LEVOTON

LEVOTON

Mieli laukkaa tämän tästä tuntureilla,
kaipuu ei anna rauhaa,
kivikylästä korostuvat sen inhoimmat piirteet.
No torkkotulista haaveillessa hetkeksi haipuu;
sijaan pakkaa rintaa nävertävää räytymistä.

Muutama tulipunainen sekunti - hätäinen tovi;
sielu kiikkuu jo willissä kiirellä,
siristäin tähyää tundralle,
valmistautuu seuraavaan siirtoon,
punnitsee jo vesikielellä punamahaisia rautuja.

Seuraavassa silmänräpäyksessä riekkuu selkosessa,
paahtaa otsahiessä ummenkulkijan kahvoissa,
kaartaa pounikkoista jänkää harrivesille;
piirtää pöllyävää elämänviivaa koskemattoman iholle.

Tunnin päästä latomassa ärjyvää meren rantaa
runollisin askelin - näennäisen holtitta,
väliin poukkoillen sivuun vuoksen ahnailta kieliltä.
Kosketeltavan intensiivinen takauma ravistelee,
kuohuttaa mieltä suorastaan.

Antaa tilanteelle äänimaailman,
lintujen kirkaisut, meren vaimean kohinan,
aaltojen säännöllisen lopsahdukset;
jälkimmäisen nielaistessa edellisen silosannalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KARUSSA

KARUSSA

Suljen näkimet,
ripistän luomet tiiviisti naama kiprullaan;
Urbanistanista voi paeta lapsen konstein
sen alkaessa käydä sielun päälle.

Karkumatka on riitti - kikkavitonen,
se on ádjagas,
häilyväistä haahuilua unen- ja valveen rajamailla;
sivullisista tolkuttomana,
mutta silti aju tukevasti eetoksen sylissä.

Se on hyvää puuta - suosittelen vakavasti;
tanssin ja sinfonian suruvoitto yksissä kansissa,
leijuntaa mystisessä viidennessä,
jopa kuudennessa ulottuvuudessa,
kaikkien myyttien myytissä.

Jo muutamassa tovissa rypyt laukeavat,
vielä elossa sinnittelevä raato herpaantuu,
sielu kevenee - aukenee nielu,
ottamaan vastaan ahnaasti iänwanhoja
arktisen hysterian tenhoavia takaumia.

Ja saattaapa toki siinä hössäkässä
onnen vuolas noronen purkautua ihan äkin yllättäin;
saaden silmäkulmat tulvimaan,
kristallit valumaan ahavan paahtamia uurteita pitkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KARHU

KARHU

Kylläpä reippaasti urakoi nyt lounas,
keskeytymätöntä kolmea vuoroa paahtaa lempo,
sellaisella intensiteetillä,
ettei sekaan meinaa mahtua löysällä askeleella.

Meinaa jäisellä kentällä peruuttaa etuperin kulkevaa;
kyyryyn käydä pitää,
etukenossa vastata hampaat irvikissan tapaan.

Sellainen näky naurattaa myötäleeseen astujia,
vähäläntä käppyrä - lyyssin liepeet lepattain,
juuri ja juuri elämän raiteella taiteillen,
pyristelemässä vastahankaan.

Helmikuinen pastoraalinäytelmä;
koiru kiskomassa isäntäänsä paskalenkillä,
varpusparvi tirskuu orapihlajavitelikössä,
puluparvi läpsyttää aploodit.

Karhu möyrii ohitse - lapsuuden sankari,
huiskutan sille;
perässä murisee poikanen sepeliä sontien.

Kauneus löytyy terän edessä kaartuvasta aallosta,
sen tasaisesta jatkuvuudesta
sekoittuneena moottorin kumeaan möyrintään.
Keltainen on orastava kevään enne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ENTEiTÄ

ENTEiTÄ

Kevät.
Ei tietenkään pitäisi mainita vielä mokomaa,
kirjoittamisissaan sitäkään vähää,
mutta keikkuen tuntuu tulevan.

Nokilaseja pitää kaivella jemmapaikat läpeensä,
käy kirkkaus jo luonnon päälle - siristyttää.

Ensimmäinen yöpakkanen tavattu hortoilemasta,
kuulemma kylän pinnasta yösyömmellä;
kiristellyt oli hampaita aamunkoissa,
uhannut nitistää orastavat lupaukset tuosta vaan.

Vaan minkäpä tuo kujuuni väkevimmilleen mahtaa;
sen verta rutakasti louna puhaltaa nytkin,
yheksän metrin päälle,
puuskissa pakkaa kolmea-, neljäätoista
ja semmoisella wimmalla että räppänä räpsyy.

Köpelösti siinä käy pakkasen,
jos alkaa vastaan panemaan suuremmille voimille;
yleensä kun ihmisen humeetit ankaran talven perään
ovat liittoutuneet lämpimäisten puhaltimien kera.

Ja niitä kyllä tällä perällä piisaa.
Toki muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toki,
mutta että kuitenkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LiRAUTUS

LiRAUTUS

Suven jäljiltä löperöksi hapertunut jää iukuu;
ei siitä saa irti samanlaista laulua
kuin syksyllä sulanveden kiinteytyessä silloiksi.

Ei vaikka kuin jalkaa polkisi,
hyppäisi kahdella kiukuspäissään naapureiden huviksi;
rusahtelee kyllä äkkipikaisen tyyliin,
hui-hait syksyiselle joustolle ja elastisuudelle,
sen lienee vienyt keskitalven ankaruus.

Nastat rouskuvat,
tarraavat hanakasti kirsin päällykseen,
koivet siirtelevät anturoita tasatahtiin - on hyvä olla.

Toisin on koirun motlakkeella;
syntymän huomenlahjana saadut kuusitoista kynttä,
ei niistä näytä tällä erää olevan mitään apua,
eikä siitä että on valmiiksi kontallaan,
tukevasti maassa joka tassulla.

Vähäväliä menossa persiilleen,
etenkin kun jalan kontrolli herpaantuu;
tämä useimmiten keltaisen lumikokkareen kohdalla.

Ja tolkkuhan menee sekaisin tyyten
jonkun huorahtavan nartun kiimaisesta lirahduksesta,
alkaa sellainen leukojen loksutus että.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

€UVOSTOLUMi JA UMMENKULKiJA

€UVOSTOLUMi JA UMMENKULKiJA

Nyt se on sitten koettu;
€uvostoliittolainen lumi ei kanna,
ei vaikka siihen kuin usuttaisi väellä ja voimalla.
Ummenkulkija ei olekaan ummenkulkija.

Ensimmäiset metrit kuivalta maalta umpiseen,
menokiima parahultaisesti päällä,
humeetin takaraivossa huikea willi
ja silti menee kaikki myttyyn;
vain hidas vaipuminen puuterilumen mönkään.

Ahnas syli imee voimat tyyten muutamalla metrillä;
luottoparkuja vajoaa tuulilasin reunaansa myöten.
Päättää jäädä kuolemaan niille sijoilleen.

Reuhtomista, ähkimistä, nostamista ja kiskomista
sielun syövereistä kaikkein ankarimpien
mieleen juolahtavien manausten voimalla;
muutama metri - ja taas sama uudestaan.
Samaa perkeleellistä reuhdontaa viisi kertaa
ja vain parinkymmenen metrin matkalla.

Wanha tarina kertoo jo muinaisen Akmeelin
käväisseen henkimatkoillaan tässä päivässä
ja todenneen enteellisesti aikalaisilleen:
"Jos kelkkamiehel ei ol seuraavan aamun
joku paikka kauhia kippe - se on sit kuallu."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

OTAKSUNTiA

OTAKSUNTiA

Loivasti kaartuilevaa tietä kaarrellessa,
lievähkössä unen- ja valveen välitilassa
ennättää pitkin matkaa harrastaa otaksuntia.

Osa niistä jää humeettimadoksi,
osa haihtuu sen siliän tien,
eikä niitä kannata jäädä tienposkeen haikailemaan,
jos meinaa sinä päivänä ehtiä vielä jonnekkin;
mikä sinänsä ei ole kyllä elämälle välttämätöntä.

Radio auki - itkuääninen toimittaja syöttää
mielensä sairastuttaneiden Narkissosten paskaa;
Laskujen maksattaminen muilla onkin vain
oman taloutensa hoitamista hyvin.
Muiden laskujen maksaminen omaa tyhmyyttään
tai palkinnon toivossa on vastuunkantoa.

Miten voi olla ihmisiä, jotka ovat hyvin eläviä,
mutta hyvin kuolleita?
Tuollainen soopasyöpä tuhoaa nyt joka tuutin kautta
kymmenien tuhansien vuosien kuluessa syntynyttä
ja hioutunutta kulttuuria.

Muudan boheemi - itsesensuroimattomaksi epäilty,
tuotiin paremmiston pääpaikkaan kuulusteltavaksi,
mutta yllättäin se alkoi lentämään.
Urbanistanilainen taho arvelee sitä vahingoksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RENATUS

RENATUS

Kylläpä se osaakin jutauttaa sielusta;
sen verta hyvän aikaa on jo edellisestä käynnistä.
Hyvänen aika - neljättäkö kuukauttako siitä -,
tuntuu taapäin elettynäkin pitkältä.

Ilmankos sielussa ontohkoa kuminaa -
tyhjäkäynniksi varmaan sanovat mokomaa,
kaikki itsensä sivistyneimmiksi tuntevat.

Eipä siinä mitään - olkoon niin,
ovatpahan rauhallisia - eivät hösyä alvariinsa,
semmosta kestä kukaan täyspäinen.

Vaan sulosoinnuilta kuullostavat mainingit
kun maalle rynnistävä vuoksi määrätietoisena,
aalto aallolta likempänä,
hipoo ulapan yli aavalle tuijottavan varpaita.

Tämmöstä se on - vilpitön riemu,
kuin uudesti syntymistä - eheytymistä;
Urbanistanin tylsistävä ote kirpoaa,
ropisee jo ennestään väkevää maata lannoittamaan.

Se tunne mikä täyttää rinnan äärimmilleen,
niin että sellaisesta haluaa kertoa kaikille julki;
sellaisesta pitää kynsin hampain kiinni - mieluusti,
jopa taistelee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MYRSKYN JÄLKEEN

MYRSKYN JÄLKEEN

No kaikki on hyvin - aurinko helottaa,
häikäilemätön talvinen tundramaisema häikäisee;
hereimpien henkisiä resursseja vakavasti koetellut
ja sielua sysinyt myrsky - se on ohi.
Tallennettu pariksi vuodeksi miesmuistiin.

Ruoskan siimoina poltteleva lumiryöppy sivuuttanut
huushållin onnistuneesti kahtapuolta yht'aikaa,
syöksynyt päistikkaa mereen.

Suudellen viiltänyt nousevaa vuorovettä;
hylännyt kattopellin syrjän resonoinnin
ja muutenkin asettunut olemaan ihmisiksi.

Jättänyt vain muutamia ääneen lausuttuja,
ihastuneita mainintoja väkevästä ulinasta nurkissa,
ravisteluista,
vonkumisesta ilmastoinnissa;
sekin nauhuroitu talteen myöhempää käyttöä varten.

Ammoin sanottiin että maalaistalossa sianpoikasesta
hukkaan menee oikeastaan vain vinku,
kaikki muu osataan hyödyntää.

Nykytekniikalla vingunnan voi taltioida kovin helposti,
käyttää sen vaikka hyvään piisiin taustaksi
ja panna sitten ehdolle Uuämkoohon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TÄYDELLiSTÄ

TÄYDELLiSTÄ

Herään ja ponnahdan lavitsan reunalle nutukkaisiin;
kiitos Pavlovin.
Paljonka kello lienee jo?
- ymh! Aamukoi!
Upeaa - se on suosikkini.

Hipsuttelen permannon yli köökkiin;
tärkein aamutoimi sadan vuoden kokemuksella.
Mikä päivä tänään?
- huomen!
Loistavaa - se on mielipäiväni.

Kurkistan akkunasta sarastusta;
iäikuinen tapa edelliseltä vuosisadalta.
Millaista säätä on luvattu?
- odotettavissa.
Hienoa - se sopii kuin suutarin näppi sian... trai-trai.

Kasaan engelsmanni-aamiaista.
Paistettu vai keitetty?
- häränsilmä.
Ihanaa - aurinko on minunkin herkkuni.

Naputtelen kiikkustoolin nojaa sormella.
Koskas me lähdetään menemään?
- kunhan keretään.
Juuri niin - se on minustakin paras aika.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiLOUDEN USKOMATON SULOUS

SiLOUDEN USKOMATON SULOUS

Se on kosketus - vain hipaisu;
arktisen hysterian seitinohut takauma,
ensiötola ennen matkaa maan ääreen.

Ajan sietämätön kutina hermoradoissa,
kusiaisten kipitys:
hyrisyttää munaskuita myöten,
ravistaa sielua.

Jos sillä velikullalla sattuisi olemaan kopeekkaakaan,
äyreitä puhumattakaan - taskuissaan,
niin tässä tilassa - yläsalaisin ravisteltavana -,
kaikki kierisivät pitkin permantoa.

Hujan hajan;
kukin parhaaksi katsomaansa loukkoon
oman mieltymyksensä mukaan kätkeytyen.

Sellaista on lähtö suureen arvoitusten virtaan,
jok'ikinen kerta sama erilainen maa näkimissä,
ensin ankarasti raivonneiden tuulien jäljiltä;
sitten tyventyneiden.

Tuulen hioma kauneus näkökentässä,
jähmettynyt tundra jäisiksi hyytymiksi,
siloiksi elementeiksi valkohehkuiseen maahan.
Torsoja ei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KYLLÄ LÄHTEE

KYLLÄ LÄHTEE

Sanotaanko jotta jos on oikein mennnäkseen,
niin - on mentävä johonkin jängän reunaan,
mieluummin sellaisen kuostovoittoisen;
miksi - sen kyllä jäljempänä tulee oivaltaneeksi.

Kouhittava siellä sitten toppakamppeitaan;
ainakin sen verta levälleen,
että sielu pääsee pujahtamaan vapaalle.

Kyllä lähtee - menohaluja yleensä on -,
sikäli mikäli sitä ei ole omatunnolla kovin ahdisteltu;
toki sellainen anhiton hipla ei useimmiten haittaa,
hairahtuminen on tässä menossa luonnollista.

Niinpä - sielläpä - jängän reunallapa -,
lehahtaa oitis hyvähkön kuoston oksalle,
käy haistimet ryystäin maistamaan atmosfääriä;
akkiloimaan, sittemmin yhteenvetoa laatimaan.

Jos huomaa lopputulemaksi,
että Suvakki-Jeesuksiksi on suorastaan tunkua,
saattaapa mokoma päätyä Saatanan puolelle,
sillä heimolla kun on myös siivet olkapäissä.

Liihottelee sitten linnunteitse hyvien pääpaikkaan
ja esittää itseään kuulusteltavaksi;
ennen kuin on myöhä - iltaisin nääs ei tahdo jaksaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

iHMiSiÄ Ei

iHMiSiÄ Ei

Tunturissa tuulee,
mutta arktisessa hysteriassa näkee kauas hyvin;
pitkä silmä on tarpeeton - näkymä hyppää iholle.
Mikä päivä tänään?

Neljänsadan vuoden elämänkaari viimeisillään;
ahneuden tartuttama mielipuolisuuden syöpä
on pesiytynyt heimon kerman ytimeen.
Inhimillisyyden ankara kirous sumentaa tolkun,
estää yhteisöä eliminoimasta murhamiehet.

Yksittäistapauksien synninmusta jono odottaa
Oikeuden temppelin porteilla paremmiston kera;
vaativat järkeä nuoleskelemaan raiskaajiensa kaluja.

Mitä tässä pitäisi itselle sanoa tolkusta?
Sumea logiikka ei ole sama kuin sumennut järki;
katonraja-huuperit on sulatettu uudeksi raudaksi,
paskaa ei voi enää vetää ketjukytkimestä.

Nomenklatuura - yks'yhteen sukurutsattu emmental,
mukasivistys naurattaa vihonviimeisiä täyspäisiä,
enin osa hirnutettu kuoliaaksi.

Sota on tappamisen aloittamista vaille valmis;
harjoitukset ovat päättymässä.
Viholliset saa tappaa - ihmisiä ei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYVÄSTi AiKA

HYVÄSTi AiKA

Aika meni sellaista haipakkaa,
ettei siitä sen jälkeen ole kuulunut mitään;
kiireet loppu siihen sesonkiin.
Eipä ole tullut haikailtua sen perään.

Uksi on salvattu,
ruksittu lankulla takalukkoon molemmin puolin.
Tasapuolisuuden vuoksi.

Koko loppuelämä laajennettua avaruutta,
tilaa ajatella niin laveasti,
että häpeä, tyhmyys, normit ja vittuilemisen kiima
jäävät alati laajenevan avaruuden alkumetreille
kosmiseksi paskakasaksi.

Kissa kiivastui - akka ei,
loikkasi kaapin päältä permannolle - akka ei,
ihan eri kissa siinä kirjavalla matolla - sama akka.

On parasta kääntää kuono eteen päin,
tuijottaa menneisyyteen sen verta päättäväisesti,
jotta jotain muutakin jää käteen
kuin selän takaa kurkkiva tulevaisuus.

Tulevaisuudella ei ole tulevaisuutta,
sillä ei pitkälle pötkitä;
Narkissoksen tauti on kuolema elämälle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiLKKiHÄNTÄPARViA

SiLKKiHÄNTÄPARViA

Keskitalven elämä;
muutama satunnainen rastas vastannut haasteeseen,
tupsuniskoista sitäkin useampi,
vaikka suurimmat ryppäät - silmämääräisesti -,
lienevät jo ehättäneet etelän tanhuville.

Mutta vielä tällä erää varsin tiheään - näitä -,
vilisteerejä - näkimet yhyttää;
somia äkkiarvaamatta pyrähteleviä kirjosiipiä.
Yhyttää,
vaikka kuin talven oloiselta vaikuttaa aika lumineen
ja kipakoine pakkasineen nuoskien välissä.

Pieniä silkkihäntäparvia on siellä täällä,
pitkin poikin lättänää taajamaa - eritoten laitamilla.
Tummia könttejä koivujen latvuksissa niillä töin;
tupsuniskoja helisemässä.

Yläkerrassa pähkäilemässä vähäisellä,
ruuan ohjaamalla järjen kipenellään,
että mihinkäs orapihlajaan seuraavaksi pyrähdys.
Ja tyhjennys.

Ennen kuni viimeinen marja on noukittu,
jo jonkun hätäisemmän höhelön oikusta lehahdus;
oikopäätä - summittain yläviistoon oksille -,
uutta apajaa tutkailemaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiLLARi

PiLLARi

Ripisee hiljalleen tuulenpitävälle lyyssille,
huopaisella fedoralla hiljaisempaa;
satunnaisia hiutaleita siellä täällä tanssimassa,
vinksin vonksin - alas ylösin - ylös alasin,
vailla varsinaista muuta päämäärää kuin mantu.

Muttei siihen suuntaan mitenkään hopulla;
kerkiäähän sitä hyvä isä sentään maassa lojua,
jos nyt ei ihan tuomiopäivään saakkakaan,
niin ainakin siihen asti,
kuni dinosauruksen kokoinen katepillari tulee
ja raivaa pois.

Näköinenkin hieman - ja muriseekin niin miehekkäästi,
että selkäpiissä juilauttellee.

Kun kauhan laskee,
sihahtaa ja lähtee rytyyttämään mylvien,
alkaa tasasen maan taktiikka purra - siloista tulee;
tasoittuu kaikki lokakelien räysteet ja rummakot.

Sellaista on mukava katsella kauempaa,
tarkata myhäillen kuinka talonmiesten harmiksi
sataneelle annetaan kyytiä.

Hykerryttää - ei peijooni paljonkaan vastaan pane,
minkä nyt loppupeleissä vaatii hieman lisää kaasua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

VAPAALLA KÄDELLÄ

VAPAALLA KÄDELLÄ

Tuulen tanssima muoto kiehtoo,
se kieli joka syntyy kiehtovista koukeroista;
kosketus hankien pitkiin selkiin,
hipaisuja nietosten kupeisiin,
räystään päälle kaartuvaan kielekkeeseen.

Koillisen kiiruhtama palteiden yksituumainen suunta,
ankaran näytelmän huikea loppupeli -
kaikkein eläväisten tuijotettavissa;
kukin tavallaan ihastuneena - wimman jälkeen.

Tai vihastuneena,
jos se aiheuttaa vaikeutta -
vaikkapa etenemistä puhalluksen tuoksinassa;
semminkin jälkitolassa kolassa.

Haaveeksi on jäänyt;
oppia lukemaan talvisen myrskyn symboliikkaa,
tulkita tuiverruksen aikaansaannoksia,
kirjoituksia,
teosten yleistä muodollista ilmettä.

Lainkaan yksityiskohtiin takertuen.
Noin vain,
vapaalla kädellä huiskaistua kinosten viivaa seuraten,
mukaillen oman sielunsa hötkyilyä,
sen oikukkaan mutkikasta haihattelua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUiVERTAA

TUiVERTAA

Porstuassa:
Ikävä ilmiö kepeissä hepenissä,
turkki tulee mieleen oitis - kenen tahansa -,
kun raitis ulkoilma pakkaa iholle uksen raosta niin,
että riipaisee kintut kyynerpäitä myöten linnunlihalle.

Tuuli rytyttää pintaa vasten,
kamana tärisee kättä nojatessa;
johan myrkyn lykkäs.
No myrskyn - kirjanoppineiden mieliksi.

Rantteella:
Pirtin salvoksissa ulajaa wimmainen koillinen,
meinanneeko mokoma lempohinen koittaa voittaa
äkeän tuoksinassaan yhä vankat, iänaikaiset,
salvetut hirren kulmat?

Aikooko se saatana nujertaa hirsikehän
ja puhaltaa jäätävän hyisen arktisen hysterian
lämmittelemään uunin rintaukseen -,
ei kai se nyt pankolle sentään - wällyjen alle pyri?

Viheltelee kuulimissa että läpsykät lekkuvat,
luimuun laittaa humeetin - etukyyryyn, nokka edellä,
saa niskan nöyrtymään köyryyn;
pistää rummakon väistelemään eeskahtaalle
tuiskahtelevaa lumiryöppyä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiMPPELi

SiMPPELi

Tasaiseksi sataneen jängän reunalla,
kusiaisen virassa - tuiki tavallinen tyyppi,
haaristelee lapio kourassa.

Sarat ulottuvat maailmanloppuun;
tai ehken hieman tälle puolen.
Aurinko nääs paistaa sieltä sarkain päästä
ja maailma loppunee vasta sen takaa,
muutenhan se olisi vain tulinen lätty - se kehrä,
eikä mikään pallo.

Simppeliä kuin pläkki - pallo se on,
joka suunnalta pyöreä,
mitä nyt pinnalla joku pilkku sauhuamassa;
lähettelee aurinkomyrskyjä arktiseen hysteriaan.

Ilman pohjanpaloja ei olisi koko hysteriaa,
vain sitä tavallista arktista;
se ketään kiinnostaisi.
Jaappanilaisetkin lisääntyisivät omilla konnuillaan.

Käypi se vaan komiasti silmään,
koskemattoman yli kun katsoo - ja korviin;
hiljaisuus.
Niin sikeästi huokoiseen pintaan imeytyen,
että ne vähäiset älystä erittyvät sanatkin;
sihahtavat ääntä päästämättä nietoksiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiKiSiÄ KARPALOiTA

HiKiSiÄ KARPALOiTA

Viltoilla rinteillä puuton hiljaisuus;
rajalta rajalle,
ei linnun liikahdusta,
kaikkensa pysäyttänyt liike.

Porkat kainaloissa,
suoverot pureutuneena lumen alla jäiseen kuoreen;
puuskutus asettumassa pinnistyksen jälkeen.

Hikikarpaloita vyörymässä ahavaa nahkaa,
leuankärjessä tule ero:
pieni vaatimaton kulppo syntyy sivakoiden väliin.

Orastava lounatuuli pyyhkii ja kuivaa lopun,
äheltävä hoppu nitistyy itsestään tuulen raikastukseen;
siunattu hetki tunturin kupeella.

Vain sielu mutkuilee sijoillaan levottomana,
pyrkielehtää vapauteen,
haikailee haihattelusta.

Silkasta nöyryydestä huikentelevaisuudelle hellyn,
raotan lyyssin pieliä
ja annan sen loikata olkapäälle haahuilemaan.

Eikä siitä tovia kauempaa mene
kun se pyrähtää ja on kohta toisen tunturin kiirellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ENNUSTUSKiiMA

ENNUSTUSKiiMA

Ihmisille jotka ovat eläneet lumessa,
asuneet ikänsä lumimaassa - syntyneetkin lumeen,
syöneet, juoneet, naineet,
saunoneetkin ja siinä välissä kieriskelleet lumessa,
jopa sotineet talvisissa sodissa.

Ja nyt sitten muka uhkaamassa
ilmastoinninmuutoslaitoksen ennustajien mukaan
aivan perkeleellisen hirveän kauhea lumihässäkkä.

Sietämättömästi uhkailtu tavallisia kansalaisia,
joka puolen tunnin välein - pakkoyle;
etupäässä joka suuntaan juoksutettavaa rupusakkia.

Myrsky tulee, tykky tulee, puita poikki ja sähköjä;
lunta tulee niin monta ja monta takkavitallista,
että siitä suorastaan on kauheaa haittaa ihmisille.

Yö on valvottu ja vatvottu,
vahattu lasia - ei ätvähä sää millekkään suunnalle.
Kun katsoo akkunasta rantteelle;
ihan tavallista lunta satanut - ei mitään riivausta,
siunattu hetki - tyyntä myrskyn edellä jos ollakseen.

Olkoon;
kyllä tässä odotettu tarpeeksi sitä viittäkymmentä,
hyvä jos edes kolmeenkymmeneen senttiin yltää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

EPiSTOLA № 260

EPiSTOLA № 260

Vielä tässä matkaa kauneuteen on;
Ultima Thule - arktinen hysteria - kaukana, kaukana,
mutta kuitenkin
ja sitten viimmesen päälle varmasti.
Tanakasti sillä tolallaan kun eillis kerralla jäi.

Se on sellainen otettava kohdaltaan sitten kun se on,
on se sellainen maa ja sellainen kansa.
Tyhjä heittää haikailemalla hukkaan voimavaroja;
ennen alkujaan,
vasta kohdalla - silloin pitää pinnistää -,
sinnitellä niin perkeleellisesti;
niin kuin vain suomalaisella sisulla iät ajat tehty.

Eton suomalaisena huudettava toiselle rannalle
kuni toiselta huutaa toinen;
sitten yhdessä kuolemaa ja polliisia
tahi muuta tähellistä.

Ja siinä välissä joki tasaisena kantena,
alta käsin vyöryvänä väkevinä mustina häränsilminä;
jäätä syöden ja kovertain - uhkaa yllä pitäen.

Pakataan kyllä koko ajan;
valmiiksi saatettuja ajatuksia matka-askit pullollaan,
kuhisevat innosta keskenään;
vereksimmät on sullottava väkivaltaa sivuten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LENTÄVÄiSET

LENTÄVÄiSET

Ihan tavallinen tamminen arkiaamu rantteella;
samat puut reunustavat samoja aurausvalleja,
palotikkaisiin nojallaan wanhat sivakat,
säntillisesti - lievässä suruvoitossa
kun eivät enää kelpaa moternille rosmolle.

Lievästi kirpakka pakkanen - ei sellainen nipistelevä,
eikä kovin päällekäyvä;
kuitenkin saattaa käydä vilulla karauttamaan,
jos liian kauan unehtuu paikalleen ihmettelemään.

Pyylevä katti lojuu joutilaanoloisena,
mallaa raatoa miehenkokoisen lumimurikan päällä,
reitevä koipi roikkuu asiallisen oloisena;
kuten ammattilaiskuolleella pitääkin.

Tirskuttajia pyrähtelee valon hurmassa eeskahtaalle,
koukkailee kuolleen vihamiehen yli aivan liki,
lähes korvia hipoen.

Siipiniekoilla on hauskaa,
pian iloitteluun ryhtyvät kaikki pihapiirin lentäväiset
harmaa saatana on vihdoin lakannut napsimasta eloa.

Yltiöpäisin päättää siepata karvan korvasta,
tassu vilahtaa salamana - kuolema elää.
Pensasaita paheksuu koko volyymillaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LUMiMiES

LUMiMiES

Aivan auringon näköinen keltainen reikäle
ja räkötti suoraan näkimiin
kun putsasin kotteron katon reunoja teepaidassa.

Ripsin - ettei ovea aukastessa yöllä purunnut lumi
valahda lempohinen penkille;
etelän vetelien auto kun on tämäkin,
ei suunniteltu lumimaihin - eikä lumimiehille.

Vaan somastipa mokoma jo keikkui taivaanpiirillä,
tunsin viehkeän lämmön häivän hipaisun
paljailla linnunlihaisilla kyynärvarsilla.

Vasta tammisen kuun loppupeli menossa,
talven sy'än ikään kuin makeimmillaan,
mutta tiluli-tintit jo paneutumassa oologiaan.

Niin ainakin yksioikoinen meikäläinen käsittää
pyryn pehmentämän selkosen hiljaisuudessa
kakofonialta kuulostavan tirskutuksen.

Siitä vaan tirput - titipä hyvinnii tyy,
ei muuta kun morsmaikun selkään kamuamaan;
sillä konstilla se elämä jatkuu.

Vähemmän tuntuu pakkasessa kärvistely ankealta,
jos välillä saa sumennettua humeetin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HELMIPÖLLÖ

HELMIPÖLLÖ

Meren rannalla.
Tammikuinen esittää parastaan,
ihana suloinen hengittää tasaiseen wällyn alla,
reisi valuu liepeen alta ja houkuttaa.

Elämä vain on kuksasssa aromoiva kohves,
pari korvapuustia palkkana riettaista ajatuksista;
ovat viedä kielen muassaan.
Haihatukset saavat yliotteen.

Kissi rutisee neuleen päällä,
lööperistä tykkäävät näkimet väittävät
että totisesti, totisesti,
lankakerä isoaa kehräämällä.

Ettei vain silmäneula iske silmää,
niin hyvää pataa neulatyynyssä parsinneulan kera.
Lempo soikoon,
pakko aukaista akkuna,
tukkia humeetti arktiseen hysteriaan.
Tuoksuu matikan kudulle.

Sielu karkajaa,
pyrähtää koivun hankaan,
käy häiritsemään lemmestä hehkuvaa helmipöllöä.
Siitä mitään tule,
kukaan sellaista suvaitse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!