KÖNSiKÄS

KÖNSiKÄS

Kummasti sattuu ja kouraisee
kun aamunkoin varhaalla tihrustaa akkunasta tolaa.
Lupauksia täynnä oleva orastava keväinen huomen,
siellä se heleänä houkuttaa ulos rantteelle,
vonkaa raihnojaan harteilla kantavaa kehtaajaa.

Pitäisi nousta,
sonnustautua,
rohkeasti erkaantua tuvan houkuttavasta piiristä;
haparoida hämärän porstuan läpi ukselle
ja pujahtaa aukosta valoon.

Vaan empii könsikäs - koskeeko se -,
silmiä joutuu siristämään,
valo poraa humeettiin reikiä;
joku ulkopuolinen saattaa nähdä että se on tyhjä,
vuodatettu kuiviin synkimmän syöverin aikana.

Ryhmyiset kourat haparoivat wanhasta muistista,
tapaavat nokilaseja uksen pihtipielen naulasta,
kamanan päältä hyllylaudalta kunnes onni tarttuu
ja siinä ovat - iänwanhat vieterisankaiset palvelijat,
nokalle nostamista vailla pivossa.

Helpottaa,
jo vain se kyllä nyt rohkii kevääseen astua
varistamaan talviset tomut turkistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NAURATTAA

NAURATTAA

Tunturit kutsuvat,
kuinka houkuttelevasti niiden takaumat valtaavat,
pullahtavat mielen pinnalle juuri oikealla hetkellä.

Nyt kun niiden upeat kupeet, lanteet, kiiret,
häikäisevine valon ja pilvenvarjon leikkeineen
alkavat olla sopivasti karstanteella.

Nyt kun enää ei niiden luokse entääkseen
vaadita verta, hikeä ja kyyneleitä,
berserkin raivolla umpisessa pettävässä puurtaen.

Tällaisella hankikannolla pakkaa naurattamaan,
suorastaan hihittämään ääneen,
tiineen emätunturin kasvaessa edessä;
sitä sukkelammin,
mitä väkevämmin peukalo puristaa kahvan nipsua.

Se sellainen kutina sisällä wimmautuu riettaaksi,
se - mitä ei millään kapineella voi raapia;
oikein värisyttää vaatteiden sisällä;
houkuttaisi pysähtymään - kiskomaan kuteet pois -,
hinkkaamaan raatonsa karkeaan kinokseen
kutkan hellittämiseksi.

Sellainen on polttava kaipuu valon ja taian maahan,
arktisen hysterian sisimpään ytimeen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HUOMiSEEN

HUOMiSEEN

Vielä tovi - tämä päivä kokonaan
ja huomisestakin kolme varttia minuutteina
kuni yhen äkin - silmänräpäyksessä -,
paivä onkin niskan päällä - ottaa yöstä niskalenkin
ja sysää sen vajumaan syövereitään kohti.

Kyllähän sen piruvie kukin sielussaan hoksaa,
sellainen tunne voimistuu voimistumistaan,
että ryöttäsyntien osalta paine ikään kuin kevenee,
koko keho kohenee, suoristuu,
ottaa valon enetessä wanhan ylpeytensä.

Nuorisossa,
etenkin ylioppilaissa tämä oire esiintyy nokkavuutena;
wanhoihin partoihin kohdistuu enenevää rikkiviisautta
ynnä tyhjännauramista,
mitä likemmä edetään Walpurin suurta riittiä.

Mutta olkoon,
on tässä kehveli mökötetty nyrpeällä naamalla;
teeskennelty ikävää ihmistä talven synkin sydän.

On ryhdistäydyttävä valon voimalla,
todistettava lähipiirille jos vain suinkin -,
ettei ole menettänyt maalaisjärkeään,
On alettava poliittisesti epäkorrektiksi;
sanouduttava irti itsesensuurin tappavasta taudista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiiS ETTÄ

SiiS ETTÄ

Siis että,
siis että liki joka kerta - joka kerta
kun astun himpun verran syrjemmälle,
sivuun kaikkein yleisimmistä kulkuväylistä,
tapahtuu sama juttu;
sielu kahahtaa olkapäälle,
lehahtaa siitä teilleen
ja vaikuttaa kovin onnelliselta.

Onko se sitten jotain syvää kaipuuta arktiseen,
jotain sellaista tiedostamatonta hysteriaa,
jota ei vieläkään,
niinkin monen vuoden jälkeen hoksaa.

Ei, vaikka henkinen ja fyysinen koti
ovat yhtyneet yhdeksi ja samaksi;
Unto Monosen sanoin - erottamattomaksi,
niin hienolta kuin se kuulostaakin.

Herkistää moinen kevytkenkäisenkin luonteen,
etenkin jos froua vielä silloin tällöin hyräilee,
monta kertaa valjastaa pirun keuhkon miehustalle
rimpauttaen pätkän Satumaata tai Lapin tangoa.

Nooh - ja Erottamattomat tulee väistämättä
siihen samaan ryöppyyn
ja asia on siltä osin selvä - rakkauden suuri ele.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

YÖN HUiKEA HETKi

YÖN HUiKEA HETKi

Pohjapaloja joka suunnalla;
arktisen korkeakulttuurin sisintä pyhintä ylintä,
sielua viiltävää kauneutta.
Kerrankin näytelmä johon rupusakki
voi osallistua ilman paremmiston nyrpistelyä.

Soilet riekkuvat wimmaisesti - tanssivat leiskuen;
kaikenkarvaiset urbanistanilaiset harmaat katukujat
kelpaavat näyttämöksi loskineen, roskineen,
ja paskanruskeine rapoineen.

Tasa-arvo - tällä erää luonnon toimesta,
ilman ensimmäistäkään Iskariot-äänestystä,
puliveivausta - sormen osoittelua.

Nyt saavat ihailla, kuvata ja hämmästellä nekin
jotka ovat vasta haaveilleet ne joskus näkevänsä,
mutteivat syystä tai toisesta ole päässeet tykö.

Taivaantulien valtakunta on lähellä - liki iholla,
jos saa hinattua itsensä valosaastan ulkopuolelle

Kiehautan revontulilla kohvet,
istahdan kinokseen nauttimaan ilmiön hurmasta,
ilman kameraa - tietty.

Maalta olen lähtenyt ja maalle tullut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KAiKENLAiSTA

KAiKENLAiSTA

On se ihmisen poikanen kummallinen,
herkkua pitää saada vielä wanhana rahjuksena;
on se niin perso makealle ololle,
että mieluummin mahantäydeltä kuin osamaksulla.

Taas aika kilvoitella oman sielunsa kera,
antaa huumaavan kevätauringon ruskistaa nahkaa,
mielen samalla sinnitellessä sisäisessä kamppailussa,
Mudduksen selän yli puhaltavassa ahavassa.

Oivallinen lihojen kuivauskeli;
Ahtolan kera sellainen hupsu sanaton sopimus,
pilkitään kyllä - saaliista ei niin väliä.

Vain se tunne olla saamavinaan;
se tunne jotta jättiläiset ovat mahdollisia
ja reikää joutuu suurentamaan,
hevoista lainaamaan vonkaleiden jäälle kiskomiseen.

Siinä sitä joutaa sitten miettimään ihan kaikenlaista;
luihin purevassa vinkassa kyköttäissä,
sormet hyvällä tolalla - eivät hikua odotuksen kiimassa;
siitä tuuli pitää huolen.

Absurdistanista uhkuva tuuli sipisee juorun korvaan;
raiskaamisista ei pitäisi kuulemma hölistä,
koska viisi kuudesta tykkää siitä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AHTi

AHTi

Sehän on vissi selvä kun menee jäälle - tykkää;
tykkää siitä ilmeestä,
niistä eleistä joita pieteetti ympäristö tarjoaa,
tienkin ilman valtiollista pakkoa.
Sehän se on sen salaisuus.

Hassua mutta se interiööri tuottaa sen tilan
johon sijautuu niin kovin,
että jossain tuulen ja tyynen tuoksinassa
alkaa olla epävarma kumpaako suosia.

Aurinkoisella tyvenellä kun helposti läätää,
niin raju on vitipuhtaan hangen heijastusvaikutus;
sitä saattaa alkaa äityä toivomaan tuulta,
pientä lehahdusta joka kuivattaa otsaa,
hiestä kostunutta - kun käyrä nousee.
Sitä mukaa harrien innon laantuessa nousta ylös
ja ulos raitista ilmaa haukkaamaan.

Siellä penteleet lojuvat,
kristallin kirkkaassa kymmenen sentin vedessä,
eivät korvaansa lotkauta maailman parhaalle,
jota tuputetaan niille evankeliumina,
jolla hinkataan kupeita ruokahalun kiihottamiseksi.

Onean apeuden yltyessä luottamus Ahtiin hiipuu.
Vallan uudet jumalat alkavat äkin kiinnostaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TOiViOTiLA

TOiViOTiLA

Vinkanpoikanen raapii kasvoja,
pukkaa rinnasta.
tavoittelee hatunreuhkaa,
eikä usko kun sitä kiskotaan syvemmälle päähän
niin että on näkö mennä.

Kevättä lienee mokomalla rinnassa,
tuoksuu väkevästi lounaalta,
yrittää väenväkisin lyödä kiilaa arktiseen hysteriaan.

Metsä huokaa ja on musta,
aurinko värjää latvuksia koiton värein
ja koko taho muuttaa tasaiseen näkymää;
männynvihreä rusehtavineen syntyy huomeneen
ja lähimaailma saa elämän kasvot.

Vaikka tuuli tohisee taustalla,
tässä sijassa vallalla on sittenkin hiljaisuus,
jota ei edes ummenkulkijan ulina leikkaa,
ei liikenteen kohahtavat intervallit.

Hiljaisuus on toiviotila - sen kuuleminen taito -,
kokemisen kautta oppineilla kuulimilla;
muuta ei tarvita.

Vain halu oppia opettamatta,
sen on Zen - kaiken valaistumisen ydin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiELU KYLPEE

SiELU KYLPEE

Miten onkaan makiaa katseltavaa tuli,
aineen yhdyntä happeen siinä silmien edessä,
vailla minkäänlaista arkuutta ja ujoutta,
vailla pienintäkään häpyä.

Siitä vaan wimmalla kimppuun kuin sika limppuun
kun sille annetaan haukkapalaksi järeähkö pölkky,
tuntukoivun moneen kieroon kasvanut tyvi.

Mokomasta innoittuu;
humahtaa kuin kyltymätön mielen sairas ihminen
ja käy raatelemaan tulisilla kynsillään pintaa.
Se on esileikki - vihje tulevasta,
lupaus suuresta onnesta pienen aikamatkan päässä.

Ja voi miten tyytyväisenä onneton pölkkypää;
lojuu rentoutuneena uhrialttarillaan,
odottamassa hehkuen elonsa suurinta tulemista.

Kyllä siinä silmä lepää,
sielu kylpee onnen kyyneleissä - elpyy uuteen uskoon;
kurkistaa olan yli taakseen tulevaisuuteen uteliaana.

Humeetti jauhaa wimmaisella teholla;
Furor poeticus iskee arktisessa hysteriassa.
Antaa niin isällisen tällin kisällille,
että tähdet kertovat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AJATTOMUUS

AJATTOMUUS

Aika - tuo rattaissa pyörivä paska;
ihmisen ällin typerin tuotos sitten ihmisen keksimisen,
miten ihanaista olisikaan elellä ilman aikaa.

Maailma olisi täpötäynnään arvuutteluja,
sattuman oikkuja - ennen kaikkea aitoa jännitystä;
luonnonlakien tuomiot tulisivat ylättäin.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Ja se olisi sitten siinä - uraputki;
ei mitään suurieleistä kuolemaa,
sukulaisten surua tai remakkaa iloa,
sillä elo välitilassa - ajattomuudessa joka hetki,
olisi ainutkertainen ikuisuus,
elämän kestävä alkamattomuus-loppumattomuus.

Vieläkö sitä parempaa osaisi edes kaivata,
saatikka ahnehtia - varautua pahimpaan,
keräämällä mielen sairaan hillittömällä wimmalla
omaisuutta ja vaurautta silmittömässä himossaan.

Kaiken vuosituhantisen kulttuurin arvon unohtain;
vain minä, minä, minä.

Kaipaisiko ajattomuus politiikkaa - mieti,
sehän on konsti estää ihmisiä perehtymästä asioihin,
jotka koskevat heitä itseään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

VÄHÄPÄTÖ

VÄHÄPÄTÖ

Ei se kummoista tunturia vaadi,
tieva, mella - Kallitunturikin piisaa;
sen kun vaan kamuaa kiirelle ja vilkaisee jänkien yli.
Kyllä näkyy.

Natokiimaisia hämäränhenkiä ahnaina leijumassa,
väijymässä horjuvan lauman yllä,
yksinhuoltajat, lesket ja orvot - kaikki uhattuina.
Saalistavia kynsiä pakoon eivät pääse työttömät,
ei invalidit, yrittäjät, raskautetut,
eikä varsinkaan wanhukset ja elakelaiset.

Kaiken värisiä pötypuheita alkaa olla mustanaan;
vaaleihin aikaa vielä hurumykke,
tämä on vasta alkua - ensimakua -,
raha ei vielä pala,
silkkaa kepiää esileikkiä.
Orgasmia vasta pöyhötellään.

Selitysosastot huhkivat kolmessa vuorossa;
paistavat voissa loikkareita käännynnäisiksi,
valkaisevat valheita pyykkärit kiehuvassa vedessä.

Erään likitunturin laella erottuu joku musta piste,
jos ei ole kärpäläisen paska,
niin saattaapa olla katuva harhaoppinen - vähäpätö,
parahultaisesti silmänsä auki saanut uusherännyt.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiRUNKYLPY

PiRUNKYLPY

Zizzoz Shaatana mikä valveuni;
kahlaamassa muka sinnikkona yltiöpäänä kohti
tunturikoivikon läpi siintävää Kulttuurin totuutta.

Rämpimässä vyötäröön saakka ulottuvassa
mielisairaassa tekopyhyyslietteessä
jossa killuu mädäntyneen sivistyksen etovia lauttoja.

Kuvottava olo;
myrkyllisiä,
korrektiuden saastuttamia puheenparsia valumassa
vuolaina koskina alvariinsa vastassa;
iljettävinä haasteina.
Oitis kun yhdestä saa selvittyä astuu toiseen.

Joka harppauksella totuus pakenee samanmoisen;
eikö sekään ole totta,
vain pelkkä märkään veteen maalattu kuva,
joka tyvenessä vaipuu hyytyvän pinnan alle.

Rehellisyydelläkin on hintalappu,
niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin;
se on rehellisyyden ratkaisematon paradoksi.

Pötypuheita saa pilkkahintaan,
kun taas ainoita oikeita totuuksia kuullessaan
kannattaa heti kääntyä vastakkaiseen suuntaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

iNTUiTiiVi JA ANALYYTTi Runo № 2300

iNTUiTiiVi JA ANALYYTTi Runo № 2300

Juhlan kunniaksi on synnytetty tuli,
vähäisistä tarpeista kepein perustein;
sinervä savu tanssahtelee höytyväisinä lepeinä,
pujahtaa aukon hoksattuaan ulos
ja käy poraamaan reikää taivaaseen.

Atimaan kutsutut kököttävät taljoillaan,
hieman pöllästyneinä - kuitenkin määrätietoisina
kuten sielusta erkaantumaan pyydetyt yleensä.

Intuitiivi ja Analyytti,
näistä ensin mainittu vilkuilee vaivihkaa taakseen;
tulevaisuuteen - silloin tällöin,
vertaa sitä alinomaan ihmisen alun hämärään.

Jälimmäinen taas hyvinkin määrätietoisesti eteensä,
historiaan - hakien sieltä selitystä, vastauksia;
miten tähän ihmiskunnan jamaan on tultu,
erittelee syitä ja seurauksia.

Kun vuoropuhelu vihdoin käynnistyy,
pitkän hiljaisuuden ja tuleen tuijottelun jälkeen,
tulentekijä yllättyy - ihmettelee oikein ääneen,
kuinka yksinkertainen selitys voikaan olla lopulta.

Inhimillisyys - paradoksi - siunaus ja kirous,
ihmiskunnan väärin valittu kuolemansynti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NiiN EEPPiSTÄ ETTÄ

NiiN EEPPiSTÄ ETTÄ

Niin tyttömäinen olo - tiedä sataakko vaiko paistaa,
Ultima Thulen lanttukukkua tekisi mieli,
vaan kun tuota laiskansuonta vetää taas pirusti.

Ei taida siihen sisäinen himo jängän reunalla,
sen paremmin kuin palokaan auttaa,
tuskin riettauskaan jaksaa seljättää tämän,
niin kertakaikkisen ihanan vermin olon.

Taiteen teosta ei tule nyt mitään,
maalaamisen hylkään ensimmäisenä;
freskot hui,
en suunnittele edes lattiamaalausta hui-hui!
Vaikka lienee se kuoleman synneistä helpoin.

Silkat pehmusteet polvissa saisi huiskia ruskeaa
ja toki tietenkin hyvässä uskossa itseensä;
luovin - hartain huiskaisuin,
taiteellista tuskaan kovin tuntien.
vibraattoa pieteetillä soveltain draaman kaarissa.

Kiehnään levottomana - näprään sielua hyppysillä;
ehken toisen kirjoittamasta löytyisi pelastus
ja anteeksianto tähän neljänteen ryöttäsyntiin.

Sormeilen auki Kylän koirat
ja vaivun oitis syvälle eeppiseen Huoviseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PROCUL HARUM

PROCUL HARUM

Kodan hämärässä,
niin monta kuuta kulunut peurankuusta;
savun kyllästämät nokiset riu'ut.
Savustuspöntön pölläyttämä aromi kiihottaa
kun kantta raottaa.

Taljat tuoksuvat kymmenille ja kymmenille tuokioille.
Takaumia saikkaa eeskahtaalle häilyvässä tilassa.
Honkapölkyt irvivät kuivuuttaan.

Tervaisia säippiä - kiehisten emiä,
pakkasen räjäyttämää tunturikoivun hilsettä;
molemmat kurkottamassa vasusta:
Ota meidät, ota meidät ja sytytä;
anna kipene säilöttyä tulta - tahdomme hengen.

Sellaista mouruamista kestä susikaan,
puukko pivoon - säippä toiseen -  herkkiä vuoluja,
söpö röyhelö tulisijalle, tuohen reunaan liekki.

Siitä syöntyy ahnehtimaan - rietas,
tervaista einettä vaatii alvariinsa lisää kitaansa.
Helpotan himoa nokisella pannulla.

Näkimet valahtavat unen- ja valveen rajatilaan,
susirumpu iukahtelee hengityksen tahtiin sylissä.
Procul harum.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiHiTYSTÄ

HiHiTYSTÄ

Kotitanhuvilla,
huikosen päässä merestä,
niin lähellä ja niin kaukana.
Vaan annetaanpa himon yltyä.

Taivaallisen Rauhan aukio on lingottu,
naapurin miehen pörisköllä osapuilleen somimoilleen;
hyvin mahtuu sielu haahuilemaan.
Sillä on huomenna tukka kipeä - linkolaisella.

Hiljaisuus pistää silmään - siristyttää,
kaivettava nokilasit lokerosta lierin alle,
höristeltävä kuulimiaan ihan sitä tehen.

Kun sitten kuulee kuukkeleiden juoruilun
ja sipipuheet,
sitä ikään kuin kuvittelee niiden kuoston oksalta
siipispankon kärjellä osoittelevan ihmisen lapsia
ja hihittävän.

Jos tilanne on tämä kuivassa puussa,
kuinka tuoreessa sitten?
Onea tunne pitkään poissaoloon syyllistyneeltä.

Pastoraalinäytelmä ja varhaisaamun magiaa.
Aamunkoitossa syntyvät sanaiset runot,
sen sijaan että ne valmistettaisiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAUTi

TAUTi

Kun pitäisi,
kun pitäisi tässä räntä-loskaisessa Rapakkolassa
eritoten ottaa huomioon,
että jossain toisaalla - paratiisissa -,
on puhtaan valkeaa lunta kainaloihin saakka.

Ja vitelikön päällä jängässä,
kenties ehken vielä korkeammallekkin,
niin eihän sitä mitenkään osaa noteerata.

Asennoitumisessa on vaikeutensa,
urbanistanilainen tauti jäytää;
pian kiellettäneen €U-uskovaisille nauraminen - heh,
rasistisena - niin löyhässä on kortti.
Usko sitten puhtaan valkeaan lumeen jossain.

Ja jos uskot,
lähdet tukkaputkella vouhottamaan ummenkulkijalla;
ennen maalia olet kaivanut sitä vekotinta pulverista
jo sen monta kertaa,
että uhraat rukouksen vaikka vihamiehesi jumalalle
päästäksesi kovalle karstanteelle.

Jos ei ole seuraavana huomenena joka paikka kipiä,
sitä on kuollu.
Sinne kuitenkin mennään,
sil'viisiin on kuuhun kirjoitettu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KALLE

KALLE

Läskipalat silmillä herrastoolissa,
sylileletys kaulasta kourassa,
pölkkysormilla hajanaista hypistelyä;
Kaamasen aseman kello tekee metronomin virkaa.

Unettavan raksutuksen lomassa hyräilyä,
muka pohjanpalojen edellistä soilea mukaillen,
vaikka näkimissä jäljellä enää hailea suonna.
Rahilla turpahöyliö varmuuden vuoksi;
kaiken hulvatun varalta.

Kalle messinkimutkineen puuttuu.
Kiäntää vissiin - ja viäntää -,
jassia oikeihen immeisten korville virrallaan;
eipou näkynnä tötteröeneen - vaekkon aekonna.
Vuan tulloo sitten ruoja kun tulloo.

On niin laiskansutjakka olo,
että kellon viisarikin vilistää silmissä.
Lemmonko hoppuun se nyt äityi - mokoma,
kyltymätön ajansyöjä?

Vielä on virsi alkutekijöissään;
yksi osa jängässä  - yksi tunturissa,
monen monta tahtia tundralla
ja loppulitviikit meren kuohuissa,
Haavruuan väkevissä haaroissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ViLLiOMENAPUUMETSÄ

ViLLiOMENAPUUMETSÄ

Tämä on taas kerran niitä auvoisia hetkiä
kun ypöisessä yön sylissä;
osittain sen sylistä vironneena,
karkuutan järjen hui-haihin.

Ennen ylösnousemusta herkuttelen,
haukkaan mielikuvaharjoituksessa omenataskusta;
aimo palan siitä rouhaisen.

Mussutellessani vannon,
että seuraavan haukkaisuun kurotan
jostain takavasemmalta kamelia
ja ripottelen sitä herkkusuun rempseällä kädellä
yllin kyllin sieluni mieliksi.

Tihrustan tunturia villiomenapuumetsän läpi.
Kieltämättä loistava kepponen;
asettaa kazanilainen erikoisuus arktiselle jängälle
ja sitten kylmästi - muina miehinä -, todeta kupla.

Ei tuollaista voi keksiä,
ainoastaan rakastamisen huikean kiihkeä wimma
saa sorvaamaan tuollaisia päättömyyksiä.

Kuka perhana muu;
noihin ihanaisiin omenoihin tarraisi - heti aamulla -,
parahultaisesti virotessaan?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ROLETARiAATiN iMPOTENSSi

ROLETARiAATiN iMPOTENSSi

Luminirpan vitvettelevät jäljet;
häntä huiskaissut elon kiihkeässä tuoksinassa
vanan wanhan lumen surmaan.

Siinäpä mykrien Tuonen enkeli,
tulipippurilla rokotettu salama ilman jyrinää,
silmänräpsyä sukkelampi Viikatemies
on julkistanut hetunsa muiden nähtäväksi
ja sitten sukeltanut takaisin kinoksen aliseen.

Muuten on rauhallinen maailma,
muutama hiiren hyppy - jussin polkua vasten,
kaarneelta pudonnut jäätynyt poron silmä.

Tuulen leyhähdys varistaa hopeahilettä,
sarastus lupaa kultaista kehrää sielun ravinnoksi;
lammaslauma taivaanpiirillä jakautuu,
toinen valaistumisen -,
toinen Hesperian suuntaan.

Pienen pieni ele - yksityiskohta -, nuo lampaat;
se avaa siristävät näkimet ammolleen.

Siltä astumalta päätän erota,
absurdistanilainen roletariaatti on impotenssi;
kusetus ja valehtelu tuottaa monin verroin enemmän
kuin lisäarvon kanssa väkerrys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KЕMИНГРАД

KЕMИНГРАД

Tie,
herätessä polveilee laulumaiden vaaroilla
hartaasti kaarrellen pohjoisen navan suuntaan.

Päiväunen aikaan jo luoteisena railona;
raivoaa halki Nälkämaan tervatun reitin viertä,
haukaten palan kymmenen virran maasta.

Vitvettelee orastavan ehtoon oranssissa hämyssä
kesyn meren säyseää rantaa hipaisten.

Eikä sitten muuta.
Vastassa sama siluetti,
ravan ja noen mustaama loska valleina kadun vierillä;
Kemingrad, Kemingrad

Kadut rymisyttävät ajopeliä,
malli kuin suoraan muinaisesta Leningradista;
siihen wanhaan amirossi-sukkahousuaikaan
kun suomituristi naureskeli ryssän tienpidolle.

Ei naureskele enää,
lähimmät "ryssät" löytyvät oman kinkerpiirin ELYstä.

Heidän jumalansa on siitä ihmeellistä sorttia,
että se yhtyy kaikkiin niihin näkemyksiin,
joita nämä ELY-ryssät vain suvaitsevat nähdä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

DONKKi HOT

DONKKi HOT

Maaliskuun Zen tulee hiljaa - huomaamatta,
yhdistyy kehoon,
huiskauttaa sielun tankkaamaan arktista valoa
ja vain on.

Kyköttää tyytyväisenä keksimässään sielun sopessa,
antaa vuolaiden ajatusten ja näkökulmien tulvia,
ryöpytä pidäkkeettä, hillittöminä;
uhmaa yltiöpäin - pelvotta,
väkivallan monopolin syöttämää katalaa köyttä,
korrektiuden hirttosilmukkaa - ITSESENSUURIA.

Perkeleellinen wastarannankiiski tämä Maalis-Zen;
käy kamppailuun kuolettavaa tautia vastaan
kuin retuseerattu ja manageerattu Donkki Hot.

Joidenkin lajitovereiden humeetissa alkaa itämään;
etupäässä niiden asettumaan kykenevien täyspäiden,
joiden takapäässä ei ole pirullinen polte ehättää
kipaista Tavarataivaaseen tarjouksille.

Huhtikuulle mennessä ehkä jo uudesta zenistä
sirkkalehdet pilkistää;
toki se edellyttää, että ääni-ilmoja pitää
ja Juudas Iskariotin ritarikunnan kunniamerkki
myönnetään katumattomille €u-harhaoppisille
ja ryöttäsyntiset jäävät ilman ääntä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SUONNA

SUONNA

Jostain idän suunnasta upea suonna,
siellä ollaan virkoutumassa,
koi kurkistelee pilvenlongasta,
on lehahtamaisillaan sarastuksen hartioilta.
Hyvä päivä.

Hyvä päivä tästä näyttää siunautuvan,
koko williin noussut jumalalauma - levottomat;
tuntuu olevan orastavasta tällä kertaa samaa mieltä,
sekä näkijän että kokijan kera.

Juongakselle meneviä ei lasketa,
pilaavat päivän.
Kuuluvat vievän kalat kateellisten nenän edestä.
Laki se on erikseen niille laadittava;
eivät perkeleet muuten usko.

Muuten ei tuule - tyventä sanoisin,
eikä ole pakkanenkaan,
suojaakaan ei haitaksi saakka,
mitä nyt hieman röplyyttää kuran ja soseen kera,
mutta koht'siltään parahultaisesti ihan kiva alku.

Kyllä se tästä suttaantuu,
aamukohvetta käkättimeen,
jokunen joutilas sipru pekonia,
kyytipojaksi pari kaupparatsun luirua munaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RiiSTOSTA JA SORROSTA

RiiSTOSTA JA SORROSTA

Vielä kotvanen
ja pääsen astumaan mereni rantaa
vereni suonissa kiihkosta kohisten,
vuokset ja luoteet jaloissa tohisten vimman lailla.

Vailla korneja normeja,
vääntöä säännöistä,
vapaana kirjoittamattomien lakien ankeista paineista.

Moraali on köytetty - suukapuloitu,
nakattu oneaan louheen Pohjan akalle syötiksi.
Sielu riistosta ja sorrosta vapaana - piru vieköön;
haihattelee riekkuen - sen tavat tuntien,
jossain lisääntymiskiimaisessa lintuparvessa.
Ei tule alas edes tuliluikun uhalla.

Näillä mennään:
"Met runoilijat olemma ihan normaalia porukkaa,
meidät saa hirttää,
harkittuani -, kiitos - mieluummin ryöstää;
ainoa omaisuutemme on päässä.

Se vain on erikoista;
kun met menemmä kolleegalle.
niin sekin luulee ihan samaa –
vaikka met kaikki normaalit tiedämme,
että ei se ole normaali."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NAiSEN VÄKi

NAiSEN VÄKi

Niin kaunis on maa,
valkoisten aaltojen vyöryttämä hyinen aavikko,
ulottuu maksutta koko panoraaman täydeltä.

Mielipuolisen myrskyperfomanssin sivutoimena
tuottama ympäristötaideteos otona,
ilman kipenettäkään ihmisjärkeä.

Nietosta nietoksen perään,
hullaantuneen tuulen raivohulluja oikkuja,
kinoksiksi kasaantunutta lunta jokaisen
mahdollisen kohouman tai esteen myötäpuolelle.

Niin lumoavan kuolleelta näyttävä hysteria,
että hätäiset näkimet harhailevat ylt'ympäriinsä,
haeskelevat asiaankuuluvaa ruumisautoa
ja samanaikaisesti volahtelevat ääneen
kuinka huikaisevan kaunis ilmentymä.

Hurjapäisyydessäkin on tyylinsä,
hullunraivo synnyttää sellaista taidetta,
että apurahoista ei ilenne kerskua kukaan,
enempäsä kuin itkeäkään.

Myrskyn on pakko olla naisen sukua,
vain naisen väki pystyy samanlaiseen hurjuuteen
ja samalla näin väkevään upeuteen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!