HULLU MiKÄ HULLU

HULLU MiKÄ HULLU

Runoilijan ujoin,
melkein rujoin - lähes lempein sanoin
punon hempein lausein kuultavaksi sen min' näen.

On meno kiihtynyt,
en viihtynyt enempää
kuin mitä rakkauden kohtelias väkipakko määrää.

Liikaa epäonnistunutta minä-minä-sivistystä;
toinen toistaan parempaa,
hääräämässä toisarvoisten ajatusten sekamelskassa,
suunapäänä,
ilman päätä tahi häntää.

Se on ikuisuutta - ajan päättymätön rietas rappio;
ei alkua ei loppua,
hirveää hoppua ehtiä, että ehtii pysähtyä.

Ei ole aikaa - eikä se kulu;
kylähullujen haaveilema Perpetuum mobile,
se on ollut iät ja ajat läsnä - jos on osannut katsoa.
Siksi hullu mikä hullu - voissa paistainkin.

Kuinka rikkaaksi tulee neropatti
joka keksii myydä laseja joilla näkee ajan;
jos sitä on olemassa tässä ulottuvuudessa?
Kuinka rikkaaksi harmiton joka ei keksi?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!