KÖNSiKÄS

KÖNSiKÄS

Kummasti sattuu ja kouraisee
kun aamunkoin varhaalla tihrustaa akkunasta tolaa.
Lupauksia täynnä oleva orastava keväinen huomen,
siellä se heleänä houkuttaa ulos rantteelle,
vonkaa raihnojaan harteilla kantavaa kehtaajaa.

Pitäisi nousta,
sonnustautua,
rohkeasti erkaantua tuvan houkuttavasta piiristä;
haparoida hämärän porstuan läpi ukselle
ja pujahtaa aukosta valoon.

Vaan empii könsikäs - koskeeko se -,
silmiä joutuu siristämään,
valo poraa humeettiin reikiä;
joku ulkopuolinen saattaa nähdä että se on tyhjä,
vuodatettu kuiviin synkimmän syöverin aikana.

Ryhmyiset kourat haparoivat wanhasta muistista,
tapaavat nokilaseja uksen pihtipielen naulasta,
kamanan päältä hyllylaudalta kunnes onni tarttuu
ja siinä ovat - iänwanhat vieterisankaiset palvelijat,
nokalle nostamista vailla pivossa.

Helpottaa,
jo vain se kyllä nyt rohkii kevääseen astua
varistamaan talviset tomut turkistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!