SALPiETARi

SALPiETARi

Isokoskeloiden hilunpilttuu jatkuu,
pientä pintakalaa ahmitaan käkättimiin hurmiossa,
monta monta vatsalaukullista surutta;
itarimmat rannaneläjät puhuisivat jo matkalaukuista.

Tilaisuus huipentuu syöminkeihin vesirajassa,
pikkukalat päätyvät lopuksi lannoitteeksi - kallioille -,
vaikkeivät ne salpietarillakaan siitään isonnu enää.

Tämä on Satumaa
vain kivet kasvavat - nekin kutistumalla;
tätä nykyä lähes kaikkialla meren rantamilla
on vesirajassa kertakaikkisen upeita
hiekansynnytyslaitoksia,
nääs kun tällä ihmeellisellä seudulla
kivet olivat ennättäneet kasvaa aivan valtaviin
mittoihinsa aikain saatossa ennen ihmisten tuloa.
Tasoitteesta kehittyi niin sanotusti pula.

Tunnen nykyään itse - henkilökohtaisesti -,
erään virallisen kiven joka näyttelee oivasti pöllöä;
ja toisen - pitkän tien varrelta -,
joka olettaa olevansa jääkarhu pikemmin kuin kivi.

Molemmista on tiededokumentti,
omin käsin ottamani valokuva
joten ei kahtapuhetta - hyvin pitkälti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne