SYVÄ HARTAUS

SYVÄ HARTAUS

Meri on autio ja tyven juuriaan myöten,
vellova vesi - rannan kiviin huljunnut -,
hyytynyt - tyytynyt osaansa ulapalle vetäytyneenä;
suunnitellen siellä uutta tulemistaan.

Mikä viehkeä ilta,
aurinko kaartumassa pittoreskisti,
pajupöheikön läpi kuultaa maalauksellinen valo,
hyväilee hikoilevan viinilasin pintaa lumoten.

Sähkövalokuvia napsahtelee satunnaisesti,
siellä ja täällä on omituisia - pulmallisia kuvakulmia -,
joiden taiteellisuus kiihottaa näpsyttelijää ankarasti,
jopa niin että wimmautumista on havaittavissa.

Innostus - furor arcticus-tyylinen -,
on selkeästi havaittavissa
ja se näyttää seuraavan varjon lailla tallentajaa,
tartuttaen lähipiiriä saman näkemisen yhtälöön.

Syvä hartaus lienee oikea sana kuvamaan,
tola jatkuu niin vieraiden,
kuin merenkin tyvenen osalta hyväilevänä.

Meriaavikon loputtoman äären salamointia -
tässä nimenomaisessa tapahtumaketjussa -,
voi verrata pyhän toimituksen huipennukseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne