LiRAUTUS

LiRAUTUS

Suven jäljiltä löperöksi hapertunut jää iukuu;
ei siitä saa irti samanlaista laulua
kuin syksyllä sulanveden kiinteytyessä silloiksi.

Ei vaikka kuin jalkaa polkisi,
hyppäisi kahdella kiukuspäissään naapureiden huviksi;
rusahtelee kyllä äkkipikaisen tyyliin,
hui-hait syksyiselle joustolle ja elastisuudelle,
sen lienee vienyt keskitalven ankaruus.

Nastat rouskuvat,
tarraavat hanakasti kirsin päällykseen,
koivet siirtelevät anturoita tasatahtiin - on hyvä olla.

Toisin on koirun motlakkeella;
syntymän huomenlahjana saadut kuusitoista kynttä,
ei niistä näytä tällä erää olevan mitään apua,
eikä siitä että on valmiiksi kontallaan,
tukevasti maassa joka tassulla.

Vähäväliä menossa persiilleen,
etenkin kun jalan kontrolli herpaantuu;
tämä useimmiten keltaisen lumikokkareen kohdalla.

Ja tolkkuhan menee sekaisin tyyten
jonkun huorahtavan nartun kiimaisesta lirahduksesta,
alkaa sellainen leukojen loksutus että.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!