AHTi

AHTi

Sehän on vissi selvä kun menee jäälle - tykkää;
tykkää siitä ilmeestä,
niistä eleistä joita pieteetti ympäristö tarjoaa,
tienkin ilman valtiollista pakkoa.
Sehän se on sen salaisuus.

Hassua mutta se interiööri tuottaa sen tilan
johon sijautuu niin kovin,
että jossain tuulen ja tyynen tuoksinassa
alkaa olla epävarma kumpaako suosia.

Aurinkoisella tyvenellä kun helposti läätää,
niin raju on vitipuhtaan hangen heijastusvaikutus;
sitä saattaa alkaa äityä toivomaan tuulta,
pientä lehahdusta joka kuivattaa otsaa,
hiestä kostunutta - kun käyrä nousee.
Sitä mukaa harrien innon laantuessa nousta ylös
ja ulos raitista ilmaa haukkaamaan.

Siellä penteleet lojuvat,
kristallin kirkkaassa kymmenen sentin vedessä,
eivät korvaansa lotkauta maailman parhaalle,
jota tuputetaan niille evankeliumina,
jolla hinkataan kupeita ruokahalun kiihottamiseksi.

Onean apeuden yltyessä luottamus Ahtiin hiipuu.
Vallan uudet jumalat alkavat äkin kiinnostaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!