sitten, pienin, lähes olemattomin nytkäyksin kiristämässä vapaan tiedon kulkua. Perusteluna on jälkikäteen helppo käyttää jo aiemmin hyväksyttyjä "demokraattisia" toimintatapoja.

Nämä demokraattiset toimintavat on nähtäväti kopiotu
suoraan €uroopan Unioni:n "Salaisista kansioista"
”Euroopan kansakuntia pitäisi ohjata kohden supervaltaa ilman, että niiden ihmiset ymmärtävät mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon mutta jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon.”
Totesi Jean Omer Marie Gabriel Monnet (eräs €U:n perustajista)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tietoverkkojen kontrollia ollaan siis ajamassa näennäisesti äänestäjien tuella, hyväksynnällä ja valvonnassa.

Siinä vaiheessa kun tavallisten inimisten tiedonkulku, erityisesti sen nopeus todisti, että mitä tahansa sontaa, mitä nomenklatuura suitsitun "vapaan" median kautta suoltaakin, ei enää toimikkaan niin että sillä vaikutetaan yleiseen mielipiteeseen ja sen suuntautumiseen, tapahtui ´toimintatapojen muutos. Käännekohta, ainakin eräs oli lapsipornon esille nostaminen.

Kukkahattutädit saatiin yllytettyä kirkumaan lasten ja moraalin ja ties minkä puolesta lapsipornosta. Sikäli niin että asiahan on todella aktuelli ja tosi, ollut jo pitkään, mutta vasta nyt sitä käytettiin askelmana lakeihin ja asetuksiin jotka rajoittavat, antavat oikeuden tarkkailla tietoliikennettä.

Kalikka kalahtikin heti kohta, Nikki & Co. pisti argumentteja esiin sensuurin mielettömyydestä, koska varsinainen asia, se lapsiporno, ei noilla toimilla esty.
Asia unohtuu inimisten mielissä mutta jää olemaan, elämään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Nyt seuravana askeleena on "LEX Nokia - urkintalaki". "Kaikille vaaraton, oikeuksia tukeva" laki joka antaa muillekkin kuin vain yhteiskunnalle oikeuden valvoa viestiliikennettä. Askel siis tämäkin. Nomenklatuura juoksee kilpajuoksua kansalaisten kanssa siitä kuka ehtii nopeammin reagoimaan ja selittämään sen parhain päin.

Seuraavana lähitulevaisuudessa odottaa vuoroaan RED BUTTON-nappi jonka jokainen REHELLINEN sivuston pitäjä laittaa sivulleen, että lukija voi mielensä pahoitettuaan ilmiantaa lukemansa viranomaiselle. Siispä - OLKAA HYVÄ:
Tuntuuko tutulta? SNTL:n aikaan kaikki vakoilivat ja ilmiantoivat toisiaan, kuten myös DDR:ssä ym. kaltaisissaan maissa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ehkä kuvaavin esimerkki netin toimimisesta suurten joukkojen tietojen ja mielipiteen välittäjänä, ihan kuriositeettina, vaikka useimmat sen jo noteerasivat syksyllä, on se, että Vanhanen ja Katainen tekivät itsensä naurunalaisiksi vakuuttamalla, ettei lama tai taantuma vai mikä sen nimi jo nykyisin lieneekään, koske meitä suomalaisia.

Ja kaikki nettilukutaitoiset alkoivat ounastella jo Juhannukselta viimeistään että pian ollaan kuusessa. Monet paljon paljon aikaisemmin jo. Syksyllä asia oli sitten viimeisillekin selvää pässinlihaa, paitsi näille neropateille jotka jankuttivat viikkokausia yhtä ja samaa.

Pikkuhiljaa jopa nomenklatuuralle on alkanut valkenemaan netissä näkyvissä piileskelevän nopean tiedonvälityksen voima ja toimet sen suitsimiseksi ovat työn alla.

Kyllä nyt olisi tavallisella rupusakilla enemmän kuin etsikkoaika ajatella ketä meinaa tällä vuosituhannella äänestää ja minne. Ja miten rajoituksiin reagoi.

Arsenikki on vahva mauste, joka voi helposti pilata koko päivällisen. Mutta wäkevästi suosittelen.

Sairastamme tuhoisan vaarallista afluenssaa. Tartunnan saaneet haluavat pitää kiinni saavutetuista edusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KAKSiN AUTiOLLA SAARELLA

Elegian kuva-aiheessa sannikkaat, kesäsellaiset ovat sään armoilla,
jossakin kiven tai betonimöhkäleen päällä.
Pakastimesta raastetulla hileellä kuorrutettuna.

Ehkä näidenkin nokkiin olisi sopinut pursotetut
kerma- tai partavaahto nokareet
muistuttamaan pohjoisesta pallonpuoliskosta.

ELEGiA

ELEGiA

Korot ovat laskeneet, askeleet vaimenneet,
tunteet hetkeksi laimenneet, lientyneet;
parit toisistaan irti kiertyneet.

Viimeinen taika Paratiisissa.
Naarmuinen vaalea autio parketti. Warhaisaamuinen.
Tiskillä tuhkainen lasinen asetti.
Joku viskillä huuhdottu nuokkuva äänetön kurkku.

Pöydässä tyyntynyt kuohuva parmas.
On taantunut sumea haaveinen katse,
laantunut lepoon viehkeä sääri.
Vaipunut laskoksiin upea vilkkuva reisi

Kulunut tovi jo viimeisen kiihkeän tanssin jälkeen,
aika on juossut. Etäinen, hätäinen katse. Nyökkäys.

Ulkona räntäinen sää, huiviin kiedottu pää,
vieläkin huumasta pyörällä.
Saapikkaat tilsaavat sohjoista reittiä;
tuuli on koleaa pohjoista, talojen nurkissa pyörii,
polvissa hyörii, hipaisee paljasta lämmintä reittä.

Helman alta,
ilman lupaa,
kuin ilkikurinen yövieras.
Toisessa kädessä korkokengät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PYHÄ KYHÄELMÄ

PYHÄ KYHÄELMÄ

Huuruiset kuuraiset tunturikoivun ritvat
varistavat kimmeltäviä kristalleja leijuvana pölynä
ahavan paahtamille kasvoille vastavaloon.

Hiutaleet lävistyvät karkeaan sänkeen,
eivät ennätä hankeen, kinostuvat leualle nietoksiksi.
Siksi kohotan reuhkaa, laavaan kintaalla naamaa.
Maailman kiireille hohotan.

Puuskutan ylös kallasta, metsän rajassa,
aamun varhaassa, parhaassa ajassa,
tunturinlakea kohti pohtien.

Mielessä yhä pyhä kyhäelmä hukkien willeistä häistä
näystä jonka unessa muinoin näin.
Niinpä ehdoin tahdoin rinkan täyteen ahdoin.
Minkä mahdoin?
Eilen vihdoin lähdin, tänne saakka ehdin.
Ja nyt kintut, onnettomat ketarat jo tekee tenää,
vaikka matkaa enää muutama onneton mitta.

Jatkan samaa auvoista kaavaa - kapuan,
apua sauvoista otan jos on tarpeen.
Kiirunaparveen osun ja hosun.
Kun koura kameran lakkarista nappaa,
ne hatkat ottaa ja jatkaa jo matkaa.

Wiimeiset piinaisat metrit kipuan - ei edes sutta,
koko vaiva aivan hukkaan.
Käännän sivakat, sauvoilla vauhtia pukkaan.
Nautin kyydit livakat ja palaan alas Kaamasmukkaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ÄLÄ HAAVOJASi NUOLE - VÄiSTÄ

ÄLÄ HAAVOJASi NUOLE - VÄiSTÄ

Kyllä juttu selvä on jo nyt.
Korppi, yks' tuttu.
Ääni perin käheä, lopen eheä, mut' herkullisen mehevä.
Ja ronkkuu!
Hämyssä, koin sinisessä sävyssä.

Kevät, se siitä tulee.
Väittää, aikoo viettää pian itse häitään.

On musta, hieno juhlapuku, su'ittu,
viikattu ja liipattu,
valmiina jo hällä yllä.
Sen huomaan huomenkävelyllä.

Korppi, ensi airut ainut
kun luonto vielä kuollut - lähes.

Vain muudan ujo jänes, arka parka,
jok' lihoistansa kiinni pitää; utukassa liikkuu,
kettu kintereellä.
Laatii paluuperän - voittaa tämän erän.
Henkee palkinnoksi vaatii.

Ilma natturasta sakea, polku kapea,
hanki rapea on kovin revon tassuun,
siit' mieli hieman apea,
mut' saalis makea kun siirtyy massuun.

Ja jahti jatkuu, on sama elon tahti.
Älä haavojasi nuole - väistä,
juokse taikka kuole.

Korppi aihkin latvuksessa höpöttää vain
tällä haavaa häistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KERMiKKÄ

KERMiKKÄ

Tassut liikkuivat, elivät ajon kiihkeässä tuoksinnassa mukana vaikka eineen hankkimisesta oli jo puoli vuorokautta aikaa. Jänes oli muuttunut jo lähes täydellisesti suonissa kiertäväksi energiaksi. Hiljaisia, vaiston vaimentamia kiihkon vinkaisuja karkasi hiljalleen pakkaslunta varisevaan raikkaaseen ilmaan Gurravarren rovassa. Paikassa jonne peltipailakalla ei ollut pääsyä, eikä muullakaan inimisen pelillä. Ainakaan niin, että pääsisi yllättämään.
Niin oli ovelasti ylärinteen kautta kierrellyt ja sieltä laskeutunut jyrkkää kallasta pitkin lepopaikalleen.

Vähitellen huiskahäntä palaili iänikuisilta metsästysretkiltään helmikuulle, tähän elettävänä olevaan aikaan. Ei kuitenkaan vielä kavahtunut hereille saakka vaikka korvat kyllä automaattisesti haravoivat lähitienoon rapsahdukset ja analysoivat ne vaarattomien kategoriaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kuono oli hännän tyvessä, sitä ei haitanneet sisuskalujen tuottamat kaasut, jotka inimisiä niin joskus kiusaavat. Luonnossa kaikki on niin luonnollista ettei siihen oikeastaan kiinnitä edes huomiota.

Kuitenkin sen, näennäisesti, ulkopuolisen vinkkelistä tyystin levollisen kehon sisällä oltiin kyllä herkässä tilassa. Valmiina räjähtävään energian purskahdukseen lihaksiin ja niiden kiidättämänä vaiston määräämään suuntaan jos suinkin vain olisi tarve.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Siinäpä se pähkäili päivän mittaan mahdollisesti eteen tulevia suoritteita, aloitti ensimmäiset uniset verryttelyt. Kyljellään suori itsensä.
Käpersi selkänsä sitten mutkalle, vastavuoroisesti, niin että etutassut ylsivät hännän tyveen. Nuolaisi samalla muniaan kun kerran ne sopivasti tarjosalle siihen sattuivat.

Ja siitäpä heti muistuikin mieleen, että pikku hiljaa tässä olisi valmistauduttava luonnon määräämiin tehtäviin. Morsion perään olisi wielä suoriuduttava, vaikka ikää jo on. Pian polttaa anhiton kiima verisuonissa ja panee juoksentelemaan pitkin selkosia ja kairoja. Kuseksimaan jokaisen pajun varteen ja korrenkin jos sattuu silmään vain pistämään. Ei sille kertakaikkiaan mitään mahda.

Kahmalotolkulla sitä on sitten lunta kauhottava kuumottavaan kitaansa janonsa sammuttamiseksi taikka lompolo tahi kaltio tyhjäksi latkittava.
No joskus äytsin silmäkin sen asian ajaa.

Ja sitä tuoksua, sitä ihanaa, huumaavaa, pyörryttävää tuoksua, sitä on koko ajan tuivertavasta ilmasta haettava, niitä muutamia satunnaisia feromonin hiukkasia, molekyylejä - sanovat tiedemiehet, niitä jotka nokan limakalvolle osuessaan pistävät sellaisen wimman ja sinnin päälle, ettei kahta puhetta - Lempo soikoon.

Että osaakin sitten naaras tuoksua niin syötävän hyvälle. Hienosti on luoja aikanaan asian järjestellyt, ei se turhan päiten tuota ole mietittäväksi ja pähkäiltäväksi saattanut. On sille tarkoituksen laittanut. Astumishommin se johtaa. Sehän selvä se. Selväpä hyvinkin on.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Havahtuu siitä makoilultaan muistelultaan ja ottaa aamupäivän työlistan taas esille. Einestä on ensin mietittävä, se asia on pantava korjuulle.

Mihinkä suuntaan sitä oikein tänään lähtisi. Poadsujeäggiin vaiko välillä ihan toiseen ilmansuuntaan?

Kapsahtaa sitten pystyyn, jaloilleen, päätös on tehty ja se pitää. Tapan Piettiö-Uulalta kermikän, syön napani täyteen, huilailen täällä vielä jonkusen päivän ja lähden sitten kaartelemaan jänkiä pitkin outametsiin. Saattaa se hyvinkin olla että jostakin sakeammasta korvesta nokkaan tujahtaa jonkun siveellisen typykän kiiman kutkuttava tuoksu ja kun sen luokse sitten kenties osaudun, niin aikani ensin leikkiä lasken, kiertelen ja kaartelen, hulluja puhun ja lupaan.
Sitten kun alkaa kihertäämään ja peräänsä esittämään, nousen selkään ja astun sieluni kyllyyteen. Puren sitä niskasta niin kuin meillä tapana on ja murisen sille rakastettavaan sävyyn mukavia ajatuksia.

Heittäytyy etutassujensa ja hartioittensa varaan ja venyttää takajalkojen reisilihakset äärimmilleen. Sitten takajalkojen varaan, peräsin pystyssä sama temppu etutassuille.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kaikki tuo edellä mainittu ilman kuukausikorttia ja maksullista ohjausta. - semmoselta naaraalta joka alvariinsa ylläpitää aluhousujansa sukkahousujen päällä hassusti ja tulee neuvomaan: "Venytä-venytä!"

Se joka katselee ääneti ja kääntelee päätään. Kyllä sinä olet vielä lihava, vielä 100 käyntikertaa määrään, että kelpaat itsellesi. No maksaahan se, mutta sinähän tässä lihava olet, minä vain neuvon.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Eipä jää hukka kuntosalia sen enenpäsään akkiloimaan. Loikkaa myötäleeseen, pujottelee rovassa kepeillä loikilla, maukas, juuri kellistetty kermikkä mielessä niin että vesi jo huulesta hierelle tippuu.

Kiristää tasaiselle päästyään vauhtia, suunta on selvä, porot tiedossa, pieni tiedustelu Piettiö-Uulan suhteen. Jos on wiinan pelissä, ei muuta kun atrialle ja viehkeästä, kiimalle tuoksuvasta naaraasta kylläisellä, pinkeällä vatsalla ajattelemaan.

Niine hyvineen katoaa tämä onnellinen huiskahäntä vitelikköön ja jättää kertojan ja lukijan haikailemaan omista rakkauden töistään. Jos niitä sattuu olemaan. Tahi sitten ei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HUKAN LYKKY

HUKAN LYKKY

Tänään on oiwa päivä. On on.

Allakan mukaan aurinko nousee näköjään
ja todennäköisesti jokseenkin,
miltei vuorenwarmasti,
mutta on ehken pilvessä - vältyn nokilaseilta tällöin.

Jos vielä sataa, ei edes turhaa huolta metsäpaloista.
Kello näyttää sitkeästi ohikiitävää aikaa
ja radio wiimeistään vakuuttaa että kello ei valehtele.

Ei lottovoittoa yhäkään - onneksi, senkin tarkistin;
harkitsin ja nostin samalla tammukoita sulamaan.

Savustan jahka ennättävi meillä päivä puoleen
ja tallel' nahka poron, kinniraasu tosin, yhä on;
alle pepun sekä repun;
ynnä yhden hepun, wanhan ketun. Joka tulee.

Ei siis syytä herkun suhteen huoleen.

Iltapuhteen tätä tuttuu avustan,
hällä hätä, hiuksii nyhtää, tyhjää nyhjää,
paikkaa nuttuu, on harmi, miettii yhtä juttuu
syystä jonkun pikkuserkun pikkunuhteen.

Pieni vain on huoli, sielun arpi; rikku,
sen luulen - suklaalaastarilla peittää,
jos kahven päälle keittää
ja wanhat murheet roskiin heittää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

kymppi

Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu täällä Bloggerissa.
Kukkanen on Tunturikohokki, (Silene acaulis),
pohjoissaameksi Duottarsillan.

Tässä lisää tunturikohokkeja.

ETTEi YLLÄTY JOS YLLÄTTYY

ETTEi YLLÄTY JOS YLLÄTTYY

Havahdun rummun kalvon napsahdukseen
unen ja valveen rajatilassa,
yht'äkkiä äkkäämään ketä palvon.

Sen tulimmaisessa silmänräpäyksessä olen wirkku,
täytyn ja pakahdun, minulla on nyt osviitta.
Siksi valvon.

Tästä syystä; tästä tästä,
palasin juuri kaukaisesta sinisestä Satumaasta,
tätä hämärän hetkeä varten.

Sininen kaunis emaloitu ruukku; kyllä, sininen,
täynnään kultaisia kolikoita jäi sateenkaaren päähän,
mutta merkitsin paikan.
Vedin kannallani ruksin hopeiseen jäähän.
Saatan tarvita niitä häissä.

Laskin haahden hunajaiseen tuoksuvaan mereen,
aloin soutaa vastarannan majani makuuksille.

Nyt palaan lammaswällyn alta kömpien maailmaan
ja pysähdyn kesken ylösnousun empien,
on niin hyvä olla.
Lysähdän takaisin aloilleni,
ennen kuin ennän jaloilleni.

Jysähdän laverille, kurkotan rummun ja rummutan,
päätän kertoa uutisen varhain.
Parhaalle. Ettei ylläty jos yllättyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ELVYTETÄÄN

ELVYTETÄÄN

Muinoin, Talvisodan, jonka aloituksesta kiisteltiin ja Wälirauhan jälkeenkin vielä pitkään, silloin kun pienen hetken moottoripyörä oli pienen tovin niskan päällä autoon nähden. Oi siis niitä aikoja. Oi. Kaikki oli hyvin tai oikein hyvin. Paitsi elvytys. Se oli jo silloin karvasta kalkkia rupusakkilaiselle.

Toissapäivänä joitakin sinnikkoja, kaksi paria, oli tulossa akantappopeleillä Nord Kapin suunnasta. Jarruttelivat meidän kylän kohdalla, kaarsivat tankille ja kuumille kupposille. Sähköllä toimivat puvut napsautettiin irti töpselistä, raotettiin, pörhisteltiin rintakarvat ja oiottiin mahdolliset tissiliivin rypyt, mikäli niitä sattui kynsiin.

Tuollaista juuri on oikea rakkaus, rakkaus pohjoiseen, sitä panee iniminen kaikkensa sen eteen, että pääsee haluamansa liki. Ai että mitenkä tuo edellä liittyy Talvisotaan, Wälirauhaan ja elvytykseen? No ei mitenkään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sotien jälkeen motoristien tyyliin jo kuului nahkatakit, kai tyyliin á la "lentäjä-ässä" ja pitkälle 60-luvulle. Ensimmäiset täysnahka-asut muistelen nähneeni joskus keskioluen wapautumisen aikaan. Joo-pa-joo.

Naapurikylän pojilla oli päsähtynyt loistava idea, päähän, oletettavasti. Toinen Jawa 250cc-veikkonen esitti että mitä jos käännämmä nämä rotzit takaperin niin ei tuule rintaan kun itseämme Immosen suoralla viihhytettään ja kiihhytettään. Että kiskase sinä tuo vetokettu kiinni, kun se Lempo on hankale ite vettää.

Toinen, MZ-mies, Mustan paholaisen ratsastaja avitti toista ja sitten Jawa 250cc-mies toista. Nousivat ratsujen selkään ja lähtivät pärisemään.

Immosen mökin kohdalla alkoivat vääntää hanaa ja rintarinnoin painoivat rinnat tankin päälle. Wauhdin hurmassa eivät huomanneet kirsin nostamaa rummunpahkaa ja sinkosivat siitä ilmalentoon ja vitellikköön, liki Pussisen Annin kanalaa, mutta kananpaskapuolelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Toinen, se MZ-nuorukainen, se joka selvisi. Siltä poliisi kysyi:
"No mittee työ oikkeen tuolleesa mänittähhii hurjastelemmaan - mielettömät? Että mitenkä sitä sinä selevisit tuosta paskakasasta henkissä ja tuo toenen on ruoatona? Kerrohan se!"

"No kyllähän se wielä siinä vaihessa henkitti kun mie tulin ällillein, mutta sittä juoksi tuo Kana-Anni ja huus tullessaa, jotta piä-piä. Piä pittää kiäntee, pittää elvyttää, muuten pahkeinen kuoloo. Ja sitten kiäs Arvolta piän, kuulu naksaus, loppu henkitys. Ei vikisy ennää.
Tässä kaikki herra konstaapel. Vilipittömästi."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tämä uutisten suuri elvytys, velkaraha, se joka veronmaksajien on joskus maksettava takaisin koronkiskureille, se annetaan pankeille, yrityksille, siis sitä kautta jo valmiiksi rikkaille tukena ja verohelpotuksina. Elikkä sellaisille tahoille joiden kulutus ei kasvaa tippaakaan vaikka rahamäärä lisääntyisi kuinka paljon.
Ei vaikka Vanhanen ja Kävelevä Kataistrofi sitä kuinka peräreikä pitkällä kirkuisivat Arkadian mäeltä: "Kuluttakaa. KULUTTAKAA-KULUTTAKAA!"

Ja velalliset ja muut pers'aukiset, rupusakki, onnettomat tunarit... nehän jäävät pikkuhiljaa ilman sekä rahaa että töitä. Tyhjästä kun ei voi ottaa. EI VOI!

Siis juuri ne jotka kuluttaisivat.

Nyt näyttää että reaalitalous romahtaa varsin nopeasti koska kuluttajilla ei ole rahaa, töitä eikä toivoa paremmasta.

On vain odottettava että joku tulee ja kääntää pään oikein päin joko ministereiltä tai kuluttajilta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jokaiselle joka on tippaakaan kiinnostunut omasta navastaan tässä päälle kaatuvassa HURLUM-HEISSÄ, suosittelen vilkaisemaan näitä Kallen inimisläheisiä kansankielisiä kolumneja

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wastaan

Haasteen paiskasi Herra 47:
SITÄHÄN SE KAIKKI ON...

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
- Avasin.

2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
- Valitsin.

3. Selitä kuva:
- Tässä tulee:
Kaamoksen jälkeinen ensimmäinen puolipäivän näkymä
Karhujärven tienoilla. Tievälillä Kaamanen-Karigasniemi
Wiime talvena siis. Tämä on tätä. Obladii obladaa.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
- Haastan: Granen, Uunan, Lastun ja Villikissan samaan
leikkiin, samoilla ehdoilla.
Paitsi että ei ole pakko, jos vain ei ite halua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

moni

Älkää vain kysykö mikä. Vastaan että joku kasvi, sammalmassaa...
Nooh - ehkä sittenkin Purolähdesammal (Philonotis fontana).
Ruotsalaiset sanovat vissiin: "Titta på - Källmossa!"

Ailigas tunturin Skálonjuovččan kurussa on äytsi, Lánkkája,
ja siinä tuota on ämpäritolkulla.

Puron kahtapuolta olevilla kallioahteilla, joista vesi tihkuu
ja lirisee niiden alla, sammalmassaa on satoja neliömetrejä.

~~~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tässä alla näyte ahteella lötköttävästä sammalmassasta.
Myötävaloon kuvattuna.


Tässä linkki tarkempaan syventymiseen Suomen sammalista!

KAiKKEE SORTTii

KAiKKEE SORTTii

Moni yksiksensä miettii,
pohtiessaan elon viettii,
tuota ihmeellistä, kummallista,
merkillistä reittii, pitkin sokkeloista seittii,
miss' haara haaran jälkeen aukee aina uusi haara
ja vaara tehdä valinnasta väärä, kovin suuri
kun runsastuvi valintojen määrä.
Ja matala on muuri joskus pienen tovin.

On monen monta,
juttuu onnetonta,
iloista tai raadollista, onnellista, surullista,
murheellista - kaikkee kyltä, yllin kyllin.

Kaikkee sorttii.
Suurinpiirtein tismallensa,
sama määrä,
kuin on porttii varres' elonpolun alun sekä lopun.
Jos vain malttaa turhan hopun.

Ei mitään hinkuu kohdata oo niitä mulla.
Taikka sulla.
Ikäviä etenkään. Ei apeaa tai kapeaa,
vaikk' polkuu kävellessä niitä vastaan saattaa tulla.

Siks' luulen, paras on, jos ei mitään väistä,
vaan katselee vain polkuans'.
Yht'aikaa, sen molemmista päistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LAPSELLiNEN UTELiAiSUUTENi

LAPSELLiNEN UTELiAiSUUTENi

Lumottu tunturini.
Minun oma lumottu tunturini.

Silmää hivelevä kauneus viivyttää minua,
kuumeisesti vilahtelevat humeetissani vaihtoehdot,
puntaroinnit, syyt ja seikat - perustelut,
sille miksi en tahtoisi liikahtaa paikaltani.
Vaikka ketään ei ole näkemässä, ei kuulemassa,
Vaikka ketään - ei mailla eikä halmeilla.

Kai mielikuvitukseni tekee lopulta tepposet,
olen kuulevinani kutsun, huudon, EI - ulwahduksen.

Pudistelen päätäni, asetun ja kuuntelen uudestaan.

Lapsellinen uteliaisuuteni voittaa lopulta,
hopulla kaivan parkani povesta pitkän silmän,
vedän täyteen mittaansa
ja suuntaan sen tunturini ryntäille.

Verkkaan haravoin eeskahtaalle - ei mitään liikettä,
jatkan sinnikkäästi, lanteille, kurun suuntaan,
sitten huomaan, yksinäinen susi, jaloillaan,
kuono kohotettuna taivaanpiiriin.

Tuulee sen verran etten erota ääntä,
mutta näen kuinka sen suu on auki.

Painan putken kasaan, napitan parkani,
tukin jalat siteisiin, sauvoilla vauhtia pukkaan
ja alan laskettamaan kohti hukkaa.
Jotenkin vaistoan, että se kutsuu minua.

Ja minä menen, menen menen ja menen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HALTiOTiLA

HALTiOTiLA

Siinä se on.
Avaan ränstyneen parkani ja raotan.
Rentoutan kasvoni, löystän paulat, avaan palmikkoni.
Seison. Aistin taikaa. Pidätän rimpuilevaa aikaa.
Kykistyn mykistyneenä.

Lumoava näkymä valuu loihtuna aisteihin,
siirtyy soihtuna syvälle rintaan,
kiskoo kylmän hien pintaan.
Sitten kuuman joka muuttuu huumaksi.

Ja ne miljoonat väreet - ne kulkevat aaltoillen,
pitkin kyynärvarsia, selkäpiitäni, kupeita,
valuvat maan äärien ylle varpaista anturoiden läpi
säärien haivenia pörhistäen.

Annan luomien valua ja killistän niiden raoista oaivia,
kaunispiirteinen on ja sulava,
tuo kuperalakinen, paljas tunturipää.
Juuri niin kuin olin mielikuvissani sen elänyt.

Seuraan kallasta ja kiihtyneenä havaitsen,
kuinka tievat piirtyvät tasaisina pyöreina kumpareina.

Houkuttelevina, tenhoavana kuin naisen parmas.
Jatkuen kutsuvana kuumana uumana myötää.
Päätyen kuruksi kahden reitevän ahteen väliin,
autoksi, kaltioksi, joka purkaa äytsinä itsensä.

Siinä se on. Lumottu tunturini.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KAJASTUS

KAJASTUS

Ohut valoviiru koin puolella taivaanpiiriä, syvänsinisen avaruuden alla. Huomenen ensimmäinen haave, lupaus joka antaa toivoa ja voimaa aloittaa uusi päivä.
Kalpea heijastus, aamuruskoksi vahvistuva, kun pilvet harsuuntuvat ja nousevat yläkerroksiin kultaisen kehrän ylivertaisesta voimasta, lieventää päivänalun odotusta.

Kummallinen, mystillinen on se kajasteen voima kun sitä istuu odottamassa kerrankin tyvenessä, äänettömässä tunturin kallaassa.
Ympärilleen pälyillen, kuin anteeksi pyydellen, sitä kaivaa leipälaukustaan aamiaisen, voipaperiin kääräistyt pari näkkileipää kinkku- ja juustolisukkeineen.
Virhevalintoja molemmat. Kääre sekä leipä. Kaikki tyynni.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tässä hiljaisuudessa jonka kuulee korvilla, hiljaisuudessa jossa käärepaperin rapistelu kuulostaa peltikatolla kävelyltä hollannikkaat jalassa. Jossa jokainen näkkileivän rouskaisu vastaa suurin piirtein, osapuilleen sitä kuin lapiollisen sepeliä nakkaisi kottikärryyn.
Ja kuin karmeimmaksi huipennukseksi, hermoja villtäväksi, nolostuttavaksi, suorastastaan häpeälliseksi, koituu se ääni, joka syntyy siitä kun leipä muhentuu leukaperien toimesta massaksi ja aloittaa tiensä takaisin kohti Äiti-maata, hiljalleen, tarkassa järjestyksessä.

Ajallansa etenevät ne leivän muuntumisprosessit, melkein kuin kello, ei minuutilleen, mutta vääjäämättömästi kuin aika vyöryy.
Vääjäämättömästi kuin auringon nousu - vaikkei sitä jokaisessa uudessa huomenessa havaitsisikaan.

Sen verran on inimisen älli kehittynyt šamaanien ajoista, että uskoo jo, uskoo että aurinko nousee jokaisena aamuna vaikka ei näyttäytyisikään, nousee vaikka koi ei taivaanpiirissä erikseen siitä ilmoittaisi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kummallinen on se kajeen voima, se hohto joka panee inimisen humeettiveden loiskuamaan kaikenlaisia oikkujen ja aatosten kiemuroita ja sekamelskaa kun siihen pääsee, siis kajoon, paneutumaan yksin, ei yksinäisyydessä, vain yksin ja sitten kaikessa rauhassa paloittelemaan taivaan ilmiön pienen pieniin osasiin ensin, sitten kokoamaan sen takaisin uudeksi hienoksi järjestelmäksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sellaiseksi täydelliseksi, ettei sitä hömpsäkkä kiireinen työhönkiiruhtaja huomaa lainkaan.
Ei tämä jo mainittu onneton reppana äkkää ollenkaan että sitä muotoa on käsitelty, palaset riivitty taivaalta pehmeälle porontaljalle kallaaseen ja siitä joinain aamuina pitkän harkinnan päälle aseteltu ihan sattumanvaraisesti, suorastaan huiskimalla takaisin.
Toisinaan kovin säntillisesti, hyvinkin runsaasti aikaa ja harkintaa käyttäen vain muutamien tiettyjen palasten paikkaa vaihtaen.

Ja saattaapa sitä joskus luojaansa miellyttääkseen ja siltä mieliharmin säästääkseen, asetella aamutaivaan palaset kiltisti tarkalleen samoille paikoilleen mistä ne kiskonut vierelleen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Monesti sitä tointa ei itselleen rakennetussa kiireessä huomaa, ei huomaa tunturin suomaa kaunista näkymää, huomentaivaan kajastetta, hohdetta kuin kangastusta tulevasta, unelmaa, utopiaa tasapainosta, mielenrauhasta ja levollisuudesta.

Kulttuurin rappiossa kiire ja huiske, suorittaminen sokeuttaa wiimeisetkin kauneutta etsivät silmät ja tilalle tunkee maaninen, alistunut ahdistus. Kipinä hiipuu, valo sammuu ja inimisestä tule järjestelmän tahdoton osa jonka koko elämän järjestelee joku epäinhimillinen, säälimätön ja tunteeton, kasvoton koneisto.

Niin mielelläni kun minä kajastuksen jok'ikiselle soisin, niin kuitenkin samalla ymmärrän, että siitä ei kannata alkaa saarnaamaan, eikä lähetystyötä tekemään.
Kyse on valinnoista ja ne valinnat tekee jokainen itse.
Toiset pakosta, toiset oivaltaen asian ja alkaen suunnitella pakoa Kurjuudenlaaksosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUMOUS

LUMOUS

Pysähdyn tievan päälle.
Tartun lieriin,
tönäisen ränstyneen huopakotsan otsalta ens'töikseni.

Ortodoksisesti rispaantuneen palttoon hihalla
suoritan vaistomaisen pyyhkyn.
Huokaan, puhallan höyrypilven näkymäni ylle.
Kuin kimmeltävänä taikapölynä se leijuu pakkasessa.

Karkuutan nyyhkyn,
silmäkulmasta livahtaa luvatta suolainen tippa,
pomppii vinottain uurtuneita, ahavoituneita,
ryppyisiä kanjoneita ylitellen leuankärkeen
ja tuiskahtaa siitä hierille.

Vavahdan, oikeastaan puistattaa,
tunnen kuinka salaperäiset litkut sekoittuvat kehossa
ja leppä ryntää kohisevana vuoksena suoniini.
Haukon katkonaisesti sisälleni selkosen mystistä,
taianomaista hiljaisuutta, kauneutta ja rauhaa.
Werkkaisaan vierivää rajatonta aikaa.

Edessäni kohoaa lumottu tunturi.
Lähes parikymmentä vuotta olen vaeltanut sitä kohden,
Joka askeleella se on siirtynyt askeleen taapäin.

Sydän ryntää kaksi askelmaa kerrallaan kurkkuun.
Näyttää että on nyt pysähtynyt.
Alan saavuttamaan sitä.

Kaivan ja kohotan pitkän silmän - tarkennan.
Naarassusi on pysähtynyt kurun suojaan,
ja loikoo levollisena kuin odottaen jotakuta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

kolkytkaks

Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu täällä Bloggerissa.
Kolmekymmentäkaksi (32) männynlatvaa Mukkajavrin takana
joulukuun 8. päivä, klo 09:50:04 ja vuonna 2008.